1. yle.fi
  2. Uutiset

Entistä kettutyttöä Mia Takulaa on hakattu koulussa ja peloteltu metsäteillä: ”Oikea sankaruus on aina heikomman puolustamista”

Kulttuurivieras Mia Takula oli 25 vuotta sitten Suomen tunnetuin eläinaktivisti. Nyt hän on tietokirjailija, joka käy susivihaa vastaan.

Kulttuurivieras
Tietokirjailija ja eläinaktivisti Mia Takula Paloheinän aarniometsässä.
Tietokirjailija ja eläinaktivisti Mia Takula rohkaisee kaikkia liikkumaan metsässä. Oikeassa metsässä.Jani Saikko / Yle

Mia Takula tiesi pienenä, että ainoa hyvä susi on kuollut susi. Susi on vaaraton vasta, kun siltä on henki pois. Muistutuksena siitä hänen karvahatussaan heilui isoisän kaataman suden häntä.

Pikkutytön mielestä susi oli niin pelottava, että aina ennen nukkumaanmenoa oli varmistettava, ettei vaatehuoneessa tai sängyn alla ole sutta. Valot täytyi pitää päällä koko yön, että hän näkisi, jos susi tulee. Kun susi tulee.

Ei sitä sutta koskaan tullut, vaikka maalla asuttiin.

Takula syntyi vuonna 1975. Sinä vuonna valtion budjettiin oli vielä varattu tapporahaa susien kaatajille. Pariin vuoteen sitä tosin ei juuri enää maksettu, koska tapettavaa ei ollut. Susi oli Suomesta hävitetty lähes sukupuuttoon ja oli poronhoitoalueita lukuun ottamatta rauhoitettu.

Takula näki suden ensimmäisen kerran vasta 20 vuotta myöhemmin itäsuomalaisen metsän siimeksessä.

– Se oli harvinaisuudessaan tyypillinen kohtaaminen. Sillä hetkellä kun susi tajuaa, että tuolla on ihminen, se ottaa jalat alleen ja häipyy.

Vaikka susia ei Takulan lapsuudessa näkynyt, ne olivat läsnä etenkin vanhemman väen puheissa ja mielikuvissa.

– Isoisä oli äärimmäisen aktiivinen metsästäjä. Pelko ja viha sutta kohtaan jollain tavalla siirrettiin minulle.

Takula kasvoi ja pääsi pelosta. Siinä auttoi tieto.

Jo pitkään susi on ollut hänelle eläin muiden eläinten joukossa, yksi niistä, joiden oikeuksia Takula vaatii ja puolustaa.

– Lapsena pelkäsin hysteerisesti susia, mutta sitten kasvoin aikuiseksi. Annoin tiedon voittaa tunteen. Pelko ja viha ovat tunteita.

Kaikkiin tieto ei tehoa.

Tietokirjailija ja eläinaktivisti Mia Takula Paloheinän aarniometsässä.
– Kutsun puhekielessä eläimiä, kuten ihmisiäkin, välillä pronominilla hän, välillä se. Suomessa käytettiin hän-pronominia yleisesti eläimistä vielä sata vuotta sitten. Muutos on ollut tietoinen, sillä on haluttu nostaa ihminen eläimen yläpuolelle, sanoo Takula.Jani Saikko / Yle

Ihminen ei kuulu suden ruokalistalle

Susia on Suomessa vain parisataa. Kanta ei juuri kasva, vaikka poikastuotto on hyvä. Syynä on Mia Takulan mielestä sitkeä susiviha, joka ilmenee muun muassa salakaatoina, sudella pelotteluna ja susitutkijoiden uhkailuna.

Sillä on pitkät perinteet, mutta varsinainen liekki roihahti 1880-luvun alussa. Silloin susien väitettiin surmanneen Varsinais-Suomessa kahden vuoden aikana 21 lasta.

Karja oli syönyt metsistä kasvuston, hirvet kadonneet ruuan puutteessa ja susille oli tullut nälkä. Jouni Tikkasen kirjassa Lauma kerrotaan, miten sudet alkoivat saalistaa lehmiä ja lampaita henkensä pitimiksi.

Susien piikkiin laitettiin myös kadonneiden lasten kohtalo.

