"Yhteiskunnan homosaatio on todellista", murjaisee HLBTQ-klubeista näyttelyn tehnyt Janne Siironen, ja valokuvat Helsingin yöstä sen todistavat

Vielä 90-luvulla homokansa bailasi teipattujen ikkunoiden takana, mutta uuden vuosituhannen alussa Ville Valo ja kumppanit halusivat mukaan.

HLBTIQ
Jarkko Ojanen ja Pietari Kaakkomäki taksissa.
Jarkko Ojanen (oikealla) loi DTM:n graafisen ilmeen Lontoosta tuomiensa homoklubien flaijereiden inspiroimana. Pietari Kaakkomäki (univormussa) on yksi Club La Persé -klubikollektiivin perustajista. Harri Simolin

– Yhteiskunnan homosaatio on todellista, ja se etenee juuri niin kuin Päivi Räsäsen painajaisissa.

Näin sanoo Janne Siironen, jonka kuratoima valokuvanäyttely Yöelämä: Kuvia Helsingin HLBTQ-klubikulttuurista 1990–2020 on esillä Helsingin kaupungintalolla osana pride-juhlaa. Kun Janne Siironen käyttää sanaa "homosaatio", hän tietenkin vitsailee. Mutta siitä jäljempänä lisää.

Siironen on underground-kulttuurista kirjottava vapaa toimittaja ja DJ, joka on soittanut Helsingin yössä jo 15 vuotta. Se, että Kaupungintalo tilasi valokuvanäyttelyn Helsingin homoklubien historiasta, osoittaa Siirosen mukaan ilmapiirin muutoksen olevan huikaiseva.

Juhlijoita matkalla raitiovaunussa.
Siironen keräsi näyttelyn kuvat pitkälti DJ:ltä ja klubien promoottoreilta. Hän yllättyi kuitenkin kuinka paljon hienoja kuvia löytyi myös ihan tavallisilta juhlijoilta. Toni Kitti

Lama-Suomi, josta valokuvanäyttely alkaa, oli toisenlainen. Kun Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä kävelivät linnanjuhliin ensimmäisenä samansukupuolisena parina 1992, valtamedia sivuutti asian vaivaantuneesti.

– Tabut olivat todellisia, Siironen sanoo.

Samaan aikaan kulttuurin ja asenteiden murros tapahtui Helsingin yössä.

Vallankumous alkoi Iso-Roobertinkadulla

Suomen ensimmäisessä homobaarissa Gay Gambrinissa Iso-Roobertinkadulla tanssilattia oli vielä 6x6-metrinen nurkkaus, jossa soi diskohumppa. Kun ravintola aukesi 1984, nelosolutta ja viinaa tarjoiltiin pöytiin ja lasi kädessä liikkuminen oli kielletty.

Väljemmät parketit aukenivat juhlivalle homokansalle 80–90-lukujen taitteessa Bottan ja Ravintola Kaisaniemen erikoisilloissa. Suomi avautui pikkuhiljaa Euroopalle ja konemusiikki rantautui Helsinkiin.

Don't Tell Mama avasi pelkästään homoyleisölle tarkoitetun klubin Annankadulle 1992. Ravintolan ovipolitiikka oli alkuun tiukka. Yöelämässä kulkeville seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille väkivallan uhka oli todellinen. Myös ravintola sai osansa, kun häiriköt rikkoivat Don't Tell Maman isot umpeen teipatut ikkunat.

Vaikka asenneilmapiiri oli ankea, viimein sateenkaarinuorilla oli paikka, jossa juhlia, löytää uusia ystäviä ja rakastua.

Vaahtobileet klubilla
Don't Tell Maman repertuaariin on 90-luvulta lähtien kuulunut vaahtobileet. Marko Kokkala

Pian tarjonta laajeni. Seta oli ollut sekä Don't Tell Maman että Gay Gambrinin taustalla, mutta nyt homobaarimarkkinoille syntyi uutta kaupallista kilpailua. Helsingissä aloitti 90-luvulla H20, Escale, Mann's Street ja Lost & Found. Vuonna 2000 aukesi nykyään Pohjoismaiden suurin HLBTQ-klubi Hercules.

