1. yle.fi
  2. Uutiset

Roope Lipastin kolumni: Rikollista ihannointia

Miksi ihmeessä rikollisuudesta on tullut salonkikelpoista, ihmettelee kirjailija Roope Lipasti. Tämän kolumnin voi myös kuunnella äänikolumnina.

rikolliset
Kirjailija Roope Lipasti poseeraa kameralle.
Kalle Mäkelä

Pari vuotta sitten kirjamessuilla (oi, silloin vielä oli kirjamessuja!) pysähdyin yhden lavan eteen kuuntelemaan mitä siellä tapahtui, kun oli niin paljon väkeä. No, siellä oli yksi rosvo juttelemassa kirjasta, joka juuri oli ilmestynyt. Keskustelussa oli myös yksi poliisi ja he siinä sitten vaihtoivat kokemuksia.

Mietin, että mitä hittoa täällä tapahtuu, miten voi olla mahdollista että rosvoista tehdään kirjoja ja niitä markkinoidaan näin. Mutta niin vain sellainen myy – erilaisista rikollisista on tehty useampiakin kirjoja, nyt kun olen aihetta sivusilmällä seurannut.

Silloin taannoin siellä lavalta kuului sellainenkin kommentti, kun haastattelija kysyi asiaa ihan suoraan, että ”En kiellä tai myönnä tappaneeni koskaan ketään”. Eikä siinä muuten mitään, mutta se vähän nauratti ihmisiä, sillä kyllä he arvasivat, vink vink.

Nyt pitkin kesää on puolestaan saatu seurata iltapäivälehdistä saagaa, jossa kohukaunotar on välillä ökybileissä,vaihtaa poikaystävää, ja käy aina selfieiden välissä oikeutta Suomen suurimmassa huumejutussa. Molemmat sadun päähenkilöt näyttäytyvät jutuissa vähintään jonkin sortin roolimalleina.

Syntyneessä mielikuvassa huumekauppa on ihan niingö kalakauppaa, paitsi että kalan sijaan myydään huumeita. Niinpä ei siinä mitään ihmeellistä ole, ja että totta kai näin jälkeenpäin hiukan kaduttaa, kun ihmisiä näköjään kuolee näihin tuotteisiimme, mutta voihan sitä toisaalta kalaankin kuolla, ainakin pallokalaan.

Kaiken kukkuraksi näistä Katiskahahmoista on vielä tehty teeveesarja, mikä vie absurdiuden jo aivan uusiin sfääreihin, kun eivät nämä nyt ihan varsinaisia robinhoodeja ole. Ihan vain muistutuksena: Suomessa kuolee huumeisiin vuosittain noin 250 ihmistä ja suurin osa heistä on 20-29-vuotiaita. Ei kovin paljon vähempää kuin mitä Suomessa on kuollut nyt koronaan, joskin huumeuhrit ovat 50 vuotta nuorempia.

Mistä siis johtuu, että rikollisuudesta on tullut jotenkin coolia? Miksi jopa moottoripyöräjengien klangissa on jotain kiehtovaa, ainakin kun lööppejä seuraa - vaikka siinä, mitä ne varsinaisesti tekevät, on kunnia ja hienous kaukana. Edes niitä köyhille lahjoittamiaan joulukinkkuja eivät ruojat maksaneet.

Rikollisten keikkuminen lööpeissä on osa laajempaa tositeeveeilmiötä.

Kaipa ihannointi kertoo todellisuudesta vieraantumisesta, siitä että kaikesta on tullut viihdettä ja fiktiota paitsi fiktiosta, josta puolestaan on tullut totta.

Rikollisten keikkuminen lööpeissä on osa laajempaa tositeeveeilmiötä, joka näkyy kaikessa mediassa ja myös taiteessa. Elämäkerrat ovat myyntitilastojen kärjessä, ja ylipäänsä autofiktion suosio on pitkään ollut suurta: janotaan tarinoita, jotka ovat ”tosia”.

Kirjailijan tulee kirjoittaa omasta elämästään, kertoa hänen ikioma tarinansa, ja mitä traagisempi, sen parempi (tämä on siinä mielessä hankalaa, että suurin osa kirjailijoista on nössöjä, eikä heille tapahdu ikinä mitään).

Itse asiassa on menty jopa niin pitkälle, että jos se kirjailija vähän sepittelee siellä asioita, nousee haloo, kuten Kate Elizabeth Russellin esikoisteoksen tapauksessa (siirryt toiseen palveluun), jossa puhuttiin seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Se pienikin realismin nokare on hukkunut jonnekin loputtoman kuvavirran ja emojien alle.

Kohu nousi lopulta niin suureksi, että kirjailijan piti tulla oikein julkisuuteen tunnustamaan, että juu-u, on mutkin raiskattu, joten siksi saan kertoa tästä - muuten ei olisi ilmeisesti saanut, koska romaaninhan pitää olla totta.

Ehkä on myös niin, että kännykät ja someaika ylipäänsä ovat tyhmistäneet meidät jo nyt niin lukutaidottomiksi ja arvostelukyvyttömiksi, että se pienikin realismin nokare on hukkunut jonnekin loputtoman kuvavirran ja emojien alle.

Siis että koska jokapäiväinen todellisuutemme vaaleanpunaisessa Facebook-virrassa on niin täydellisen epätodellista, kaipuu mihin tahansa ”oikeaan” on sitäkin vahvempaa. Ihmekö siis, jos myös true crime kiinnostelee ja kiihottelee: Nuo uroot sentään osaavat elää villisti ja vapaasti!

Kaikenlainen rikollisuuden ihannointi on kuitenkin vastenmielistä ja siksi on huojentavaa, että meillä on edelleen poliisi, joka ei ole fiktiivinen, vaan laittaa lainrikkojat konkreettiseen vankilaan silloin, kun syytä on, ihan riippumatta median palvonnasta. Niin sen kuuluu mennäkin. Hyvä, poliisi!

Mitä tulee tositarinoiden janoon, niin koska näissäkin asioissa mennään muotien mukana, ennustan, että seuraavaksi vauhtia tarinoille haetaan jälleen historiasta – nythän jo ovat muotia historiallisten naisten tarinat, joten seuraavaksi, niin veikkaan, palataan ihan perinteiseen historialliseen fiktioon.

Sellaiseen, jossa kukaan ei ota selfieitä eikä kenenkään tarvitse loukkaantua itsensä ja mimosanherkän hipiänsä puolesta, koska asiat tapahtuivat kauan sitten – tai mikä parasta, eivät edes tapahtuneet!

Taidankin mennä lukemaan verryttelyksi vähän Waltaria.

Roope Lipasti

Kirjoittaja on lietolainen kirjailija, joka eksyy vapaa-aikanaan kernaasti konkreettisiin ja selkeisiin remonttihommiin.

Kolumnista voi keskustella 9.10. klo 23:00 asti.

Lisää aiheesta:

Päivi Happonen: Katiskan pääsyytetyn Niko Ranta-ahon ympärillä pyörii melkoinen ihmissuhdesoppa – Tekikö media rosvosta sankarin?

Maria Pettersson ja historian naiset

Ex-jengipomo Keijo Vilhusen elämä

Lue seuraavaksi