Takula muistuttaa, että ihminen ei kuulu suden ruokalistalle, kuten ei haidenkaan. Tuon ajan lapsisurmien osoittaminen susien teoiksi on sitä paitsi nykymenetelmin mahdotonta.

– Ei tietenkään voi sanoa varmaksi, että susi ei olisi koskaan käynyt lapsen kimppuun. Pitää kuitenkin muistaa, että sen ajan kirkonkirjoihin on voitu sanoa, että susi vei lapsen, eikä asiaa ole tutkittu. Siihen aikaan ei ole ollut ehkäisyä, mutta köyhyyttä oli paljon. Susi on ollut käypä selitys “ylimääräisille” lapsille, jotka katosivat.

Tietokirjailija ja eläinaktivisti Mia Takula Paloheinän aarniometsässä.
Mia Takula kuvattiin Helsingin Keskuspuistossa. – Täällä, etenkin Haltialan aarnimetsässä, luonto on monimuotoisempaa kuin suurimmassa osassa Suomen metsiä. Täällä on eri-ikäistä puustoa.Jani Saikko / Yle

Susi ei todistettavasti ole kajonnut ihmiseen Suomessa 140 vuoteen. Lisäksi sen käytöksestä tiedetään nykyisin lähes kaikki mahdollinen. Suomi on maailman kärkeä susitutkimuksessa; eläimen käytös, kannan koko ja reviirit tunnetaan tarkoin.

Silti mielikuvat ovat ihmeen vastustuskykyisiä tutkittua tietoa vastaan. Niissä mielikuvissa susi on vaarallinen peto, joka on uhka ihmiselle, karjalle ja koirille, Takula sanoo. Suden yleisin kuolinsyy on salametsästys, vaikka joillain suden elinalueilla kaatoluvankin saisi melko helposti.

Euroopan unionin tuomioistuin on vaatinut Suomea perustelemaan paremmin sudenmetsästyksen poikkeusluvat.

Takulan mukaan on joukko ihmisiä, jotka toivoisivat suden olevan vapaata riistaa.

– Suomi sai viime vuonna EU-tuomioistuimelta langettavan päätöksen kannanhoidollisesta sudenmetsästyksestä. Silti sitä yritetään käynnistää uudelleen kansalaisaloitteella.

Selvittääkseen, mistä susiviha johtuu, mitä sille voi tehdä, ja millaista susireviireillä oikeasti on, Takula päätti viettää 150 yötä ja paljon suuremman määrän päiviä susien mailla saaristosta Venäjän rajalle asti.

"En tiedä turvallisempaa paikkaa kuin susireviirin ydin"

Takula kulki hiihtäen, ahkiota vetäen ja patikoiden susireviirien ytimissä. Sitten hän kirjoitti kokemastaan kirjan Susien mailla. Se ilmestyi pari viikkoa sitten Docendon kustantamana. Kymmenestä Takulan kiertämästä reviiristä kirjaan valikoitui kuusi.

– Halusin käsitellä syvällisemmin sitä, miksi kuilu kohu-uutisten, somekeskustelujen ja susireviirien todellisuuden välillä on niin kohtuuton. Oivalsin, että vaikka meillä on valtavasti tietoa sudesta biologisena eläimenä, on monia, joita tieto ei tavoita. Siksi ajattelin ihan toisenlaista tulokulmaa ja sain hullun, aikaa ja rahaa vievän idean.

Otsikoita, niitä tosiaan löytyy helposti: "Susi ahdisteli 4-vuotiasta pihamaalla", "Susi tappoi nuoren sonnin Pohjois-Savossa – maanviljelijä kertoo aiemmin kohdanneensa suden pelkkä pyyhe päällä" ja "Riistapäällikkö: Maatiloja piinaavat häirikkösudet poikkeuksellisen rohkeita".

Vaikka joidenkin lehtijuttujen perusteella voisi luulla susien tassuttelevan pitkin lasten leikkipaikkoja ja perheiden pihamaita, Takula ei kirjaa tehdessään nähnyt ensimmäistäkään sutta. Ei, vaikka hän liikkui susireviirien ydinalueilla.

