Hyppää sisältöön

Mustat joutsenet toivat laman Suomeen: Esko Ahon mielestä velalla voidaan ostaa aikaa uudistusten tekemiseen

Esko Aho kannustaa ottamaan oppia onnistumisista – vuosina 1993–2008 Suomen talous kasvoi yhteensä noin 40 prosenttia. 

Esko Ahon mielestä oppia kannattaa ottaa onnistumisista, ei virheistä. Kuva: Antti Aimo-Koivisto / Lehtikuva

Suomen talous on törmännyt kolmenkymmenen vuoden aikana kolmeen, talouden veret pysäyttäneeseen kriisiin: 1990-luvun alun lamaan, vuonna 2008 alkaneeseen finanssikriisiin ja nyt koronapandemian aiheuttamiin ongelmiin.

Lamavuosien keskustalainen pääministeri Esko Aho on kirjoittanut uuden kirjan: 1991. Mustien joutsenten vuosi. Elokuussa Aho muisteli pääministeriaikojaan myös Ylen Politiikkaradion haastattelussa.

Ahoa harmittavat tämän päivän puheet siitä, että nyt ei tehdä samoja virheitä kuin 90-luvun lamassa.

– Minun tekisi aina mieli kysyä, että mikä se virhe oli tai mitä ne virheet olivat? Aho haastoi lamavuosien politiikkaa arvostelevia perehtymään 90-luvun alun tapahtumiin.

– Nyt luodaan mielikuvaa, että nyt uskalletaan ottaa velkaa ja silloin ei uskallettu ottaa velkaa. Nyt otetaan paljon velkaa ja silloin vain leikattiin. Se on todella väärä käsitys. Silloin otettiin velkaa kaikki se, mitä saatiin, Aho sanoi Ylen Politiikkaradiossa.

Ongelmana oli Ahon mukaan, että velkaa ei saatu niin paljon kuin olisi haluttu ja ulkomaisen velan korko oli sietämättömän korkea, melkein kymmenen prosenttia.

Koronavirus on tämän ajan musta joutsen

Esko Aho saapui toukokuussa 2020 presidentti Sauli Niinistön Kultaranta-keskusteluihin Ylen studioille Pasilaan. Kuva: Silja Viitala / Yle

Mustilla joutsenilla Aho viittaa uudessa kirjassaan kriiseihin, jotka tulevat yllättäen, ovat massiivisia ja mullistavat vallitsevat olot.

– Kun musta joutsen yhtäkkiä ilmaantuu, seuraa hämmennys ja järkytys, Aho kuvailee.

Koronavirus on Ahon mukaan tämän ajan musta joutsen.

– Oliko koronaviruksen ilmestyminen ja nopea leviäminen maailman joka kolkkaan sittenkään niin suuri yllätys? Globaalin pandemian riski on tunnettu. Pikemminkin voi ihmetellä, että kesti näin pitkään ennen kuin kohtasimme uuden massiivisen maailmanlaajuisen tautiepidemian, Aho arvioi.

Ihmisillä on Ahon mukaan taipumus kehittää jälkikäteen pätevä selitys mustan joutsenen ilmestymiselle.

Aho tunnustaa, että koronan runtelemassa Suomessa, kuten kaikkialla muuallakin, on nyt pakko ottaa velkaa. Kriisin taakka täytyy myös jakaa mahdollisimman oikeudenmukaisesti.

Ahon mielestä on kuitenkin sinisilmäistä toiveajattelua kuvitella, että lisävelka ja oikeudenmukainen taakanjako riittävät varmistamaan tulevat hyvät ajat.

– Hyvinvoinnin perusta täytyy rakentaa osin uusiksi. Se on poliittisesti epäkiitollista ja raskastakin, mutta sitä varten yhteiskunnalliset päättäjät on valittu, Aho evästää tämän päivän päättäjiä tekemään uudistuksia.

Aho: Uudistukset luovat tulevaisuuden kasvua

Aho moittii, että vanhoja virheitä perataan tarkasti, mutta onnistumiset jäävät vähäisemmälle huomiolle niin tutkimuksessa kuin mediassakin.

Aho arvostelee johtamisoppeja, jotka kehottavat visioimaan tulevaisuutta ja ottamaan oppia menneisyyden virheistä.

