1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. suomen kieli

Janne Saarikiven kolumni: Työelämä halutaan muuttaa leikiksi, mutta mikä aikuisuudessa oikein pelottaa?

Se, joka ei osallistu työpaikan kehityspönttöilypeppuleikkiin vaan näyttää hapanta naamaa, on ikävä ihminen, kirjoittaa Janne Saarikivi. Tämän kolumnin voi myös kuunnella.

Kuva: Petteri Sopanen / Yle

Miksi aikuiset käyttäytyvät kuin lapset? Tätä pohdin, kun näin Postin uutta viestintää. “Heihei, kaikki postin ihanat asiakkaat (tähän peukkuja), mennään näin kaveripohjalta (peukku peukku)”. “Sä tilaat, mä tuon” (peukku).

Vanhastaan tiedän, että matkustajajunan kaartaessa ensimmäiseen mutkaan kailotetaan vaunumassalle ämyreistä, että “Heippa hei Sari täältä ravintolavaunusta. Nyt jos kahvituttaa niin voipi tulla ottamaan kahvikupillisen, ja kera kahvin pullaakin”. Mutta meitä lapsettaa myös vakavammissa asioissa.

Esimerkiksi, kun Tampereen yliopistoa uudistettiin, älymystöön kuuluvat professorit pantiin kehittämään “huipukkuutta” ja etsimään wau!-elämyksiä ryhmissä, jotka nimettiin “leopardeiksi”, “karhuiksi” ja “kotkiksi” (siirryt toiseen palveluun).

Yritin taannoin mennä Oikeusministeriön sivuille jättääkseni mielipiteeni kansalliskielistrategiaa koskevaan selvitykseen (siirryt toiseen palveluun). Arvelin näet, että olenhan minäkin kielitieteen professori. Jouduin kuitenkin Fountainpark-nimisen yrityksen “strategydialog”-sivulle (sinänsä puhuttelevia nimiä kansalliskielten tulevaisuuden näkökulmasta). Siellä pyydettiin ensin “lämmittelemään” vastaamalla kysymykseen, mikä kuva parhaiten kuvaa kansalliskielten tulevaisuutta. Vaihtoehtoina oli esimerkiksi kuusimetsää ja revontulia sekä lapsia mummojen kanssa (siirryt toiseen palveluun).

En jättänyt kansalliskielistrategiaan mielipidettäni. En ole lapsi, eikä minun tee mieli “lämmitellä” tai kokea wau!-elämyksiä konsulttisuolteen äärellä. Haluan puhua asioista aikuisena ammattilaisena, ja vertaisena suhteessa kuulijoihin.

Kun asiat otetaan “elämyksellisesti”, niitä ei tarvitse ottaa vakavasti.

Miksi lapsekkuus täyttää toimintapäivät, strategiapalaverit ja jopa julkishallinnon viestinnän?

Ehkä siksi, että leikki on sekä reippaan yhteisöllisyyden että myös kritiikittömän innostumisen maailma. Kun asiat otetaan “elämyksellisesti”, niitä ei tarvitse ottaa vakavasti.

Harmi sinänsä, että kaiken höpinän jälkeen joku kuitenkin päättää Postin henkilöstöleikkauksista, Tampereen yliopiston tai kansalliskielten käytön rakenteista – eikä se todellakaan ole elämystä ja lämmittelyä vaan raskaan sarjan vallankäyttöä.

Leikki on myös sääntöjen, suorittamisen ja kilpailun maailma. Urheilu on aikuisten leikeistä suosituimpia, ja osa urheilun viehätystä on, että siinä, toisin kuin oikeasti tärkeissä asioissa, on mahdollista saada selville, kuka on paras.

Siksi työelämän infantilisoiminen sopii paitsi reippaan yhteisöllisyyden myös kovan kilpailun ilmapiiriin. Jotta voi voittaa leikin, pitää alistua säännöille. Se taas, joka ei osallistu työpaikan kehityspönttöilypeppuleikkiin vaan näyttää hapanta naamaa, on ikävä ihminen.

Koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa ei ole ollut enempää vanhoja ja kokeneita ihmisiä – ja koskaan heitä ei ole arvostettu yhtä vähän.

Lähes kaikki yhteisöt maailmanhistoriassa ovat arvostaneet vakavuutta ja kokemusta, kunnes yhtäkkiä 1900-luvun loppupuolella syntyi yhteiskunta, joka arvostaa yli kaiken nuoruuden kykyä innostua jokaisesta kaljapullosta ja keksiä pyörä uudestaan. Pyörää nimitetään tässä tapauksessa innovaatioksi, niin nimitetään sekä uudet että ennen kaikkea vanhat asiat tässä leikissä.

Kammottavien vaikeuksien runnellessa maailmaa se ihailee lasta, Greta Thunbergia. Pikkuvanha ihmelapsi ilmastolakkoili surullisen näköisenä Tukholman parlamenttitalon edustalla ja vaati aikuisia ryhtymään toimiin – aivan täydestä syystä. Mutta samaan aikaan – olen varma tästä – tukholmalaiset virkamiehet ja parlamentaarikot osallistuivat tiimipäiviin, jossa kyynistyneet aikuiset leikkivät ammattilaisen ohjauksessa, että he olisivat lapsia.

Aikuisten maailma etääntyy meistä yhä kauemmaksi. Siellä pitäisi tehdä laskelmia, ja saada ne ihan aikuisesti oikein eikä vain leikillään, muuten sillat romahtavat, ja ilmasto ja elämä. Siellä pitää ymmärtää maailman loputonta monimuotoisuutta sen sijaan, että kokee wau!-elämyksiä sen äärellä. Siellä opiskellaan tohtoriksi ja professoriksi, ja vieläkään et oikein tajua, mistä asioissa on kysymys omalla kapealla erityisalallasi, suuremmista yhteiskuntakokonaisuuksista puhumattakaan.

Synkkyydessä on kuitenkin kultareunus. Aikuiselle voi antaa myös vastuuta, toisin kuin niille, jotka infantilisoivat työelämää wau-kielellään (heiltä tulee ottaa vastuu pois!).

Jos haluamme ratkaista aikamme ongelmat, on jätettävä lapsuus taakse. Nyt ei ole mahdollisuutta paeta leikkiin. On arvostettava asiantuntijaa ihan “aikuisten oikeesti”. Ei ole aikaa leikkiä hänen kanssaan leopardia.

Janne Saarikivi

Kirjoittaja on suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori ja todennäköisesti eri mieltä kanssasi.

Kolumnista voi keskustella 6.10. klo 23.00 saakka.