1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Hannu Karpo

Vääryyksiä tonkinut Hannu Karpo ehti urallaan suututtaa lähes kaikki: “Johtajille tuli henkinen hiki, kun piti selvittää kestävätkö ohjelmani merivettä”

Uusi dokumenttielokuva kuvaa sekä Suomen mahdollisesti tunnetuinta toimittajaa että takavuosien yhteiskuntaa.

Hannu Karpo oli monelle vääryyksiä kärsineelle viimeinen oljenkorsi. Kuva: Tiina Jutila / Yle

Suomen kansan epävirallinen oikeusasiamies. Kaltoinkohdeltujen, päähänpotkittujen ja vähäväkisten puolustaja. Vastuutaan väistelevien poliitikkojen, vetelien virkamiesten, ketkujen kauppiaiden, ahneiden vakuutusyhtiöiden ja muiden hanttapulien tilillevaatija.

Hannu Karpo, 78, teki yli 50 vuotta kestäneellä urallaan televisiossa kaikkea, mitä televisiossa voi tehdä, ja paljon sellaistakin, mitä ei enää nykypäivänä voi.

Television ajankohtaisohjelmien toimittamisen lisäksi hän on lukenut uutisia, tehnyt yritys- ja mainosvideoita sekä viihdettä, kirjoittanut lehtiin etenkin liikenteestä, toimittanut Seura-lehteä ja pyörittänyt omaa Pallosalama-yhtiötään.

Karpo löysi ensimmäiset aiheensa maakuntalehdistä, joita Ylen vahtimestarit kantoivat toimituksiin. – Kapakat meni kiinni puoliltaöin, eikä ollut muuta tekemistä, niin luin niitä lehtiä. Kuva: Napafilms

Silti hänet muistetaan ennen kaikkea Karpolla on asiaa -Karpona: karvahattu päässään milloin missäkin talonrötiskössä, tienposkessa tai pellonreunassa vääryyksiä korjaamassa.

Toimittajanhommiin Karpoa ei kuitenkaan alun perin ajanut haave paremmasta maailmasta.

– Ei, ei, ei, ei ja ei. Messiaskompleksia en ole havainnut, hän napauttaa Ylen haastattelussa.

Syy oli raha, ainakin miehen itsensä mukaan.

Dokumentti tehtiin, kun kauniisti pyydettiin

Legendaarinen televisiokasvo on raahattu eläkepäiviltä toimittajien eteen hyvästä syystä.

Dokumenttielokuva Karpo saa ensiesityksensä lauantaina Helsingissä Rakkautta & Anarkiaa (siirryt toiseen palveluun) -festivaaleilla. Ensi perjantaina se nähdään teattereissa.

Karpo kertoo, että häntä on kosiskeltu vuosikausien ajan vastaaviin tuotantoihin, mutta hän on aina kieltäytynyt. Ennen kuin hän paljastaa, miksi tällä kertaa suostui, seuraa pakollinen anekdootti 1980-luvun alkupuolelta.

– Otavan silloinen tirehtööri Paavo Haavikko ilmoitti, että mulle on varattu kolme miljoonaa uuden Tuntemattoman tekemiseen. Sanoin, että mulla ei riitä taito, enkä jaksa kiinnostua jostain kahdeksi, kolmeksi vuodeksi. Haavikko sanoi, että voisi nimetä sata suomalaista ohjaajaa, jotka tekisivät elokuvan riemusta kiljuen. Sanoin, että kato niistä joku.

Tuntemattoman sotilaan ohjasi lopulta Rauni Mollberg.

– Ei pidä haukata sellaista, mihin tukehtuu, Karpo hymähtää.

Dokumenttielokuvalle itsestään Karpo sanoi viimein kyllä. Tärkein syy oli tuottaja: miniä pyysi kauniisti. Liisa Karpo toi Hannu Karpolle kirjeen ohjaaja Ari Matikaiselta. Ennen lukemista Karpo sanoi hankkeelle ei, mutta “kirje oli helvetin hyvin kirjoitettu”.

– Materiaalia katsoneena voi sanoa, että Hannulla on täytynyt olla vilpitön tunteen palo Suomen kansaa kohtaan. Muu ei saa venymään sellaiseen kuin vilpitön rakkaus, arvelee tuottaja Liisa Karpo. Sylissä on "universumin nuorin Karpo", Astra. Kuva: Tiina Jutila / Yle

Kirjeessä luvattiin peilata Karpon uraa siihen valtavaan yhteiskunnalliseen muutokseen, jonka Suomi on samaan aikaan läpikäynyt. Kirjeessä puhuttiin myös siitä, miten keskeinen osa Karpon työtä on ollut ihmisten huolien ymmärtäminen.

