1. yle.fi
  2. Uutiset

Laura Hallamaan kolumni: Likaisia pikkareita käytävillä ja ainoa kattila pohjaan palaneena lavuaarissa – Ymmärrän, miksi opiskelijat eivät halua soluasuntoihin

Julkisessa keskustelussa taivastellaan, kun opiskelijat eivät kelpuuta soluasuntoja. Eivät ole muuten kelpuuttaneet pitkiin aikoihin, kirjoittaa toimittaja Laura Hallamaa. Tämän kolumnin voi myös kuunnella.

Koti ja asuminen
Laura Haallamaa / kolumnisti / Pasila 20.02.2019
Jouni Immonen / Yle

Siinä ne lojuivat keskellä eteiskäytävää, jonkun likaiset alushousut.

Yhtään kämppistä ei näkynyt missään. Ehkä pikkarit olivat matkalla pyykkikoneeseen itsekseen.

Tapaus sattui eräässä solukämpässä 2010-luvun alussa. Olin aloittanut toisen opiskeluvuoteni. Ensimmäisen vuoden asuin kauniissa yksiöissä. Mutta koska halusin pihistellä ja olin aikaisemminkin asunut mukavasti kimppakämpässä, vaihdoin puutaloyksiöni viiden hengen soluun.

Ajattelin, että säästän rahaa ja saan uusia ystäviä. Oikeasti tein elämäni huonoimman muuttopäätöksen.

Samaan asuntoon lykätyistä ihmisistä ei aina tule automaattisesti kavereita keskenään.

Pian opin, että asukkaat eivät halua viettää toistensa kanssa aikaa. Kaikki luikkivat omiin huoneisiinsa lukkojen taakse.

Opin myös, että omia astioita ei pidä jättää keittiöön. Lainaajat eivät niitä tiskaa.

Opin, että kannattaa käydä välillä kurkkaamassa hellanlevyt, ettei hajamielinen kämppis ole unohtanut niitä taas päälle.

Opin, että kukaan muu ei siivoa vessaa. Tai yhteisiä tiloja muutenkaan. Pikkareita löytyi eteisestä useammin kuin kerran.

Käsitykseni kimppa-asumisen hauskuudesta muuttui noiden kuukausien aikana. Ymmärrän nykyään erittäin hyvin jokaista opiskelijaa, joka haluaa asua yksiössä.

Yksiöitä opiskelijat nimittäin toivovat. Ovat toivoneet jo vuosikausia.

Jo vuonna 2007 uutisoitiin, että opiskelijat eivät ole enää kiinnostuneita soluasunnoista. Sama uutinen toistuu yhä syksystä (siirryt toiseen palveluun) toiseen. Soluasuntoja olisi tyhjillään, mutta eipä niihin kovin moni halua asumaan.

Julkisessa keskustelussa tästä on tehty taivastelun aihe. Opiskelijoiden toive yksiöistä on kääntynyt muotoon: opiskelijalle ei kelpaa soluasunto.

Opiskelija-asuntosäätiöt ovat sentään kuulleet toiveet ja tarttuneet toimeen. Esimerkiksi Turussa remontoitiin (siirryt toiseen palveluun) vanhoja soluasuntoja yksiöiksi vuonna 2016. Helsingissä kysyntään koetetaan vastata miniyksiöillä.

Oli jo aikakin. Säätiöiden yksiöjonot ovat pitkään olleet tolkuttomia. Silloin toivekoti haetaan kalliimmalla muualta.

Pitkään laahasi myös opiskelija-asumisen tukeminen.

Vuonna 2017 opiskelijat siirtyivät yleisen asumistuen piiriin. Sekös sapetti niitä veronmaksajia, joiden mielestä opiskelijan kuuluukin kitua solukopperossa. Soraäänien mukaan muutos korottaa vuokria (siirryt toiseen palveluun) ja kannustaa (siirryt toiseen palveluun) kalliissa yksiössä asumiseen.

Uudistuksen tarkoituksena (siirryt toiseen palveluun) oli tasa-arvoistaa opiskelijoita muiden pienituloisten kanssa. Opiskelija sai ennen yksiöasumiseen 200 euroa kuussa. Nyt saattaa saada jopa 400 euroa.

Korotus voi kuulostaa hurjalta, jos ei ymmärrä, kuinka kauan opiskelijat joutuivat kärvistelemään vuokramarkkinoilla. Opiskelijoiden asumislisä nimittäin junnasi parissa sadassa eurossa yli kymmenen vuotta, vaikka vuokrat nousivat.

Ajalla on tapana kullata muistot.

Jos jollain 70-luvulla opiskelleella oli tosi kivaa solussa, se ei tarkoita, että vuonna 2020 opiskelija nauttisi soluasumisesta.

En väitä, että yhteisasuminen olisi aina kaameaa. Hirveän solukokemukseni jälkeen asuin pari vuotta erilaisissa kimppakämpissä tyytyväisenä.

Mutta enää en tuputa kenellekään kämppisasumista oikein kivana ja yhteisöllisenä vaihtoehtona. Tiedän, mitä se voi olla karmeimmillaan.

Samaan asuntoon lykätyistä ihmisistä ei aina tule automaattisesti kavereita keskenään. Joskus kämppikset vaihtuvat tiuhaan, eikä heillä välttämättä ole haluakaan sopia yhteisistä pelisäännöistä tai ottaa vastuuta asunnon hoitamisesta.

Yksi kämppis jakaa asunnon avainta tuntemattomille treffikumppaneille. Toinen tuo huoneeseen salaa asumaan kavereita tai sukulaisia. Ainoa kattilasi löytyy tiskialtaasta pohja pikimustana.

Huomauttaminen ei auta, sillä seuraavalla viikolla sama toistuu.

Kenenkään ei pitäisi joutua olemaan jatkuvasti kotonaan varpaillaan. Ei edes nuoren ihmisen

Muutin maisteriopintojeni alkajaisiksi opiskelijayksiöön. Alle 500 euron opintotukeni meni kokonaan vuokraan. Muun elämäni rahoitin työllä ja opintolainalla.

En katunut päätöstäni kertaakaan.

Tuosta yksiöstä tuli siihenastisen elämäni pitkäaikaisin asunto. Ei sekään luksusluukku ollut. Muovimatossa oli mustetahroja ja yläkerrassa pari kertaa jatkot.

Asunto oli kuitenkin lapsuuskotini jälkeen ensimmäinen paikka, jota pystyin täydestä sydämestäni kutsumaan kodiksi. Sellaisen tunteen soisin jokaiselle.

Laura Hallamaa

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, jolla on ollut elämänsä aikana yhteensä 24 kämppistä.

Kolumnista voi keskustella 21.10. klo 23.00 asti.

Lue seuraavaksi