Tietokirjailija ja eläinaktivisti Mia Takula Paloheinän aarniometsässä.
– Monet susitutkijat asuvat, ja minäkin olen asunut, susireviirillä. Usein julkisuudessa annetaan kuva, että siellä on vain ihmisiä, jotka vihaavat sutta, toteaa Takula.Jani Saikko / Yle
Tietokirjailija ja eläinaktivisti Mia Takula Paloheinän aarniometsässä.
– Olen aina kokenut olevani kotonani luonnossa. Luonto on minun paikkani. Kaikki muunlajiset eläimet ovat minulle tärkeitä, eivätkä esimerkiksi sudet ole minulle erityisiä. He ovat eläimiä muiden joukossa, kuvailee Takula.Jani Saikko / Yle

Ei Takula tosin edes lähtenyt etsimään näyttäviä susielämyksiä. Hän halusi tehdä retkensä eläintä häiritsemättä, jälkiä tulosuuntaan seuraillen, pesimäaikaan pesiä vältellen, suden valtakuntaa kunnioittaen.

– Halusin kertoa tietokirjailijana, millaista susireviirin ytimessä on kenelle tahansa, joka liikkuu, retkeilee, tai yöpyy alueella. Siksi en hyödyntänyt tietämystäni susista saadakseni kohtaamisia hukkien kanssa.

Millaista siellä sitten on?

– Äärimmäisen turvallista. En tiedä turvallisempaa paikkaa Suomessa kuin susireviirin ydin. Jos pitäisi valita paikka, mihin pelastautua – ei nyt ehkä ydintuholta – mutta hyvin monelta muulta asialta, niin sinne menisin.

Matkoilla susireviireille Takulaa eivät uhanneet eläimet, mutta omien lajitovereiden kanssa ikäviä kohtaamisia kyllä oli.

Ei se toisaalta tullut Takulalle yllätyksenä. Hänellä on kipeän omakohtaista kokemusta jo kouluajoilta siitä, miten vaarallisia ihmiset voivat olla.

"Vääränlaista" nuorta syljettiin, lyötiin ja kuristettiin

Vaikka Mia Takula pelkäsi pienenä susia, luontoa hän rakasti jo silloin. Hän on myös hyvin nuoresta lähtien pitänyt sen puolia näkyvästi.

Se on ärsyttänyt todella monia. Kouluaikoina se oli yksi syy lisää tehdä hänestä maalaiskoulun silmätikku.

Takulan peruskouluajoista viisi vuotta meni hetkestä toiseen selviämiseen. Usein hän oli varma siitä, että ei selviäisi hengissä aikuiseksi asti.

Takula oli asunut Vihdin maaseudulla lapsena, sitten perhe muutti pariksi vuodeksi Espooseen. Kun perhe palasi Vihtiin, muuttuivat Takulan esiteinivuodet hänen kuvauksensa mukaan helvetiksi. Kylä oli toinen kuin ennen, ihmiset vieraita.

Tietokirjailija ja eläinaktivisti Mia Takula Paloheinän Haltiavuorella.
Mia Takula pakeni kouluaikoina kallioille purkamaan väkivallan aiheuttamaa ahdistusta.Jani Saikko / Yle

Elettiin lamaa edeltäviä, kiihkeitä juppivuosia. Takulalla oli liikaa mielipiteitä, hänellä oli väärät vaatteet, väärät harrastukset ja hän oli aivan liian hyvä koulussa. Kunnon vihtiläisnuori pukeutui Leviksen farkkuihin, O’Neillin huppareihin, söi lihaa ja lasketteli hiljattain avatussa Vihti Ski -hiihtokeskuksessa. Takula ei edes yrittänyt sopia muottiin. Siitä seurasi rangaistus.

– Minun kohdallani ihan alkusyy oli, että olin paluumuuttaja. Jonkinlainen erilaisuus siellä oli taustalla. Elettiin juppivuosia, ja tuntui olevan hirveän tärkeää, millaiset farkut on, ja onko oikea harrastus.

Yläasteelle siirryttäessä piinaaminen vain paheni.

Tavallista arkea oli se, että Takulan ohi kuljettiin jonossa, jossa jokainen sylki hänen kasvoilleen. Seuraavaksi tuli lyöntejä, hyväksikäyttöä ja lopulta se hetki viidennellä tai kuudennella luokalla, kun Takula todella uskoi kuolevansa.