– Tavallaan dokumenttielokuvan tekoon on mennyt elämästäni yli 50 vuotta, vaikka kuvauksiin meni vain muutama päivä kahtena kesänä. Enemmän tekeminen rasitti niitä, jotka joutuivat käymään 3500 tuntia mun tuottamaa materiaalia läpi, Karpo tuumii.

Pitkän linjan dokumenttiohjaaja Ari Matikainen on halunnut tehdä Karposta dokumentin jo vuosia. – Tein lähihistoriasarjan 1970-luvusta ja Karpon materiaali nousi ihan omanlaisenaan esiin. Hänen kauttaan voi luodata hyvin sitä, millaisia me suomalaiset ollaan. Kuva: Tiina Jutila / Yle

Esimies kehotti: Mene Suomeen!

Hannu Karpo alkoi kirjoitella lehtiin jo 14-vuotiaana, koska jostain piti saada markkoja taskun pohjalle. Myöhemmin hän valitsi aiheensa sen mukaan, missä haistoi markkinaraon.

– Aloin tehdä aikanaan juttuja liikenteestä, kun kukaan ei niistä asioista ollut kiinnostunut. Sama juttu oli epäkohtien kanssa. Niihin puuttuminen ei ollut erityisen mediaseksikästä, vaikka ei sellaista termiä siihen aikaan ollut.

Karpon mielestä takavuosien toimittajakollegat olivat mielestään liian hienoja hommiin, jotka hänelle kelpasivat.

– Toimittajat halusivat olla tummassa puvussa, valkoisessa paidassa ja kravatissa. Kun menee lapioimaan sontakasaa, se on väärä ympäristö sellaiselle asulle. Sontakasoista löytyi kuitenkin paljon helmiä. Jos ei niitä löytänyt, se oli toimittajan oma vika.

Maantiet olivat takavuosikymmeninä surkeassa kunnossa, monet keikat rupuisten kinttupolkujen päässä ja kalusto kovilla. – Se oli auto ja vuosi. Ajoin kyllä kilpaakin ja mulla oli urhoollisia kartanlukijoita, Karpo muistelee. Kuva: Napafilms

Kun Yleisradio aloitti Suomen Television säännölliset lähetykset 1958, päätyi hädin tuskin äänenmuroksesta selvinnyt Hannu Karpo taloon tekemään nuortenohjelmia.

Armeijan jälkeen Karpo palkattiin Ylen uutistoimitukseen. Sen toimituspäällikkö, sittemmin Ylen pääjohtajaksi valittu Erkki Raatikainen lähetti nuoren miehen tekemään kiertohaastatteluja (siirryt toiseen palveluun) ympäri maata.

Se muutti kaiken.

– Raatikainen mulle sanoi, että mene Suomeen. Niinhän minä sitten menin.

Tyhmät maalaiset osoittautuivat viisaiksi

Parikymppinen Hannu Karpo ei ollut koskaan käynyt Pasilaa pohjoisempana. Silti hän tiesi ensimmäistä kertaa reissuun lähtiessään, ettei maalaisilla ole mitään sanottavaa. Tyhmää sakkia.

– Ajattelin muualta tulevista, että niillä on lippalakki päässä, mutta harvemmin sen lakin alla mitään.

Karpo joutui pian tarkistamaan kantaansa. Helsingin takana avautui toisenlainen Suomi, jonka tarinoista pääkaupungin ihmiset eivät tienneet mitään.

– Aikani kun olin kiertänyt, niin huomasin, että niiden lippalakkien alla sitä vasta kaikkea olikin, ajatuksia ja juttuja, joita en voinut kuvitellakaan. Tavallisilla landepaukuilla. Näin elämä opetti.

Moni muistaa takavuosikymmeniltä, miten Karpon ohjelmissa jaettiin kovia kokeneille milloin seteleitä, milloin poronpaisteja. Kuva: Pallosalama Oy

Useita heistä Hannu Karpo kävi tapaamassa moneen otteeseen, joskus töiden takia, joskus ihan muuten vaan.

