1. yle.fi
  2. Uutiset

Auli Viitalan kolumni: Politiikkaan lisää ruumista!

Kun yhteiskunnallinen osallistuminen tapahtuu sanoilla, valtaa käyttävät ne, jotka ovat harjaantuneita sanankäyttäjiä, kirjoittaa Auli Viitala. Tämän kolumnin voi myös kuunnella.

osallistuminen
Kolumnisti Auli Viitala
Eleni Paspatis / Yle

Olen epäonnistunut.

Asetin vuosi sitten työni tavoitteeksi kohottaa köyhien ja muiden syrjäytettyjen kollektiivista itsetuntoa, jotta meidän äänemme kantaisi pitemmälle. Näin ei ole tapahtunut; tekstejäni hehkuttaa ja jakaa koulutettu keskiluokka, vaikka suomin juuri heidän elämäntapaansa.

“Elämäm koululainen” on synonyymi typerykselle, mutta huomaamatta jää, että naurun kohteena on se, joka muutenkin on alakynnessä: fyysistä työtä tekevä, vähän koulutettu ihminen.

Ongelma on, että yritän muuttaa maailmaa sanoilla – eli juuri sillä välineellä, joka on koulutetun luokan hallussa. Mitä enemmän yhteiskunnallinen osallistuminen tapahtuu sanoilla, sitä vahvempaa valtaa käyttävät ne, jotka ovat harjaantuneita sanankäyttäjiä ja jotka saavat joka päivä lisää harjaannusta töissä, joita niitäkin tehdään sanoilla.

Lisänä sopassa on vielä ilmiö, että huolimattomalle kielenkäytölle irvaillaan somessa. “Elämäm koululainen” on synonyymi typerykselle, mutta huomaamatta jää, että naurun kohteena on se, joka muutenkin on alakynnessä: fyysistä työtä tekevä, vähän koulutettu ihminen. Kieli on vallankäyttöä. Ja valta – sehän kuuluu kansalle!

Haaste on politiikassa hyvin tunnettu, ja huonoksi ratkaisuksi on tullut populismi. Ei minullakaan valmista reseptiä ole. Jos joku keksisi, miten puhutella niin sanottua kansaa sortumatta populismiin, hänellä olisi valtava kysyntä politiikan sisäpiirissä. Ehdotukseni on, että lopetetaan puhuttelu. Aletaan hommiin.

Ruumis on se, jonka välityksellä ihminen on maailmassa, on osallinen, osallistuu. Sanat ovat vain varjo kehon rinnalla.

Muisto 1980-luvun alusta: Olohuoneessamme käynnistettiin urheiluseura Haukivuoren Tuisku. Puheenjohtaja istui keinutuolissa, ja minä, noin neljän vanha, katselin häntä lattiatasosta. Koolla oli muutama mies, joille työväenaate oli vielä tärkeämpää kuin urheilu, joten paikkakunnalle oli saatava porvarien seuran lisäksi Työväen urheiluliittoon TUL:ään kuuluva seura. Urheilu, valmennus ja mahdollisuuksien tarjoaminen nuorille, makkaranpaistokin, oli yksi tapa rakentaa tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Ja samalla nuo sahan duunarit oppivat perustamaan yhdistyksen, kokouskäytännöt ja lainsäädännön, hankkimaan rahoitusta ja muita kirjallisia taitoja, joiden avulla on mahdollista vaikuttaa myös kunnanvaltuustossa tai eduskunnassa.

Ruumiillinen työ ja paremman maailman rakentaminen olivat yhtä, kun samoin kokevien yhteisö pinosi hirsiä, keitti soppaa talkoolaisille ja piti lapset poissa rakennustelineiltä.

Samaa ilmiötä edustivat lapsuudessani työväennäyttämöt ja muu työväenkulttuuri. Kulttuuri, omien kokemusten ilmaiseminen, äänen käyttö ja tilan ottaminen eivät olleet vain puuhastelua, ajankulua, vaan yhteiskunnallisen osallistumisen muoto. Joku oli ehkä lahjakas ohjaamisessa, mutta mukana saattoi olla myös juoksemassa lavan yli joukkokohtauksessa tai leipomassa pullaa väliaikatarjoiluksi.

Työväenliike on aina rakentunut talkoilla: työväentalot pantiin pystyyn yhdessä, lihasvoimalla. Ruumiillinen työ ja paremman maailman rakentaminen olivat yhtä, kun samoin kokevien yhteisö pinosi hirsiä, keitti soppaa talkoolaisille ja piti lapset poissa rakennustelineiltä. Siinä ei kisailtu sillä, kuka osaa oikeat termit tai teoriat, vaikka aina joku sanaseppokin mahtui mukaan.

Työväenliike ei ole kuollut, mutta elää nykyään pimennossa. Nykypäivää kuvaa se, että näyttämöharrastusta pidetään itsensä ilmaisemisena, minäprojektina, pikemminkin kuin maailman muuttamisen välineenä. Liikunta on itsensä kehittämistä, minämenestymistä, vailla yhteyksiä muuhun yhteiskuntaan. Taloja nyt ei tulisi mieleenkään yhdistysten rakentaa, se ei ole “ydintoimintaa”, ja ydintoimintaan keskittyminen on tehokasta.

Takaisin menneeseen ei pääse, mutta historiasta voi ehkä ottaa mallia, kun mietitään, miten kaikki pääsevät mukaan, miten kaikki kutsutaan mukaan.

Demokratia toteutuu vain, jos myös niiden äänet, jotka nyt ovat aliedustettuja, saadaan kuulumaan: alemman työväenluokan, köyhien, eri tavoin syrjäytettyjen ja niiden, jotka eivät osaa vielä niin hyvin suomea, että voisivat hienostella sillä.

Yhteiskunnalliseen osallistumiseen pitää saada lisää tekoa ja toimintaa. Ruumis, ihmisyyden pyhä alusta, pitää saada takaisin muutoksen tekemiseen.

Auli Viitala

Kirjoittaja on syrjäytynyt kirjoittelija.

Kolumnista voi keskustella 16.10. klo 23.00 saakka.

Lue seuraavaksi