1. yle.fi
  2. Uutiset

Antti Kairakari kiipesi puuhun, löysi sieltä liikunnan riemun ja oppi tuntemaan itsensä paremmin – "Puuhun kiipeäminen tuo pikkupojan iloa"

Puusta sinä olet tullut – ja jos kysytään Antti Kairakarilta sinne olisi hyvä silloin tällöin myös palata.

Puukiipeily
Antti Kairakari riippuu käsiensä varassa sembramännyn oksasta.
Ensimmmäisen kerran lapsuuden jälkeen Kairakari kiipesi puuhun jouluvaloja ripustaessaan. – Nauratti, pelotti ja tuntui mahtavalta, vaikka en noussut juuri katonharjaa korkeammalle.Antti Heikinmatti / Yle

Puulta ei tarvitse kysyä lupaa, mutta ennen kiipeämistä Antti Kairakari pysähtyy silti hetkeksi sen juurelle ja tunnustelee kädellään rungon pintaa. Katse etsii reittiä oksien muodostamasta kolmiulotteisesta pelikentästä.

Sydän alkaa hakata kiivaammin ja jännitys, ehkä myös pelko, nousee.

Tukeva ote alimmasta oksasta, reipas ponnistus ja miehen ylävartalo on sen yläpuolella. Oikea jalka löytää otteen ja pujottelu kohti korkeuksia alkaa.

Kaiken kilpailullisuuden keskellä Kairakarin harrastus on virkistävä poikkeus. Siinä ei kilpailla edes itsensä kanssa, korkeintaan kilvoitellaan.

Hän on esimerkiksi päättänyt säännöstä, jonka mukaan oksia ei katkota ylös pääsyn tieltä – jos matka tyssää, siihen on hyvä tyytyä.

– Joskus tietysti ottaa haasteita ja kokeilee, että pääseekö tuohon puuhun kiipeämään. Mutta iso osa puukiipeilyn viehätystä on juuri se, että haastaa itsensä tekemään järkeviä päätöksiä.

Oululaisen Kairakarin innostus puukiipeilyyn alkoi jouluvalojen ripustamisesta. Havaittuaan harrastuksen tuomat psyykkiset ja fyysiset hyödyt hän on jakanut harrastuksen ilosanomaa myös blogissaan (siirryt toiseen palveluun).

Antti Kairakari xembramännyssä.
– Puun halaaminen tuntuisi typerältä maan pinnalla, mutta se on paljon sallitumpaa kun alla on muutama metri ilmaa, nauraa Antti Kairakari.Antti Heikinmatti / Yle

Kiipeäminen on riskianalyysia

Media-alalla työskentelevä Kairakari on tottunut olemaan esillä, mutta hän tunnistaa itsessään myös halun näyttää onnistujalta. Puukiipeily antaa tähän perspektiiviä.

– Se harjoittaa riskianalyysiin – mikä on turhamaisuutta ja mikä turvallista. Otanko houkuttelevan puunhaaran haasteena, onko se tarpeen?

Usein kiipeäminen tuntuu pelottavalta, kunnes pysähtyy, hengittelee ja tunnustelee omia tuntemuksiaan. Siinä kohtaa on aika tehdä päätös, jatkaako kiipeämistä ylös- vai alaspäin.

– Jos uskallat pysähtyä ennen kuin peräännyt, voit huomata, että pelko oli aiheeton tai aiheellinen. Päätös on perusteltu, ei primitiivireaktio.

Itsensä voittamisen tunne tulee myös siitä, että puuhun kiivetessään aikuinen mies voittaa sosiaaliset estonsa ja pelkonsa siitä, että tekee itsensä naurettavaksi.

Kiipeäminen voi olla vaarallista, eikä sen aikana ei voi antaa ajatusten vaellella työ- tai muissa asioissa. Puissa kiipeily onkin opettanut Kairakarille keskittymistä.

– Pitää kiivetä niin, että se on turvallista. Hiljaa, hengittäen, rauhassa. Miettien, että jos pistän käden tuohon ja tuo oksa katkeaa, mitä sitten tapahtuu.

Terapiakiipeilijä kohtaa pelkonsa

Kiipeily soveltuukin myös terapiamenetelmäksi (siirryt toiseen palveluun) (siirryt toiseen palveluun). Tampereen yliopistosairaalassa kokoontuu säännöllisesti ryhmä, jossa kiipeilyä käytetään osana kognitiivista psykoterapiaa.