– Kävin haastattelemassa Jalmari Puoskaria Vojakkalassa Tornionjoen varrella 1962. Kun kävin myöhemmin tapaamassa häntä uudelleen, hän sanoi, että aattelepa Karpo, miten rikas minun elämä on! Synnyin kodassa ja ruoka tehtiin kodan lattiassa nuotiolla. Sitten tuli puhelin ja auto, ja nyt näin itteni laatikossa!

Puoskari oli matkustanut tapaamisten välissä Ouluun katsomaan televisio-ohjelmaa, johon Karpo oli häntä jututtanut. Sen pohjoisemmassa ei tuohon aikaan lähetys vielä näkynyt.

Kaikki piti keksiä itse

Karpo-elokuvassa nähtävää Suomea ei enää ole.

Erityisesti sodan runtelemat miehet lotrasivat 1970-luvulla väkijuomien kanssa siihen malliin, että Helsingin Hakaniemen tori näytti Raatteen tieltä kaatuneineen. Pimeän viinan kauppa rehotti.

Liikennekulttuuri muistutti villiä länttä. Ihmiset muuttivat maalta kaupunkiin vasta 1960-luvulla ja syrjäkylille jäivät ne jotka jäivät. Suuri osa ihmisistä oli tavalla tai toisella köyhiä, työttömyyttä paljon, asunnot ahtaita.

Kuluttajansuoja oli lapsenkengissä, eikä Suomi vielä kuulunut Euroopan ihmisoikeussopimukseen. Viranomaisille oli turha lähetellä postikortteja, kansalaisten oikeusturva oli heikko. Harva edes tiesi kenen puoleen kääntyä, jos tuli kaltoin kohdelluksi.

Televisiossa pyöri koko perheen kepeää viihdettä, kuten Niilo Tarvajärven Laatikkoleikki, eikä päättäjiltä kyselty ikäviä.

Karpo-dokumentti on herättänyt poikkeuksellisen suurta kiinnostusta. Kuva: Tiina Jutila / Yle

Hannu Karpo pisti pakan uusiksi.

– En mä ottanut mallia mistään, mistä mä oisin ottanut?

Televisio otti ensiaskeleitaan ja kaiken sai, tai kaikki piti, keksiä itse. Kameran saattoi viedä minne vain, koska ei kukaan ollut keksinyt vielä kieltää.

– Kuvaajat kyllä siihen aikaan sanoivat usein kun niille jotain ehdotti, että ok, kunhan kerrot, miten tää tehdään. Nykyään ammattitaito on ihan eri luokkaa.

Lex Karpo ja pelotevaikutus

Kun mummolta pakkolunastettiin mökki, kansalaiselle myytiin hiihtokelvottomat sukset, tai lainsäädäntö ajoi yksilön absurdiin tilanteeseen, oli Karpo paikalla. Hänestä tuli kansan asianajaja, jonka tuomioistuin oli televisio.

Karpo lähti poliisin mukaan ratsiaan viinatrokareiden pesäpaikkaan, haastatteli isoja ja pieniä rikollisia, ja oli ensimmäisiä toimittajia, joka vaati herroja tilille television välityksellä.

Hän oli suoran toiminnan mies, jonka kantti kesti kiusallisimmatkin tilanteet.

– Kerran päätin tutkia, paljonko viinanmyyjiä on Helsingin Vaasanaukiolla. Menin yhden talon viidenteen kerrokseen, soitin ovikelloa ja kaveri tuli kalsareissa avaamaan. Kysyin sen kämppää vuokraksi kahdeksi tunniksi, että voidaan kuvata viinan salamyyntiä. Sitten se ehdotti, että voisi tekeytyä itse asiakkaaksi. Sanoin, että käy.

Vaikka Karpo jutuissaan paheksui suomalaista kännäyskulttuuria, sai satunnainen asukas palkkion viinana.

– Se osti yhdeksältä myyjältä pullon sinä sunnuntaiaamuna. Sanoin, että se voi pitää ne kaikki. Se oli hänelle hyvä diili.

Karpo kertoo, että häntä ovat kosineet ehdokkaaksi kaikki, paitsi perustuslailliset ja RKP. – Ne vissiin on kuulleet, kun puhun ruotsia. Kaikki on sanoneet, että menisin läpi, mutta mikä autuus se on? Enemmän oon vaikuttanut ilman poliittista mandaattia. Kuva: Tiina Jutila / Yle

Epäkohtiin tarttuminen ja päättäjien julkinen haastaminen tuotti myös tulosta. Eduskunnassa on säädetty useampi “Lex Karpoksi” kutsuttu laki sen seurauksena, mitä Karpo ohjelmassaan todisti.