Kun opettajaa odotettiin luokkaan, Takula kuristettiin tajuttomaksi.

Väkivallanteoissa oli mukana kymmeniä nuoria. Oli selvää, että pienen maaseutukoulun aikuiset tiesivät, mitä tapahtuu, vaikka eivät kaikista yksityiskohdista olleetkaan selvillä.

– Ainoa asia, mitä koko sinä aikana tapahtui, oli, että minut laitettiin kerran koulukuraattorin kanssa juttelemaan. Minulle ehdotettiin, että voisin olla pari viikkoa pois koulusta. Koulun vaihtamista ei ehdotettu varmaankaan siksi, että ei siellä maalla ollut muita kouluja.

Tietokirjailija ja eläinaktivisti Mia Takula Paloheinän aarniometsässä.
Luonto ja eläimet auttoivat Takulaa kestämään kauheat kouluvuodet. Siitä huolimatta ne olivat hirveän raskaita. – Se oli hetkestä toiseen selviämistä, ei edes päivästä toiseen. Väkivalta oli niin graavia, että olin usein sen takia pois koulusta esittäen kipeää.Jani Saikko / Yle

Silmitön väkivalta ei ole kiusaamista

Kun Takula nyt lukee uutisia kouluväkivallasta, häntä suututtaa ja turhauttaa. Yli kolmekymmentä vuotta on kulunut, mutta edelleen aikuiset näyttävät neuvottomilta.

– Ei ole minun asia miettiä nyt, eikä ollut silloin, miten se asia ratkaistaan. Se ei ole uhrin tehtävä. Se olisi pitänyt ratkaista millä tahansa tavalla.

Kuten monet lapsena väkivallan uhriksi joutuneet, myös Takula havahtui hakemaan itselleen oikeutta vasta aikuisena. Hän kävi juristin juttusilla, mutta teot olivat jo vanhentuneet.

– Silloin kun olet lapsi, se on sinun ainut todellisuutesi, et tiedä muusta. Se on sinun normaalisi. Sellaisia asioita ei saa antaa tapahtua, ne ovat rikoksia. Rehtori on juridisessa vastuussa siitä, että koulussa on turvallista.

Takula ei ymmärrä, miksi väkivaltaa kutsutaan kiusaamiseksi vain sen takia, että se tapahtuu koulussa.

– Pitää puhua asioista niiden oikeilla nimillä, esimerkiksi laittomista uhkauksista, kunnianloukkauksista ja pahoinpitelyistä.

Väkivalta, pilkkaaminen tai painostaminen ei ole koskaan saanut Mia Takulaa horjumaan maailmankatsomuksessaan. Se oli olemassa jo ennen kaltoinkohtelua ja on entistä lujemmassa sen jälkeen.

– Minusta ei ole tullut toisten puolustajaa siksi, että minua on kohdeltu huonosti. Pikemmin se kiusaaminen ja väkivalta on ollut seurausta siitä, että olen ajatellut jo valmiiksi toisin kuin muut.

Tietokirjailija ja eläinaktivisti Mia Takula Paloheinän aarniometsässä.
– Suomalaiset haluavat suojella eläimiä vain, jos niistä on hyötyä tai ne ovat söpöjä. Maapallo on monimutkainen kokonaisuus, kaikista muunlajisista eläimistä on hyötyä. Me emme edes ymmärrä, mikä ketjureaktio syntyy, jos joku poistetaan, sanoo tietokirjoja tekevä Takula.Jani Saikko / Yle

Susivihasta saavat osansa myös tutkijat

Kouluaikoina Mia Takulalle kehittyi paksu nahka. Se on ollut tarpeen monta kertaa myöhempinä aikoina.

Susien mailla -kirjaa tehdessään hän tapasi ihmisiä harvoin, lähinnä metsäteiden varsilla ja autiotuvilla. Osa kohtaamisista oli neutraaleja, osa mukavia, mutta jotkut hyytäviä.

Susiin kohdistuva viha ja pelko heijastuvat Takulan mukaan kaikkiin susien kanssa tekemisissä oleviin. Tutkijoiden väitetään vähättelevän populaation kokoa, sudella pelotellaan edelleen pikkulapsia, ja susiasioiden kanssa tekemisissä olevia häiritään, Takula kertoo.