Yksi ryhmän perustajista, psykologi Jenni Christiansen on itsekin kiipeilyn harrastaja, tosin ei puissa vaan sisäseinillä ja kallioilla.

Ahdistusoireista kärsiville nuorille ryhmä tarjoaa tavan saada onnistumisen kokemuksia kannustavassa ilmapiirissä.

– Ahdistukseen liittyy usein pelkoja, joiden kohtaaminen voi olla vaikeaa. Kiipeillessä korkean paikan ja putoamisen pelko on hallitusti ja turvallisesti kohdattavissa, mikä auttaa kohtaamaan myös muita pelottavia asioita.

Masennustilassa ihminen voi jäädä vatvomaan loputtomiin negatiivisia ajatuksia. Seinäkiipeilyssä on keskityttävä vain kiipeämiseen – muuten mätkähtää seinältä alas tai köyden varaan.

Mindfulness eli tietoisen läsnäolon harjoittelu on yksi kognitiivisen psykoterapian käyttämistä toimintatavoista. Osa kokee sen kuitenkin hankalaksi.

– Kiipeily on toiminnallista ja sopii siten toisille paremmin, Christiansen sanoo.

Jenni Christiansen kiipeää sisäkiipeilyhallin boulder-seinällä.
Korkean paikan kammo innosti psykologi Jenni Christiansenin kiipeilyn pariin. Vaikean reitin kiipeäminen antaa vieläkin huikean itsensä voittamisen tunteen ja adrenaliiniryöpyn.Jenni Christiansen

Suomessa kiipeily terapiamuotona on vielä harvinaista, mutta esimerkiksi Saksassa ja Itävallassa sitä käytetään yleisemmin.

Fysiologisilta vaikutuksiltaankin kiipeily on monipuolinen laji (siirryt toiseen palveluun) (HS:n juttu maksumuurin takana). Se kehittää esimerkiksi koordinaatiota, liikkuvuutta ja lihaskestävyyttä.

Mutta mikä kiipeilyssä kiehtoo? Tämä on mietityttänyt myös psykologia.

– Jotenkin se vain on tosi kivaa. Sisäkiipeily on kohtuullisen turvallista, mutta siinäkin tulee tietty vaaran tunne. Valjaat ovat kiinni, mutta ehkä joku osa aivoista ei tiedä sitä, Christiansen pohtii.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Puu on elävä organismi, ja siltä se tuntuukin. Paras kiipeilypuu on harvaoksainen kuusi – koivu vaatii enemmän akrobatiaa. Kuva: Antti Heikinmatti / Yle

Luonnossa oleminen on lääkettä

Sisäseinillä saavuttamatta jää yksi merkittävimmistä kallio- ja erityisesti puukiipeilyn eduista.

Ripustautumisessa elävän organismin, puun, varaan kontakti luontoon on välitön ja kirjaimellisesti kouriintuntuva.

Metsässä kulkeminen ja sopivan kiipeilypuun etsiminen – kuljailu, kuten rovaniemeläislähtöinen Kairakari sanoo – on yksi parhaista harrastuksen osa-alueista.

– Ilo joka tulee puuhun kiivetessä on sellaista pikkupojan iloa. Se vain tuntuu hyvältä. Sitä voisi sanoa lääkkeeksi, vaikka se ehkä vähän höpöä onkin, Kairakari sanoo.

Mutta ei siinä ole mitään höpöä.

Luonnossa olemisen, eli luontoaltistuksen, terveysvaikutuksia on tutkittu laajalti (siirryt toiseen palveluun). On havaittu, että metsä esimerkiksi vähentää stressiä, lisää rentoutta osoittavia aivojen alfa-aaltojen määrää ja voi nopeuttaa jopa leikkauksista toipumista.

Puiden halailu, jota kiipeillessä on vaikea vältellä, altistaa kiipeäjän hyvinvointia lisääville mikrobeille, joita puiden pinnalla elää.

Miehen pihkaiset kädet puukiipeilyn jäljiltä.
Havupuihin nousemisen jälkeen kädet ovat pihkassa. Tuoksu hivelee, mutta sotku on ikävä siivottava.Antti Heikinmatti / Yle

Liikkua voi mittaamattakin

Puukiipeily sai Kairakarin myös ylös sohvan pohjalta, kuten hän itse asian ilmaisee.