Valokuvanäyttelyn kuraattori Janne Siironen muutti itse Helsinkiin Pohjanmaalta 1997. Hän kuvaa ravintoloiden merkitystä ajan homokulttuurille "massiivisena".

– Kun ei ollut Tinderiä, Grinderiä ja tällaisia, miten ylipäänsä tapasit ketään? Toki oli varmaan jotain Setan teeiltoja ja harrastuspiirejä, mutta en minä ainakaan olisi ollut sellaisesta kiinnostunut, hän sanoo.

DTM:n ravintolapäällikkö Riitta "Ritu" Suominen keskellä.
Don't Tell Maman ravintolapäällikkö (1996–2006), "homoemo", Riitta "Ritu" Suominen teki baarista klubimaisemman, ja hänen luotsaamanaa DTM nousi koko juhlakansan tietoisuuteen. Lada Periniva

Club kid -ryhmille ja dragtaiteilijoille juhliminen on performanssi

Plastic Pony oli Suomen ensimmäinen club kid -ryhmä, joka tuli tuoreella energialla 90-luvun yöelämään. Ponien toimintaan kuului parodiset diskot ja muotinäytökset. Ryhmä tunnettiin räikeistä asuista, joiden kautta sen jäsenet halusivat rikkoa sukupuolirajoja.

Plastic Pony -ryhmä nähtiin 90-luvulla myös televisiossa.

Plastic Pony syntyi vuonna 1991 taiteellisena projektina, johon liittyi räikeät ja värikkäät vaatteet.

"Ne [asut] olivat shokeeraavia, neonvärisiä, muovista valmistettuja taideteoksia. Ne hurmasivat minut. Vasta myöhemmin minulle aukeni koko ponifilosofia. Sehän vasta olikin juuri minun mieleeni. Ei sukupuolta, ei ikää, kaikki pääsevät ulkonäköön katsomatta catwalkille."

Rosa Liksom ​– Plastic Pony -muistoja 2018
Kari Parkkinen ja Joona Braf
"Kun pukeutuu aivan yli, voi löytää jotain uutta itsestään ja hyvän olon", yksi Plastic Ponyn perustajista, Joona Braf (oikealla), on kuvannut.Plastic Pony

Myös drag sai pysyvän jalansijan Helsingin yössä 90-luvun aikana. DTM:ssä järjestettiin Miss Drag Queen -kilpailuja 1997–2013, ja 2010-luvulla Tatu Vuolteenaho pyöritti Drag Attack -klubi-iltaa, jossa jokainen DJ-vieras puettiin drag-henkeen riippumatta siitä, oliko esiintyjällä aiempaa kokemusta raskaasta meikistä ja peruukeista.

yöelämä
Kultakutreissa dragtaiteilija Tatu Vuolteenaho ja sinisessä peruukissa DJ Megumi Okubo.Ninni Sunni

Valtavirta löytää homobaarit (ja päinvastoin)

DTM muutti 2003 Iso-Roobertinkadulle, ja bailukatu eli vuosituhannen alussa kultakauttaan. Valtavirta alkoi löytää tiensä DTM:ään ja heteroytävällisenä homobaarina tunnettuun Lost & Foundiin.

– Totta kai sillon kun Ville Valot ja muut kävelivät sisään, se oli homoyhteisölle ehkä hetken aikaa imartelevaa, valokuvanäyttelyn kuraattori Janne Siironen sanoo.

Mutta yhtäkkiä homobaareissa oli koko ajan enemmän ihmisiä, jotka tulivat sinne sen takia, että se on julkkisten mielestä jännittävää. Alati kasvava osa yleisöstä oli heteroita pällistelemässä juhlivia homoja.

Toisaalta homoklubi-illat rantautuivat myös valtavirran baareihin. Siirosen mukaan kokeilevammat konseptit, kuten Club La Persén club kid -illat ja queerfeministiset Dyke Hard sekä Peijakas! -klubit haluttiin ulos homobaareista hämmentämään valtavirtayöelämän pakkaa.