– Sillä, että poliittiset päättäjät näki, että heidän tekemisiään seurataan, oli myös ennaltaohjaava vaikutus. Syntyi sellainen pelko, että jos en hoida asioita kunnolla, joudun Karpon ohjelmaan.

Yksi Lex Karpo teki alkoholin välittämisestä alaikäiselle rangaistavaa.

Karpo antoi ohjelmassaan teineille kaljarahaa osoittaakseen, ettei myyntiä valvota. Sen jälkeen hän kutsui Alkon viskaalit studioon takeltelemaan sanoissaan.

Viina oli yksi Karpon keskeisiä teemoja. Sitä kului myös toimituksissa.

Tappouhkauksia ja ilkivaltaa

Hannu Karpo teki niin paljon juttuja kaikesta mahdollisesta, mikä alkoholiin liittyy, että häntä pilkattiin viinapoliisiksi. Samassa yhteydessä häntä on myös syytelty tekopyhyydestä. Mies on itsekin kertonut useassa haastattelussa, että viina maistui.

Karpo ei ole suunsoitosta moksiskaan.

– Ei kai se huono tavoite ole, että edes joku tässä maassa olisi selvin päin.

Helsingin Katajanokka on nykyisin suhteellisen herraskainen kaupunginosa, mutta Karpon lapsuudessa siellä oli viinatrokari vähintään joka korttelissa. Pimeä kauppa kävi kuumana vielä vuosikymmeniä sen jälkeenkin.

– Siihen liittyi henkirikoksia ja omaisuusrikoksia. Ei se ollut yhden pullon myymistä, vaan ammattimaista välitystä, jossa pyöri fyrkka ja määrät oli isoja. Kerran pari trokaria esitteli mulle tiilen paksuisia nippuja tonnin seteleitä, että tässä on päivän tienestit.

Hannu Karpo kertoo nuorena suututtaneensa jopa Kekkosen. –Sanottiin, ettei tarvitse enää tulla raportoimaan valtiovierailuista. Se oli vain hyvä, ulkomaankomennukset tuntuivat minusta rangaistuksilta, halusin tehdä juttuja Suomesta suomalaisille. Kuva: Tiina Jutila / Yle

Moni joutui vaikeuksiin Karpon tekemien juttujen takia. Toisinaan esimerkiksi kelvoton esimies tai viranhaltija sai kenkää. Joku jäi kiinni rötöksistään.

Jo aikana ennen internetiä ja sosiaalista mediaa Karpo sai tuhansia uhkauksia ja solvauksia. Niitä tuli puhelimella ja postikortilla. Pahimmissa uhattiin tappaa.

Joitain suututti se, että juttu oli tehty, joitain se, että juuri hänen ehdottamaansa aiheeseen ei tartuttu. Ehdotuksia tuli Karpon mukaan jopa 10 000 vuodessa, joten kaikkien juttuaiheiden toteuttaminen olisi ollut sekä järjetöntä että mahdotonta.

Kerran Karpon auto oli sotkettu ämpärillisellä maalia. Karpo väittää tietävänsä tekijäksi yrittäjän, jonka hämäristä lumensiirtobisneksistä hän oli tehnyt jutun. Poliisi kuitenkin kehotti Karpoa kärsimään vahingot nahoissaan.

– Ei niitä kiinnostanut.

Pelottiko ikinä?

– Ei, ei, ei. Käy hei syntymässä Katajanokalla ja elä siellä. Ei siihen maailmaan liity sellaista että pelättäisiin, Karpo puuskahtaa.

"Kyllä jotkut tappoikin itsensä"

Karpon epäkohtajournalismilla oli myös toisenlaisia seurauksia.

Dokumenttielokuvassa kerrotaan tapauksesta, jossa erään rikollisen omaiset pitivät Karpoa osasyyllisenä isänsä itsemurhaan. Mies oli ahdistunut ja peloissaan, koska oli humalapäissään puhunut toimittajalle sivu suunsa.

– Jälkipolvet voivat sepittää kaikenlaista henkivakuutuksen toivossa, mä en edes tunnistanut tätä tapausta.

