Asta Lepän kolumni: Kuka piittaisi pillittäjästä?

Herkät ihmiset eivät voi mitään sille, että he ottavat pienestä itseensä. Pitäisikö heidän kovettaa itsensä, miettii tietokirjailija Asta Leppä.

Herkkä tunne-elämä
Tietokirjailija Asta Leppä poseeraa kameralle.
Tietokirjailija Asta LeppäKalle Mäkelä

”Jonne pillittää!” kantautuu huuto läheisen koulun pihamaalta iltapäivällä.

Niinpä niin, mikään ei ole muuttunut vuosien kuluessa, ajattelen, kun poikaporukka pinkoo pakoon. Itku on yhä halveksittavaa ja herkkyys naurattaa. Vieläkin koetellaan, kuinka paljon joku kestää pilkkaa ja ivaa, kuinka paljon tämä jaksaa valittamatta, ”ulisematta” kuten nykyisin sanotaan; miten tämä ylipäätään suhtautuu vastoinkäymisiin.

Suomalainen ihanne on kuolemansairas, joka hymy huulilla veistelee omaa ruumisarkkuaan.

Siinä vasta ihailtava heppu! Ei ulise ja vingu vähääkään.

Yhä siis eletään vahvojen ja voimakkaiden valta-aikaa, ja kaltaisillani tunneihmisillä pyyhitään kuin kuraisilla maihinnousukengillä eteismattoa. Kritiikistä ei saa missään nimessä ottaa nokkiinsa, mutta herkkä ihminen ottaa, ei voi sille yhtään mitään, hän itkeä tuhertaa pienestä ja vatvoo pilkkaa päiväkausia. Ronskien ja reippaiden mielestä tällainen on erityisen ärsyttävää, ja siksi deitti-ilmoituksissakin on nykyisin erikseen huomautus ”ei draamaa”.

Erityisherkkyyttä pidetään merkkinä siitä, että henkilö on etuoikeutettu ja kasvanut pumpulissa.

Herkkä ihminen rekisteröi pikkiriikkiset eleet, vivahteet ja rivien välit. Kun kovat äänet häiritsevät, häntä kehotetaan muuttamaan korpeen. Kun käryt ja lemut etovat, häntä syytetään nipoksi. Kun hän kalpenee veren näkemisestä, häntä syytetään kermapyllyksi. Erityisherkkyyttä pidetään merkkinä siitä, että henkilö on etuoikeutettu ja kasvanut pumpulissa.

Yhtä lailla pilkkakin pitäisi kuitata röhönaurulla, sanoihin ei sovi tarttua, vaan ne pitää palauttaa kierrelyönnillä takaisin. Twitterin tekstitenniksessä pärjäävät vain kaikkein kovimmat.

Herkkänahkaiset eivät pysty juuri osallistumaan sosiaalisen median poliittisiin keskusteluihin. He kyllä reagoivat voimakkaasti vääryyksiin ja asettuvat mieluusti heikkojen puolelle, mutta jos he puolustavat näitä, joutuvat he tietenkin väistämättä konfrontaatioon jonkun kanssa. Sellaisissa keskusteluissa herkempi ihminen ei pärjää alkuunkaan. Yksikin aggressiivinen kommentti, ja hän vetäytyy pelästyneenä pesäkoloonsa ja voi olla päiviä poissa pelistä – vain siksi, että joku puolituntematon syytti ja sätti häntä jostakin.

Hän kuulee olevansa tolkun ihminen, sellainen, joka kääntää selkänsä, vaikka koulun pihalla kuuluvasti kiusattaisiin.

Muiden mielestä herkän käyttäytyminen on silkkaa uhriutumista. Eikö tämä kestä poikkeavaa mielipidettä?

Jos herkkä ihminen sitten päättää, että suojellakseen omaa psyykettään hän turinoi enää huoneenlämpimistä, vaarattomista jutuista – jakaa korkeintaan kuvia puutarhansa akileijoista, uusista urheilutossuistaan ja syksyn rouskusadosta – hän kuulee olevansa tolkun ihminen, sellainen, joka kääntää selkänsä, vaikka koulun pihalla kuuluvasti kiusattaisiin.

Mutta kyse voikin olla pelosta. Ehkä hän on aiemmin puuttunut tilanteisiin, mutta hänen kimppuunsa on käyty ja hän on joutunut soppaan, johon ei kuuna päivänä uskonut joutuvansa.

Sillä myös elävässä elämässä jämäkämmät totta kai jyräävät hänet.

Tietenkään ihminen ei ole joko-tai. Ei ole pelkästään herkkiä ja yksinomaan jämäköitä. Suurin osa ihmisistä on siltä väliltä, sillä luonteenpiirteet kulkevat valööreinä eivätkä vaihtoehtoina.

Eikä syy herkkyyteen ole aina ihmisluonteessa. Elämä ja olosuhteet ovat voineet muovata herkästä herkän; väkivalta, traumaattiset kokemukset, sairaudet… Muistan, kun kerran sairaalassa viereisen vuoteen syöpäsairaalle tytölle tultiin tekemään ohutneulanäyte. Hän huusi heti, kun hoitajat ilmestyivät huoneen ovelle ja vieläkin hyytävämmin, kun verhot vedettiin vuoteen eteen. Illalla tyttö kertoi, että näytteitä oli vuosien varrella otettu useita, mutta se kävi joka kerta pahemmaksi. Hän oli luullut, että tottuisi kipuun.

Mutta kärsimys tekee harvoin vahvaksi.

Silti me hellimme yleisessä puheessa aivan muuta. Vai kuka muka arvostaisi "riitaojia" (siirryt toiseen palveluun), pelkureita ja nössöjä, poskenpehmeitä poikia ja ylitunteellisia tyttöjä? Pillittäjäjonnet joutuvat armotta hierarkian alimmaisiksi, ja nyyhkyttävä naisihminen on itsekäs energiasyöppö.

Heikot elontiellä sortuu, kuuluu vanha sanonta.

Onko herkkyys siis sairaus, joka pitää parantaa?

Asta Leppä

Kirjoittaja on myös itse toisinaan vapiseva haavanlehti.

Kolumnitekstiä on korjattu 16.9. klo 9:35. Sana aistiyliherkkyys on korjattu oikeaan termiin sanalla erityisherkkyys.

Aiheesta voi keskustella 17.9. klo 23:00 asti.