– Mustien joutsenten kokemukset puoltavat johtamisfilosofian kääntämistä päälaelleen. Visioita tärkeämpää on varmistaa, että yhteisö tai yritys on kunnolla varustautunut huonojen vaihtoehtojen varalle. Vastaavasti oppimisen kannalta arvokkaimpia ovat menneet onnistumiset, Aho puntaroi.

Esko Ahon mielestä velalla voidaan rakentaa siltaa kriisin yli, mutta rahat pitää käyttää uutta tuloa tuottaviin uudistuksiin. Arkistokuva Brysselistä tammikuulta 2006. Kuva: Olivier Hoslet / EPA

Esimerkiksi onnistumisesta Aho poimii uudessa kirjassaan telelain uudistamisen. Uusi telelaki astui voimaan vuoden 1987 alusta, ja siitä alkoi asteittainen markkinan avaaminen kilpailulle. Viimeinen vaihe toteutui vuonna 1994, jolloin kaikki kotimainen ja kansainvälinen puhelin- ja tietoliikenne tuli kilpailun piiriin.

– Telelaista tuli historiallinen. Se syntyi kreivin aikaan. Uudistuksen ansiosta Suomi nousi tietoliikenteen ja erityisesti mobiiliteknologian edelläkävijäksi Euroopassa, Aho kiittelee ja arvioi, että kaikkein suurimman hyödyn kilpailun avaamisesta taisi saada Nokia, joka oli ollut aluksi nihkeä kotimarkkinan avaamiselle.

– Nokia joutui varmistamaan asemansa kotimarkkinoilla ulkomaisten haastajien paineessa. Niinpä yhtiö oli iskukykyinen, kun muu eurooppalainen telemarkkina avautui, Aho tulkitsee Nokian menestyksen salaisuutta.

Velan kestää, jos luodaan uutta tuloa

Aho muistelee, että 90-luvun alussa liian rajusta velkaantumisesta tuli kaiken pahan alku ja juuri.

– Kansantalouden, valtion, yrityksen tai tavallisen kuluttajan velkaan pätee sama sääntö: velan määrän rinnalla pitää tarkkailla velanhoitokykyä. Suurenkin velkataakan voi kestää, jos rahat on käytetty tuloa tuottavalla tavalla. Vastaavasti pienikin velka voi koitua kohtalokkaaksi, jos velanhoitokyky pettää, Aho kirjoittaa.

Esko Aho johti keskustan, kokoomuksen, RKP:n ja kristillisen liiton mudostamaa hallitusta vuosina 1991–95. Kristilliset lähtivät hallituksesta heinäkuussa 1994 EU-jäsenyyspäätöksen vuoksi.

Lamavuosien mustia joutsenia olivat Ahon mukaan 80-luvun kulutusjuhlan päättyminen ankaraan krapulaan, idänkaupan romahdus ja Nokia-yhtiön vaaran vuodet.

Ahon pääministerikaudella Neuvostoliitto hajosi, idänkauppa romahti, pankkeja kaatui, konkurssiaalto hukutti yrityksiä, työttömiä oli yli puoli miljoonaa ja valtiovarainministeri Iiro Viinanen (kok.) kulki hattu kourassa maailmalla kerjäämässä lainarahaa valtion menoihin.

Ahon hallituksen neljä vuotta loivat kuitenkin myös pohjan Suomen talouden voimakkaalle nousulle vuosina 1993–2008.

Marraskuun 1991 devalvaatio eli markan ulkoisen arvon alentaminen antoi vientiteollisuudelle potkun kasvuun. Kuoleman porteilla käynyt ja ruotsalaisten syliin lähes ajautunut Nokia-yhtiö alkoi takoa rikkauksia omistajilleen ja koko Suomen taloudelle. Suomi liittyi vuoden 1995 alusta Euroopan unioniin yhdessä Ruotsin ja Itävallan kanssa.

Veret seisauttanut vaalivoitto

Aho keskitttyy uudessa kirjassaan ensimmäisen pääministerivuotensa tapahtumiin. Hän hakee kriisivuoden tapahtumille taustaa erityisesti Harri Holkerin (kok.) kokoomuksen ja SDP:n rungolle rakentuneen sinipunahallituksen toiminnasta vuosina 1987–91.

