Sisko Savonlahden kolumni: Tuijotan museossa mieluummin homeisia tauluja kuin omaa naamaani

Jos emme voi edes museossa ihailla jotain muuta kuin itseämme, missä sitten, kirjoittaa kirjailija Sisko Savonlahti.

museot
Kirjailija Sisko Savonlahti
Retu Liikanen / Yle

Kun olin ala-asteella, menimme luokkaretkelle Ateneumiin. Olin reissusta suunnilleen yhtä innoissani kuin paras ystäväni Anniina, joka kuvaili päivää myöhemmin sanomalla:

”Siellä me seisoimme ja tuijotimme homeisia tauluja.”

Pidän siitä, kuinka museoissa voi siirtyä itsensä ulkopuolelle.

Muistelin Anniinan sanoja viime viikonloppuna, kun kävin Valokuvataiteen museon uudessa K1-näyttelytilassa. Olen nimittäin aikuistuttuani alkanut arvostaa museoita. Viihdyn museoissa, koska niissä voi käyskennellä kaikessa rauhassa. Koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tulee vastaan. Pidän siitä, kuinka museoissa voi siirtyä itsensä ulkopuolelle. Voi keskittyä siihen, mitä joku toinen on tehnyt. Oli kyseessä sitten maalaus, veistos tai jotain, jota en osaa edes sanoin kuvailla, voin katsoa taideteosta ja ajatella, että wau miten hieno tai – ja tämä on reaktioistani yleisempi – että jaahas, joku on siis halunnut tehdä tällaisenkin.

Kämp Galleriassa sijaitsevan K1:n ensimmäisessä näyttelyssä on esillä Douglas Kirklandin ottamia kuvia Marilyn Monroesta ja Coco Chanelista sekä Liisa Vääriskosken taideprojekti Munalissu.

"Ole oma elämäsi Coco Chanel ja tule inspiroitumaan vahvojen naisten energiasta!" näyttelyn mainoksissa luki.

Minun ei tarvinnut ottaa montaakaan askelta, kun näin sängyn, jonka päälle museokävijä saattoi käydä makaamaan. Sängyn yläpuolella oli peili selfien ottamista varten.

”Ole oman elämäsi Marilyn”, viereisellä seinällä luki.

Enpä tiedä, ajattelin.

Marilyn Monroe oli näyttelijä, mutta näyttelijän lahjojaan paremmin hänet muistetaan ulkonäöstään. Monroen tavaramerkki oli tiimalasivartalo, platinan vaaleat hiukset ja punaiset huulet. Niin harmillista kuin se onkin, ei Marilyn Monroen kohtalosta saa mitenkään voimauttavaa esimerkkiä: Hän ei ollut bosslady, joka teki rahaa kauneudellaan, nauroi matkalla pankkiin ja eli elämänsä onnellisena loppuun asti. Ei, Marilyn Monroe oli nainen, joka jäi urallaan hupsun ja kauniin roolin vangiksi, ja hän kuoli lääkkeiden yliannostukseen vain 36-vuotiaana.

Mutta en minä edes ihmetellyt eniten sitä, että minun olisi pitänyt inspiroitua Marilyn Monroesta. Ihmettelin sitä, että museossa, jonne olin tullut katsomaan valokuvia maailman kuuluisimmista naisista, minun olisi pitänyt heittäytyä kaiken keskipisteeksi ja alkaa kuvata itseäni sängyllä. Moni vaikuttaja olikin jo ehtinyt näyttää siitä mallia sosiaalisessa mediassa.

Sosiaalisen median myötä elämästä on tullut yhä useammalle yhtä itsensä brändäämistä. Ja kun siitä voi tehdä vielä urankin, suuntaus vain voimistuu kiihtyvällä tahdilla. Ainakin siltä minusta tuntuu aina, kun näen Instagramissa videon, jossa pikkulapset mainostavat "suunnittelemiaan" vaatteita, tai kun vastaani tulee kuva lifestyle-bloggaajan sikiöstä, joka on jo ennen syntymäänsä myyty osaksi kaupallista yhteistyötä.

Ymmärrän, että museotkin tarvitsevat näkyvyyttä. Jos kukaan ei tiedä kaupungissa olevasta uudesta tilasta, kukaan ei mene sinne. On oltava esillä, on oltava oma hashtag. Mutta onhan se nyt silti outoa, ettei edes museossa voi enää olla tuijottamatta omaa naamaansa.

Kun poistuin valokuvanäyttelystä, ajattelin taidetta. En ehkä aina ymmärrä sitä, mutta yhdestä asiasta olen varma: Jos ihmisiä täytyy houkutella museoon sillä, että he voivat katsoa siellä itseään, jokin on pielessä. Eikä vain näyttelyn sisällössä.

Sisko Savonlahti

Kirjoittaja on Helsingissä asuva toimittaja ja kirjailija, jolla on puhelimessaan 2210 selfietä.

Aiheesta voi keskustella 14.9. klo 23.00 asti.

Lue myös:

Sisko Savonlahden kolumni: Ehkä sinulla ei olekaan huijarisyndroomaa – ehkä olet oikeasti huono

Sisko Savonlahden kolumni: Sijoittaminen saattaa olla hyvinvointitrendi – mutta vain niille, jotka voivat jo valmiiksi hyvin