Karpo paljasti jutuissaan, miten herätysliike terrorisoi pienen kylän ihmisiä. Asiasta kertoneille kostettiin sulkemalla heidät yhteisön ulkopuolelle.

Karpo teki myös jutun miehestä, joka romahti kun ei löytänyt viranomaista kertomaan, mikä hänen virallisiin asiakirjoihin merkityistä syntymävuosistaan on oikea. Kyseinen mies päätyi mielisairaalaan ja kuoli myöhemmin tiettävästi suruun.

Usein Karpo oli paikalla ihmisten suurimman hädän hetkellä. Hämmästyttävän moni haastateltava kertoi Karpon kameran edessä harkinneensa itsemurhaa. Moni kohtalo kosketti konkaritoimittajaa.

– Kyllä jotkut tappoikin itsensä, Karpo toteaa.

Tunsitko vastuuta haastateltavistasi?

– Mitä vastuuta siinä pitäisi noudattaa tai totella, kysyy Karpo takaisin.

Voisiko sellaista journalismia enää tehdä kuin silloin teit?

– Meille ei ois tullut mieleenkään peittää rekisteritunnuksia, kun joku auto törmäsi toiseen ja meni katolleen. Jos joku ajaa kusipäisesti, niin miksi se pitää naamioida tunnistamattomaksi? Hänhän on ottanut riskin esimerkiksi ajamalla kännissä, eiks niin?

Liikennevalistajalla oli raskas kaasujalka

Sen jälkeen, kun Karpo lähti Suomeen, hän on kolunnut jokseenkin jokaisen niemen ja notkon.

Käymättä on vain Hailuoto ja jokunen Ahvenanmaan kunta. Ajokilometrejä on kertynyt tolkuttomasti.

.

Hannu Karpo ja Ensio Itkonen valistivat vuosikausia suomalaisia liikennekäyttäytymisestä. Kuva: Pallosalama

Ystävänsä Ensio Itkosen kanssa vuosikausia liikennevalistusta tuottanut Karpo ei noudattanut omia oppejaan. Maltti ei ollut ratissa valttia.

– Miljoonia kilometrejä olen ajanut. Ja kovaa. Normaali matkanopeus oli 160-170 kilometriä tunnissa, ja jos oli kiire, ajettiin kahtasataa. Siihen aikaan oli ihmeellistä, jos auto kulki niin kovaa. Nykyisin kahtasataa ajavat kaikki kirput ja pompannapitkin.

"Johtajille tuli henkinen hiki"

Hannu Karpon työuran alkuvuosikymmeninä Suomessa oli kanavia kaksi ja ainakin miehen puheiden perusteella totuuksia yksi.

Karpo tekee selväksi, miten suomettumisen ajan Yleisradiossa varottiin suututtamasta valtaapitäviä ja syyttää silloista pomoporrasta työntekonsa haittaamisesta. Hänen ohjelmiensa lähetysten jälkeen puhelimet soivat usein kuumina.

– Työnteossa tulee aina hiki ja noille johtajille tuli monasti sellainen henkinen hiki, kun piti selvittää, kestävätkö ohjelmani merivettä. Kestihän ne, mutta siitä oli aina johtajille vaivaa, kun he joutuivat eturintamaan selittään onko näin ja näin.

Karpo ehti uransa aikana päätyä juttujensa takia käräjille liki 40 kertaa. Tuomioita ei tullut.

Vuonna 1981 Karpo otti Yleltä lopputilin ja siirtyi MTV3:lle kaksi vuotta myöhemmin. Alkuun se oli taivas. Aihevalintoihin ei puututtu ja pomoilta tuli tukea. Karpolla on asiaa pyöri kanavalla yli 20 vuotta.

Sosiaalisten ongelmien ja muiden vääryyksien ohella Karpo marssitti ruutuun monenlaisia erikoishenkilöitä “sammakkoprofessori” Taisto Heikkisestä “Nilsiän öljysheikki” (siirryt toiseen palveluun) Tauno Kuosmaseen. Jouluisin järjestettiin katsojille arvauskilpailu siitä, kuka julkkis piileskelee pukkinaamarin takia. Lisäksi katsojat saivat valita vuoden mätämunan.

Ohjelma oli kulttuuripiirien loputtoman rienaamisen kohde, mutta sen valtavat katsojaluvut olivat mainostajien mieleen.

Karpo kuvailee dokumenttielokuvassa olleensa “Maikkarin kultapossu”. Kovia kokeneille haastateltaville riitti jaettavaksi satasen seteleitä ja poropaisteja kameroiden edessä.