Presidentti Mauno Koiviston manuaalisessa ohjauksessa syntynyt ensimmäinen sinipunahallitus nojasi vakaan markan politiikkaan. Holkeri ja SDP:n vahva mies, Kalevi Sorsa, olivat Suomen Pankin johtokunnan jäseniä.

Koivistoa haastanut Paavo Väyrynen luopui keskustan puheenjohtajan tehtävästä kesällä 1990 ja hänen tilalleen keskustan johtoon nousi 35-vuotias Esko Aho. Väyrynen oli Ahon mukaan saanut presidenttitaudin tartunnan jo nuorena ulkoministerinä vuonna 1977.

Ahon johdolla keskusta nousi kevään 1991 eduskuntavaaleissa suurimmaksi puolueeksi. Seppo Kääriäisen (kesk.) vaalitavoitteeksi asettama "veret seisauttava vaalivoitto" mursi SDP:n ja kokoomuksen kaavailut sinipunan jatkokaudesta.

Esko Ahon hallitus aloitti työnsä huhtikuussa 1991, kun Suomen talous oli jo sukeltamassa syvälle lamaan. Kuva: Yle

Rahapolitiikan hullut vuodet

Aho kuvaa laajasti Rolf Kullbergin johtaman Suomen Pankin roolia 1990-luvun alun talouskriisin taustalla.

Ahon mielestä raha- ja valuuttapolitiikan vapauttaminen 1980-luvun puolivälin jälkeen epäonnistui. Suomen Pankki hoiti liberalisoinnin suurelta osin omin päin ja monipuolinen poliittinen keskustelu uudistuksen vaikutuksista jäi käymättä.

– Pankin johto moitti poliittisia päättäjiä vähäisestä kiinnostuksesta uudistukseen. Niin varmasti kävi, mutta Suomen Pankki ei liioin koskaan tuonut uudistuksen kokonaisuutta perusteluineen sen paremmin yhteiskunnallisten päättäjien kuin julkisen keskustelunkaan arvioitavaksi, Aho kirjoittaa.

Suomen Pankin ja Holkerin hallituksen tiukka sitoutuminen kiinteään valuuttakurssiin, vakaaseen markkaan, johti Ahon mukaan siihen, että rahan ylitajontaa, kulutusjuhlia, ei saatu kuriin.

– Vapaiden pääomaliikkeiden maailmassa sitoutuminen kiinteään valuuttakurssiin kaventaa vääjäämättä rahapolitiikan itsenäisyyden olemattomaksi. Näin ainoiksi keinoiksi hillitä talouden ylikuumentumista jäivät työmarkkinaratkaisut ja valtiontalous. Kahdeksankymmentäluvun lopun hulluina vuosina kummastakaan ei ollut jarruksi, Aho toteaa.

Vakaan markan juntta ajoi umpikujaan

Aho nostaa esille Suomen Pankin johtokunnan jäsenen Markku Puntilan jälkiarvion.

Puntilan mielestä suurin virhe oli, että talouden ylikuumentuessa markan ei annettu revalvoitua eli vahvistua. Se olisi voinut tapahtua kelluttamalla, jolloin markkinat olisivat hoitaneet revalvoitumisen. Maaliskuussa 1989 tehty markan neljän prosentin revalvaatio tuli liian myöhään.

– Tässä törmättiin kuitenkin siihen, että oli lujasti linnoittauduttu oppiin markan vakaasta ulkoisesta arvosta, joka nähtiin pitkän aikavälin tasapainoisen kehityksen välttämättömänä ankkurina. Tästä syystä ei valuuttaindeksille määritellyn putken liikuttelua pidetty mahdollisena, Aho lainaa Puntilan kirjoitusta 1990-luvun alusta.

Lopputuloksena oli, että ylivelkaantuneet yritykset ja kotitaloudet ajoivat seinään ja valtio joutui lopulta pankkien takuumieheksi.

– Idänkauppa romahti. Vientiteollisuuden kilpailukyky länsimarkkinoilla hiipui. Vuonna 1990 työvoimakustannukset tehtyä työtuntia kohden nousivat selvästi kilpailijamaita nopeammin, peräti 12 prosentilla, Aho listaa talouslaman juurisyitä.