Hänen itsensä on väitetty varastaneen riistakameroita, mutta pahempaakin on sattunut.

Tietokirjailija ja eläinaktivisti Mia Takula Paloheinän aarniometsässä.
Suomalaisten suhde villieläimiiin on Takulan mielestä outo. –Samalla kun supikoiria tapetaan, ruokitaan valkohäntäkauriita, jotka on tuotu tänne Amerikasta vain metsästystä varten. Kanta on räjähtänyt, peurakolarit lisääntyneet ja punkkiongelma pahentunut. Jani Saikko / Yle

Kaksi vuotta sitten tammikuussa Snappertunassa Uudellamaalla oli vielä susireviiri, ensimmäinen ikiaikoihin. Alueella oli havaittu kaksi aikuista sutta ja kuusi pentua.

Takula oli itsekin kuullut, miten susiperheen jäsenet keskustelivat ulvomalla vain muutaman sadan metrin säteellä hänen teltastaan.

Lauma on sittemmin tuhottu.

Takula oli autolla matkalla maastoon kahden ystävänsä ja yhden koiran kanssa, kun kaksi metsästäjää ajoi Takulan auton mottiin.

– He ilmoittivat hyvin aggressiivisesti, että he eivät päästä meitä mihinkään. Kuski alkoi soitella lisää väkeä paikalle. Sitä tulikin kaksi autollista. Tajusin nopeasti, että tämä on hyvin vakava tilanne.

Takula soitti hätäkeskukseen ja piti linjan auki, kunnes poliisi tuli paikalle.

– Sieltä tuli kaksi poliisiautollista, heillä oli järeät luotiliivit ja kypärät. He komensivat aika elokuvatyylisesti metsästäjät ulos autoistaan.

Samankaltaisia tilanteita oli tullut Takulalle vastaan Snappertunassa aikaisemminkin. Niistä oli kuitenkin selvitty sillä, että hän oli jämptisti ilmoittanut poistuvansa paikalta.

Asiasta tehtiin rikosilmoitus, mutta se ei johtanut tutkintaan. Takulan mielestä kannattaisi miettiä, mistä se johtuu.

"Oikea sankaruus on aina heikomman puolustamista"

Miksi sutta Takulan mielestä vihataan ja miksi niiden puolustaminen aiheuttaa niin suurta aggressiota?

Hän uskoo, että paremman vastauksen saattaisi saada psykologilta tai sosiologilta, mutta on hänelläkin teoria.

Susi on helppo vihollinen maailmassa, jota on koko ajan vaikeampi käsittää.

– Meidän ajassamme on muutenkin hirveästi foliohattuilijoita, salaliittoteoreetikkoja ja tiedevastaisuutta. Uskon, että vihan taustalla on niin moninainen joukko syitä, että ne ovat yksilökohtaisia. Suurin syy on nähdäkseni kuitenkin se, että susi ei voi puolustautua. Siihen voi projisoida oman elämän, maailmantilanteen ja yhteiskunnallisen tilanteen aiheuttamaa ahdistusta.

Takula arvelee, että susien salametsästäjillä on vääristynyt kuva sankaruudesta.

– Luulen, että he itse kyllä huomaavat, ettei hyvänolontunne kestä kauaa viharikoksessa. Oma paha olo ei poistu sillä, että tapetaan puolustuskyvytön eläin. Oikea sankaruus on aina heikomman puolustamista, ei koskaan tuhoamista.

Tietokirjailija ja eläinaktivisti Mia Takula Paloheinän aarniometsässä.
Mia Takula on ollut monasti yhteydessä polisiin epäillessään metsästysrikosta. – Vastaus on aina sama: ei ole resursseja tutkia. Täsmälleen ottaen kyse on poliittisesta tahdosta. Ruotsissa salametsästyksestä jää helpommin kiinni. Täällä ei oikeasti edes yritetä.Jani Saikko / Yle

"On puhdas valhe, että Suomi olisi eläinsuojelun kärkimaa"

Eläinten oikeuksia vaativien ja luontoa suojelevien näkemyksiä vähätellään usein. Suhdetta luontoon syytellään etäältä romantisoivaksi, todetaan, että helppo se on Helsingistä huudella.