– Puukiipeily oli sopivan päätöntä. Siihen liittyi kovasti se, että sitä ei mitata, Kairakari sanoo.

Mittarittomuus vaikuttaa kapinalliselta, kun liikuntaharrastuksen aloittamiseen liittyy lähes kaikilla vähintään syke- tai askelmittari.

Mittarissa pelotti se, että lahjomaton laite paljastaisi kuinka rapakuntoon entinen ammattitanssija oli itsensä päästänyt.

Liikuntabiologi ja henkilökohtainen valmentaja Timo Haikarainen muistuttaa kuitenkin, että useimmille mitattavien tavoitteiden asettaminen on hyväksi liikuntaharrastuksen jatkumisen kannalta.

Useimpien meistä liikuntaharrastukseen liittyy sarja aloittamisia ja epäonnistumisia, joten toivottu kehitys voi näyttää tavoittamattomalta.

– Mittaamisesta voi olla hyötyä niin sanotun minäpystyvyyden parantamisessa. Sen avulla näkee kehityksen, vaikka itse ei siihen uskoisikaan eikä siltä tuntuisi, Haikarainen sanoo.

Koivun pinnalla kasvavaa sammalta miehen hiuksissa.
Koivun oksia peittävä pehmeä sammal tuntuu käden alla kivalta, mutta alas tultua sitä on kaikkialla hiuksissa ja vaatteissa.Antti Heikinmatti / Yle

Viime kuukausina Kairakari on hankkiutunut hikeen paitsi puukiipeillen myös juosten, kävellen ja uiden. Mittarinkin hän hankkinut ja nyt suhde siihen on jo terveemmällä pohjalla kuin alkuvaiheessa.

– Kuukausi hankkimisen jälkeen seisoin pesuhuoneessa kello 23.45 heiluttamassa käsiä, että saisin ne puuttuvat kolme kaloria kulumaan.

Sekin on syytä muistaa, että mittaritkaan eivät kerro koko totuutta elimistön tai psyykemme tilasta. Puukiipeilyn tuomaa itsensä kuuntelemisen taitoa soisi siis myös muille kuntoliikkujille.

– Itsensä kuunteluun voi oppia seuraamalla esimerkiksi nukkumisen laatua, sykevaihteluita ja yleistä mielialaa. Jos treeni ei kulje kahteen–kolmeen päivään, on hyvä levätä, neuvoo Haikarainen.

Tyhjänkävelijän luontosuhde

Lappilaislähtöisenä Kairakarille on tuttu pohjoisen ihmisten hieman hyötykeskeinen suhtautuminen luontoon. Kaikki ymmärtävät jos menee metsälle, kalaan tai marjoja keräämään, mutta vaellusta harrastavia on pohjoisessa kutsuttu tyhjänkävelijöiksi.

Puukiipeily oli yksi tapa huijata itsensä menemään luontoon ilman erityistä tarkoitusta. Se vapauttaa miehen vaikka – luoja paratkoon – halaamaan puuta.

Antti Kairakari istuu puussa.
"Minähän en palkatta jumppaa" oli entisen ammattitanssijan lähtöasenne kuntoliikuntaan ennen puukiipeilyn aloittamista.Antti Heikinmatti / Yle

Kun marraskuisena torstaina, jona kaikki on mennyt pieleen laskeutuu puusta, ei voi olla hymyilemättä. Tyhjänkävelijästä on tullut myös tyhjännauraja.

– Siinä on kaikkea, mikä on ristiriidassa vanhan lappilaisen miehisyyden kanssa. Olen iloinen, että näin on.

Kairakari on aloittanut myös pitkät kävelylenkit, joilla hän kävelee ennalta valittua kompassisuuntaa niin pitkälle kuin pääsee. Aluksi kevyen liikenteen väyliä, sitten peltoja, peltojen takana metsälampareita ja joutomaita.

– Halusin avata itselle minkälaisessa ympäristössä olen. Jos kävelet luontopolkuja, nekin on joku valinnut. On silmiä avaavaa mennä sen ulkopuolelle. Se antaa uuden näkökulman luontoon, niin kuin puukiipeilykin.

Mitä ajatuksia juttu sinussa herätti? Voit keskustella aiheesta sunnuntaihin kello 23 saakka.

Lue myös: Aktiivisuusranneke valehtelee, mutta se ei haittaa – muutokset omassa liikkumisessa tulevat silti näkyviin

Lue seuraavaksi