Epätoivoinen taistelu markan arvosta

Aho kertoo, miten hän joutui nuorena pääministerinä kesäkuussa 1991 antautumaan Suomen Pankin johtokunnan vahvojen miesten edessä.

– Puntilan kanssa olimme eri mieltä siitä, onko vielä edellytyksiä saada aikaan sellaista kokonaisratkaisua, joka tekisi pysymisen nykyisessä markan kurssissa mahdolliseksi. Itse en siihen enää uskonut. Devalvaatio ei ollut mikään ihmelääke, mutta Suomen talouden kunto oli niin huono, että siihen oli pakko turvautua, Aho muistelee.

Pääministeri Esko Ahon (kuvassa keskellä) ja Suomen Pankin pääjohtajan Rolf Kullbergin (kuvassa oikealla) sukset menivät pahasti ristiin. Ahon mielestä poliittinen elämä oli Kullbergille täysin vieras alue. Kuvassa Aho, Kullberg ja valtiovarainministeri Iiro Viinanen kertovat markan devalvaatiosta 14. marraskuuta 1991. Kuva: Juha Kärkkäinen / Lehtikuva

Kompromissiesitys vuoden 1989 neljän prosentin revalvaation purkamisesta kaatui Puntilan, Sorsan ja Holkerin vastustukseen.

– Otin keskuspankin johtokunnan jyrkän kannan imperiumin vastaiskuna. Poliittinen valta ja vastuu oli siirtynyt uudelle hallitukselle, mutta Suomen Pankin kautta edellisen hallituksen arkkitehdit pystyivät estämään talouspolitiikan linjan muutoksen, Aho tilittää.

Ensimmäinen eurotesti päättyi devalvaatioon

Esko Ahon mukaan hän joutui nuorena pääministerinä kesäkuussa 1991 antautumaan Suomen Pankin johtokunnan vahvojen miesten edessä. Kuva: Antti Aimo-Koivisto / Lehtikuva

Eurojäsenyys on tuonut sisäisen devalvaation 2000-luvulla talouspoliittiseen keskusteluun.

Kun markkaa ei enää ole eikä vientituotteiden kilpailukykyä voi palauttaa markan ulkoista arvoa alentamalla, niin on pakko sopeutua muilla keinoilla.

Ensimmäinen yritys kotimaisen kustannustason alentamiseksi ilman valuutan ulkoisen arvon muuttamista tehtiin marraskuussa 1991. Kalevi Sorsan ehdotus olisi alentanut työvoimakustannuksia noin 7,5 prosenttia.

– Se saatiin laskemalla vakuutetun TEL-maksua 4 prosenttia sekä tulojen alennuksesta, joka mitoitettiin vastaamaan 60 prosenttia lomarahasta, Aho kuvaa 30 vuoden takaista yhteiskuntasopimusyritystä.

Sorsan ehdotus kaatui SAK:laisten Paperiliiton ja Metalliliiton vastarintaan.

– Meidät on valittu nostamaan palkkoja, ei alentamaan niitä, Paperiliiton puheenjohtaja Antero Mäki ja Metalliliiton puheenjohtaja Per-Erik Lundh julistivat ja saivat devalvaation.

Sorsan sopimuksen kaaduttua markan ulkoista arvoa alennettiin marraskuussa 1991 neljätoista prosenttia. Syyskuussa 1992 markka oli pakko päästää kellumaan.

Helppoa ei ole ollut suomalaisen tuotannon kilpailukyvyn palauttaminen euro-Suomessakaan.

Kysykää vaikka Juha Sipilältä (kesk.), joka pääministerinä vuosina 2015–19 käänsi kivet ja kannot ennen kuin työmarkkinajärjestöt lopulta taipuivat kilpailukykysopimukseen.

Lue ja katso aiheesta lisää:

Mitä tulikaan sanottua – politiikkaa lama-ajan Suomessa

Uutuuskirja kokoomusjohtajasta Ilkka Suomisesta kertoo, kuinka vaikeaa puolueen johtaminen on – “Näillä kengillä kävelee kenen yli tahansa”