Vieläkö homobaareille on kysyntää?

Nykyään raja homo- ja heterobaarin välillä on häilyvä.

Esimerkiksi safe space -politiikka, joka teroittaa kanssajuhlioiden sukupuolisen ilmaisun ja seksuaalisen suuntautumisen kunnioittamista klubilla, on ainakin Kallion Kaikukadun bailukompleksissa noussut agendalle.

Janne Siironen työskentelee vapaana toimittajana ja DJ:nä.
Valokuvanäyttelyn kuraattori Janne Siironen työskentelee vapaana toimittajana ja DJ:nä. Jussi Puikkonen

Siirosen mukaan vain HLBTQ-yleisölle tarkoitettuja paikkoja kuitenkin edelleen tarvitaan.

– Vaikka valtavirta lähestyisi marginaalikulttuuria kunnioituksella, rakkaudella ja ihailulla, on vaarana, että se kaappaa sen jotenkin omakseen.

Siironen mainitsee esimerkkinä Madonnan Vogue-kappaleen, joka kertoo New Yorkista alkunsa saaneesta ei-valkoisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen luomasta tanssilajista. Poptähti toi hetkeksi marginaalisen ballroom-kulttuurin koko maailman tietoisuuteen, mutta kun pöly laskeutui, suuri yleisö yhdisti Voguen vain Madonnaan.

– Aina pinnan alla piilee kysymys siitä, kuka hyötyy? Siironen pohtii.

Siironen kiittelee yöelämässä viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtunutta muutosta.

– Ilmapiirin muutos on ollut ihan himmeä. Se on osin luonnollista kehitystä, mutta myös monien ihmisten määrätietoisen tekemisen tulosta, valokuvanäyttelyn kuraattori Siironen sanoo.

Tekemistäkin vielä on niin yöelämässä kuin sen ulkopuolella. Päivi Räsänen kirjoitti juuri ennen sateenkaarikansan juhlaviikonloppua, että "Pride ei ole ihmisoikeustapahtuma".

Janne Siirosen se vetää vakavaksi. Hänen mukaansa äärioikeiston puhe "homosaatiosta" – eli väite vähemmistöjen intressien ylikorostumista mediassa ja päätöksenteossa – on vaarallista. Samoin Räsäsen esittämä ajatus seksuaali- ja sukupuoli-identiteetistä ideologiana. Tällainen keskustelu pyrkii mitätöimään vähemmistöjen oikeuden olla sitä, mitä he ovat.

Siironen jatkaa omaa työtään vähemmistöjen ymmärtämisen lisäämiseksi ja suunnittelee seuraavaksi kirjaprojektia. Hän haluaa taltioida Helsingin HLBTQ-yöelämän vaikuttajien työn yksiin kansiin.

Yöelämä: Kuvia Helsingin HLBTQ-klubikulttuurista 1990–2020 -näyttely on nähtävissä Helsingin kaupungintalon tapahtumatorilla 18.9. saakka.

Korjaus 13.9. klo 19.16: Suomen ensimmäisen homobaarin nimi oli Gay Gambrini. Jutussa luki alun perin virheellisesti Gay Gambria.

Täsmennys 15.9. klo 9.15: Termin "homosaatio" avaaminen.

Lue myös:

Raila Riikonen: "Minulla on kaksi leimaa otsassa"

Myös homot suhtautuvat epäillen biseksuaaleihin – siitä tietää paljon tutkija Jenny Kangasvuo, jolla on ennakkoluuloista omakohtaista kokemusta

Kansallisteatteri kiinnitti miesnäyttelijän transvestiitin rooliin – ensi-ilta siirtyy transtaiteilijan kritiikin seurauksena: "Meidät nähdään miehinä mekoissa"

Sukupuolenkorjaukset uhkaavat viivästyä, nuoret ahdistuvat ymmärtämättömien vanhempien nurkissa, ja Pridetkin peruttiin - näin korona iski sateenkaariväkeen