Mia Takula on asunut maaseudulla suurimman osan elämästään. Hän huomauttaa, ettei susivihaa esiinny pelkästään syrjäseudun asukkaiden keskuudessa, eivätkä kaikki susitutkijat tai eläinsuojeluaktivistit asu kaupungeissa.

– Esimerkiksi kun Hämeen Rengosta tuhottiin susilauma, oli tappoluvan hakija espoolainen.

Takula huomauttaa, ettei maalla asuminen tarkoita automaattisesti sitä, että ymmärtäisi luontoa tai että siihen olisi omakohtainen, väkevä yhteys.

– Tunnen maalla asuvia ihmisiä, jotka kävelevät pihastaan korkeintaan kolmensadan metrin säteelle, ja muualle ajetaan autolla. Monet kaupunkilaiset puolestaan kokevat luontoa enimmäkseen ruuhkaisissa kansallispuistoissa.

Usein viljelty klisee suomalaisten erityisestä luontosuhteesta ei Takulan mukaan kelpaa edes huonoksi vitsiksi.

– Se on mantra, jota hoemme itsellemme. Samoin se, että Suomi olisi eläinsuojelun kärkimaa. Se on puhdas valhe. Jopa Puola on kieltänyt turkistarhauksen. Me olemme nyt Kiinan kanssa ainoa merkittävä turkistarhausmaa, jossa ei ole tehty toimia tarhaamisen kieltämiseksi. Ja tämä on vain yksi esimerkki.

Suomen luonto on Takulan mukaan täynnä avohakkuuraiskioita ja ojitettuja soita, ihmisen jälkiä.

– Susireviireillä liikkuu äärimmäisen vähän ihmisiä, mutta ihminen on hyödyntänyt siellä kaiken mahdollisen. Ei se ollut minulle uusi asia, mutta sen voimakkuus ja laajuus järkyttivät.

Helmikuussa Takula hiihti rajavyöhykeluvan turvin niin lähellä Venäjää, että jos hän olisi ojentanut sauvansa ja päästänyt irti, se olisi pudonnut naapurimaahan.

– Oli hätkähdyttävää, miten sama suo oli Suomen puolella ojitettu ja luonnontilassa parinkymmenen metrin päässä Venäjällä. Kyllä sielläkin luontoa hyödynnetään, mutta Suomessa mittakaava on massiivinen suhteessa maamme kokoon.

Tietokirjailija ja eläinaktivisti Mia Takula Paloheinän aarniometsässä.
– Susivihassa ja -pelossa on paljon tietämättömyyttä, arvelee Mia Takula. Hän rohkaisee ihmisiä perehtymään suden käyttäytymiseen.Jani Saikko / Yle

"Ratkaisu luontoon liittyen tuntuu olevan, että tapetaan kaikki"

Takula suomii omaa ammattikuntaansa, tietokirjailijoita ja dokumentaristeja siitä, että nämä pitävät yllä valheellista Suomi-kuvaa; myyttiä koskemattomasta luonnosta. Sitäkin on, mutta vähän.

– Se on kuin katsoisi vain yhtä palaa tuhannen palan palapelistä. Joku hassu aktivisti välillä koittaa sanoa, että täälläkin hakataan metsää, ja tännekin perustetaan turvetuotantoalue. Silti edes sivistyneillä ihmisillä, jotka kokevat liikkuvansa paljon luonnossa, ei useinkaan ole laajakuvaa maamme luonnon tilasta.

Suomalaisten erityisen luontosuhteen kyseenalaisuutta kuvaa Takulan mieletä hyvin vaikkapa se, millaista raivoa ajatus valkoposkihanhien ruokintapelloista herättää. Eduskunnassa esimerkiksi todettiin, ettei hanhi tarvitse buffettia, vaan haulikkoa. (siirryt toiseen palveluun)

– Tiivistettynä Suomessa ratkaisu luontoon ja eläimiin liittyen tuntuu olevan se, että tapetaan kaikki.

Monessa maassa petojen ja muun luonnon kanssa tullaan juttuun paremmin kuin meillä.

Esimerkiksi Italiassa tai Espanjassa on kymmenkertainen määrä susia Suomeen verrattuna ja ihmisiä huomattavasti enemmän kuin Suomessa, Takula muistuttaa.

