1. yle.fi
  2. Uutiset

Senaatintori on nähnyt kansakunnan synnyn ja kasvun, riidat ja juhlat

Torin kiveyksen alla on muistoja tulipalojen tuhoamasta kaupungista ja sen asukkaiden elämästä ja kuolemasta.

1890-luvulla hevoset odottivat kyydin tarvitsijoita Senaatintorin itälaidalla.

Juuri nyt samalla paikalla on syvä kuoppa.

Kun Helsingin kaupunki uusii Senaatintorin valaistusta, Museoviraston tutkijat pääsevät katsomaan, mitä merkkejä torin itä- ja länsilaitojen kiveyksen alle on jäänyt menneistä vuosisadoista.

Senaatintorin arkkitehdin Carl Ludvig Engelin akvarelleista tehdyissä painokuvissa esittäytyy vanha Helsinki viimeisinä aikoinaan.

Suomesta oli tullut osa Venäjää ja Helsingistä Suomen pääkaupunki. Sille tarvittiin arvonsa mukainen keskusaukio.

Vanha Helsinki sai väistyä Senaatintorin tieltä. Pois raatihuone, asuinkorttelit, päävartio, Suurtori ja viimeiseksi pieni Ulrikan kirkkokin. Sen tilalle tori sai uhkean Nikolain- eli Tuomiokirkon.

Senaatintori on nähnyt historiansa aikana monta aatetta, mielenosoitusta ja paraatia.

Valkoisten voitonjuhlissa vuonna 1918 C. G. E. Mannerheim, sittemmin marsalkka, tervehti saksalaisjoukkojen komentajaa Rüdiger von der Goltzia.

Yleislakko pysäytti Suomen vuonna 1956. Lakkolaiset vaativat palkankorotuksia ja saivat ne.

Ympäristöliike nosti päätään 1970-luvulla. Senaatintorin polkupyörämielenosoituksessa vastustettiin yksityisautoilua.

Senaatintorilla on pidetty myös hauskaa.

Raketit ovat räiskyneet uutenavuonna. Konsertit ovat keränneet torin täydeltä kuulijoita. Tuomiokirkon portailla on otettu aurinkoa ja laulettu kuorolauluja. Karuselli on kieputtanut lapsia joulutorilla.

Koronakesänä koko torista tuli iso ulkoilmaravintola.

Kaikenlaista on tapahtunut Senaatintorin kiveyksen päällä. Mutta mitä muistoja torikivien alla on ajalta, jolloin Senaatintoria ei ollut?

Kahden ja puolen metrin syvyydeltä löytyy elämän merkkejä, sitten enää pohjahiekkaa eli nollapiste: vuosi 1640.

Silloin kuningas määräsi, että Helsingin kaupunki oli siirrettävä Vantaanjoen suusta nykyiseen kantakaupunkiin, Vironniemelle.

Kaupunkilaiset eivät siitä pitäneet, vaan jarruttelivat parhaansa mukaan.

Ei tähän ihan hirveästi ihmisiä aluksi tullut. Vuoteen 1654 mennessä oli saatu rakennettua 60 taloa – ja sitten kaupunki paloi. On arvioitu, että ainakin kolme neljäsosaa taloista tuhoutui.

Tutkimusten johtaja Heli Lehto

Palo ei jäänyt ainoaksi. Puukaupungit olivat omiaan roihahtamaan liekkeihin, joita oli vaikea hillitä.

Suuressa Pohjan sodassa vuonna 1713 ruotsalaiset panivat Helsingin tarkoituksella palamaan, kun huomasivat, etteivät voineet estää sitä joutumasta venäläisten käsiin.

Noenmusta, tuhkanvaalea ja punaiseksi palaneen hiekan kerros kertoo, että taas oli tuli raivonnut Helsingin kaupungissa.

Ajan kulkua mittaavat myös kaivuukuopan seinämän kivikerrokset. Jokainen on aikoinaan ollut torin pintaa.

Kiveyskerrosten välistä arkeologien rikkalapioihin jää muutakin kuin nokea tai hiekkaa.

Joku on varmasti harmitellut hukkaamaansa lanttia, jossa näkyy lyöntivuosi 1725, toinen ehkä etsinyt nappia, joka löytyi vasta nyt vuosisatojen päästä.

Arjen esineet ovat arkeologian aarteita: kaakelinpala, sirpale haurastunutta lasia, 1700-luvun tyypillinen punasavikeramiikka. Jollakulla oli ollut posliiniakin, toisella sitä jäljittelevää lasitettua savea, fajanssia.

Ennen kuin oli savukkeita, Europassa tupruteltiin savesta tehtyjä liitupiippuja. Ohuet varret katkeilivat helposti.

Varrenpätkät ovat kaupunkikaivauksilla hyvin yleisiä löytöjä. Ne ovat tutkijoille mieleen, sillä piippujen valmistajilla oli tapana lyödä niihin leimansa.

Yhdessä täältä löytyneessä palasessa näkyy leima, Almqvist, Stockholm. Siitä saa hyvän ajoituksen, sillä tukholmalainen Almqvistin liitupiipputehdas toimi vain vuodet 1754–1760.

Tutkimusten johtaja Heli Lehto

Näinkin pientä ja haurasta tarkka silmä löytää: kaksi nuppineulaa kolmen vuosisadan takaa.

Ensi viikolla, kun valtioneuvoston linnan edessä olevien kuoppien kulttuurikerrokset on tutkittu pohjaan saakka, arkeologit väistyvät valaisinpylväiden asentajien tieltä torin toiselle laidalle.

Seuraava paikka on yliopiston edessä. Tällaiselta siellä näytti, kun rakennuksella oli ikää vasta kolme vuosikymmentä.

Yliopiston edessä kiveyksen alla on hautausmaa, jonne päätyi jokainen ennen 1700-luvun viimeisiä vuosikymmeniä kuollut helsinkiläinen säätyyn katsomatta. Senaatintoria rakennettassa hautausmaa lanattiin tasaiseksi.

Suomen happamassa maaperässä vainajista lienee jäljellä häviävän vähän, mutta sekin voi kertoa tutkijoille paljon.

Tekijät

Anniina Wallius

Valokuvat ja videot Senaatintorin kaivauksista

Markku Pitkänen

Kuvat menneiltä ajoilta

Carl Adolf Hårdh, Juha Jernvall ja Matti Koivumäki / Helsingin kaupunginmuseo ja Museovirasto

Kuva Helsingin ylipiston pääsisäänkäynnistä

Toni Natri / AOP

Julkaistu 26.9.

Lue seuraavaksi