Karpolla on kuitenkin hapokasta sanottavaa myös vuosistaan Pöllölaaksossa.

"Tyhmästi on kohdeltu, mutta ei väärin"

Suosion ollessa Karpon mielestä kuumimmillaan ohjelma pistettiin hyllylle yhdeksäksi kuukaudeksi. Karvahatussaan kansan asiaa ajanut mies on itse arvioinut olleensa imagohaitta trendikkyyttä tavoitelleelle kanavalle.

Onko sinua kohdeltu väärin?

– Ei. Tyhmästi on kohdeltu, mutta ei väärin. Sanoin pomoille sekä maikkarilla että Ylellä, että jos alainen tekee jotain hyvin, niin sinähän saat siitä sulan hattuusi. Mutta kun ei ymmärretä, tai haluta ymmärtää, kun sen sulan hankkiminen on vähän vaivalloista.

Dokumentissa Karpo on ilmeisen turhautunut toimettomuuteensa. Nyt hän miettii, että jotain voisi vielä tehdä. – Elokuvassa on mun materiaalista ehkä 1,5 prosenttia. Voisin ne loput pistää kirjankansiin, jos vaan ois elinvuosia. Sais käyttää huumorintajuaankin sitten. Kuva: Tiina Jutila / Yle

Dokumenttielokuvassa haukut jokseenkin kaikki työkaverisi juopoiksi, etenkin niiltä ajoilta kun oliti Seurassa töissä. Onko sinulla kavereita?

– On, on, ja takaisinkin Yhtyneisiin kuvalehtiin pyydettiin. Tarjottiin hyvät tulot, mutta sanoin, että joku toinen saa nauttia niistä. Ei me Yhtyneiden kuvalehtien kanssa erottu vihoissa.

Karpo ei pyörrä puheitaan kosteista toimitusvuosista.

– Kun lehti meni kiinni maanantain vastaisena yönä ja liuskoja tultiin hakemaan painoon, niin koko toimitus oli aivan pelti kiinni. Toiset yritti viimeisillä voimillaan saada nuppi turvoksissa juttuja valmiiksi. Ihmettelen, miten sitä siedettiin.

"En tiennyt olevani kauhea ongelma pojan silmissä"

Karpo-elokuva on rakkaudentunnustus kadonneelle ajalle ja Hannu Karpon yhteiskunnallisesti merkittävälle työlle. Kritiikki on rivien välissä. Dokumentissa ei kuulla niitä työkavereita tai entisiä pomoja, jotka päähenkilö sättii. Kovasanaisin arvio kuullaan perheen piiristä.

Karpolla on neljä lasta kahdesta eri liitosta. Dokumenttielokuvassa Sampo Karpo toteaa päässeensä isäänsä lähelle vasta oikeastaan työskennellessään tämän kanssa 2000-luvun alussa. Isän kanssa ei eletty arkea, koska isä oli aina töissä.

Sampo, Liisa ja Astra Karpo Karpo-elokuvan pressitilaisuudessa. Kuva: Tiina Jutila / Yle

Edes läheisten suuri huoli järjettömän pituisia työpäiviä puskevan sankaritoimittajan terveydestä ei saanut Hannu Karpoa hiljentämään tahtia. Ensimmäiset sydänongelmat ilmoittivat itsestään jo 1969, mutta Sampo Karpon mukaan itselleen ankara mies ei sallinut sairastamista itselleen. Ei juuri muillekaan.

Läheisilleen Hannu Karpo oli välillä ihan mahdoton. Hän saattoi kyllä viedä jollekin ammoin haastattelemalleen mummolle joulutervehdyksiä kenellekään asiasta huutelematta, mutta omien lasten lahjat joskus unohtuivat, kertoo Sampo Karpo elokuvassa.

Sampo Karpo kuvailee isäänsä ihmiseksi, jolla on narsistisia piirteitä ja joka on tietoinen omasta tärkeydestään.

Miltä poikasi sanat tuntuivat?

– En mä ollut tiennyt, miten kauhea ongelma olen pojan silmissä ollut. Pojasta oli kyllä ongelmia paljonkin, niin kuin kasvuiässä olevista roikaleista monesti on. Hyvä mies siitä on silti tullut.

Menikö työ perheen ohi?

– Meni, meni. Ilman muuta meni.