Molemmissa maissa metsästys on vielä yleisempi harrastus kuin täällä. Jostain syystä Suomen kaltaista susivihaa ja salametsästystä ei näissä maissa silti hänen mukaansa esiinny.

– No, ehkä heillä on vähän erityisempi luontosuhde kuin suomalaisilla, hän naurahtaa sarkastisesti.

Kettutytöstä kasvoi tietokirjailija

Kouluaikojen painajaisesta Takulaa auttoivat selviytymään harrastukset. Hän retkeili, hoiti hevostaan, tanssi balettia ja kirjoitti runoja. Lopulta hän löysi myös hengenheimolaisia, muita nuoria, joille eläinten oikeudet olivat sydämen asia.

Teini-ikäsenä Takula perusti Suomen ensimmäiset eläinoikeusjärjestöt.

– Eläinten suojelu on usein sitä, että haluaa suojella ainoastaan vaikka kissoja, pikkulintuja tai susia – niitä eläimiä, joista itse pidetään. Eläinoikeusajattelu taas lähtee siitä, että eläinten oikeudet kuuluvat kaikille muunlajisille eläimille. Samalla tavalla kuin ihmisoikeudet kuuluvat kaikille ihmisille, eikä vain niille, joista me tykkäämme.

Vuonna 1995 Takulan aktivismi nousi koko kansan puheenaiheeksi. Hän oli tuolloin vielä Mia Salli, joka vapautti kahden muun nuoren naisen kanssa pohjanmaalaisilta turkistarhoilta satoja kettuja.

Nuoria naisia kutsuttiin terroristeiksi ja Takula kantoi vuosikaudet kettutyttö-pilkkanimeä.

Elävä arkisto: Turkistarhaiskuja Pohjanmaalla ja laukauksia Orimattilassa

A-studion turkistatarharaportti vuodelta 2010

Nykyisin aktivismiin suhtaudutaan Takulan mielestä suopeammin kuin takavuosina. Oikeutta eläimille -järjestön salaa turkistarhoilla ja sikatiloilla kuvaamat videot ovat nostaneet tuotantoeläinten kaltoinkohtelun julkisuuteen.

– Toisaalta silloin 1990-luvullakin me saimme valtavasti positiivista palautetta. Siinä oli valtava ristiriita, miten meidät haluttiin esittää mediassa ja mikä oli se todellisuus, jonka kohtasimme tavallisten ihmisten taholta.

Tietokirjailija ja eläinaktivisti Mia Takula Paloheinän aarniometsässä.
– Eläinoikeusajattelu lähtee siitä, että eläinten oikeudet kuuluvat kaikille muunlajisille eläimille, ei vain niille, joista me tykätään, kuvailee Takula.Jani Saikko / Yle

Matka on pitkä ja aikaa vähän

Neljännesvuosisadassa moni asia on 44-vuotiaan Takulan mielestä kehittynyt hyvään suuntaan. Hän ei esimerkiksi olisi uskonut, miten merkittäväksi ilmiöksi kasvissyönti kasvaa.

– 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa sain kuulla päivittäin vinoilua siitä, että olen kasvissyöjä. Ei sellaista tapahdu enää. Meillä on vegaanituotteita, joita ei ollut aikoinaan edes eläinkuntaversioina olemassa.

Suurin pettymys Takulalle on se, että turkistarhaus on Suomessa laillinen elinkeino edelleen. Hän oli parikymppisenä varma siitä, että se kiellettäisiin kymmenen vuoden kuluessa.

– Nyt on vuosi 2020, ja me olemme Kiinan kanssa samassa kerhossa. Se vetää aika sanattomaksi.

Luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi, ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi ja eläinten oikeuksien parantamiseksi tehdään Takulan mielestä liian vähän ja liian hitaasti. Pelkkä huolipuhe ei maailmaa pelasta.

– Tässä on vielä pitkä matka kuljettavana, ja se pitkä matka pitäisi tehdä hirveän nopeasti. Kyse on myös ihmisen omasta kohtalosta. Se on täysin sidottu maapallon muunlajisten eläinten kohtaloon. Me emme ole sitä missään tapauksessa vielä kunnolla sisäistäneet.

Lue seuraavaksi