1. yle.fi
  2. Uutiset

Susi Nousiaisen kolumni: Keneen nuori voi luottaa, jos “turvallisetkin” aikuiset satuttavat? 

Pitääkö opettajan sanoa, että poliisi on kaikkien puolella, kysyy Susi Nousiainen

väkivalta
Susi Nousiainen, Ylen kolumnisti, kuvattuna studiossa lokakuussa 2019.
Kirjailija ja bloggaaja Susi Nousiainen Katriina Laine / Yle

Kiivas keskustelu suomalaisen poliisin toiminnasta saattoi vaikuttaa monen nuoren turvallisuudentunteeseen. Perusturvan menetyksestä nouseva suru saa ihmisen painumaan lysyyn. Laajemmin elämään jää pelko siitä, että tilanne katkaisi kommunikaation eikä luottamusta ole helppoa saada takaisin.

Väkivalta on puhuttanut myös koulukontekstissa. Väitän että yksi kouluväkivallan juurisyistä on aikuisten kaksinaamaisuus: sanomme olevamme turvallisia aikuisia, mutta käyttäydymme turvattomasti. Nuoret oireilevat, sillä he reagoivat kuten ihmisen kuuluukin reagoida tällaiseen ristiriitaiseen viestiin perusturvasta.

Myös kouluväkivalta kumpuaa turvattomuudesta. Tunteille ei ole turvallista kanavaa: sietämätön tunne hioutuu ajan myötä kovaksi, purkautuu väkivaltana itseä tai toista ihmistä kohtaan.

Kaava on aina sama: aikuiset väittävät olevansa turvallisia, mutta käyttäytyvät turvattomasti. Kun nuoret oireilevat tästä, aikuiset leimaavat heidät heikoiksi tai vääränlaisiksi. 

Opettajana tehtäväni on sanoa koulussa nuorille, että kouluväkivaltaa kohdatessa voi aina luottaa poliisiin. Poliisi on instituutio, jonka tehtävä on tuoda turvaa.

Nyt mieltäni kaihertaa ajatus: entä jos kaasusumutetut nuoret olisivat olleet omia oppilaitani? Pystyisinkö katsomaan heitä silmiin opettaessani yhteiskunnan turvallisuusjärjestelmistä?

Tapaus ei ole toki uniikki esimerkki siitä, että luottamus turvallisiin aikuisiin särkyy, ja siksi toivon armollisuutta näille poliisi-ihmisille. Poliisin työhön kuuluu erityinen määrä stressiä ja väkivallan uhkaa. Siksi työroolissa on pakko pystyä käsittelemään ihmisiä yksilöiden sijaan massana, aivan samoin kuin minä käsittelen työssäni yksilöitä oppilaina, erityisoppilaina, kiusattuina tai kiusaajina. Tämän varjopuoli on tietysti se, että se mahdollistaa yksilöiden inhimillisyyden ohittamisen.

Ilmiö on kuitenkin paljon poliisia tai muuta ammattiryhmää laajempi. Kaava on aina sama: aikuiset väittävät olevansa turvallisia, mutta käyttäytyvät turvattomasti. Kun nuoret oireilevat tästä, aikuiset leimaavat heidät heikoiksi tai vääränlaisiksi.

Netissä “turvalliset aikuiset” eivät joko ymmärrä puheensa sävyjen näkyvän tai eivät edes yritä käsitellä tunteitaan rakentavasti. “Turvalliset aikuiset” sanovat, että satuttamisessa on kyse vitsailusta tai että joidenkin ihmisryhmien kohdalla kiusaaminen nyt vain on ansaittua. Nämä “turvalliset aikuiset” sanovat, että satuttamista ei tarvitse lopettaa, kun toinen pyytää, sillä sinun perusoikeutesi on jatkaa (sanallista) väkivaltaa jos haluat. Tämä aikuisten käytös luo mainiota kasvumaata väkivallalle kouluissa.

Ja nämä samat aikuiset syyttävät nykynuorten pahoinvoinnista videopelejä tai milloin mitäkin. Ketä tahansa paitsi itseään.

Väitän, että suuri osa nuorten pahoinvoinnista johtuu siitä, että heillä on terve empatiakyky. He reagoivat normaalisti siihen, kun näkevät aikuisten satuttavan tahallaan toisia ihmisiä. Kuten kouluväkivallassa, näissäkin tilanteissa ovat tärkeässä osassa ne, jotka katsovat sivusta ja hyväksyvät.

Opettajana joudun sietämään sitä, että valehtelen turvallisista aikuisista. Opetan koulussa, että johtajan uran tavoitteleminen ei ole sukupuolesta kiinni: samassa 14-vuotias tyttö näyttää kuvan, jossa Suomen hallitusta haukutaan, ei puolueen vaan nimenomaan sukupuolen perusteella. Näen, miten jokin hänen kehossaan käpertyy, kun hän lukee kuvaan tulleita seksuaalisesti väkivaltaisia kommentteja. Haluaisin palauttaa turvallisuuden, mutta en tiedä, miten miehenä voin puhua nuorille tytöille tästä sensitiivisesti, joten vaikenen. Jälkeenpäin kadun, että vaikenin. Olisinpa sanonut edes jotakin.

Opetan, ettei työn saannin tule olla ihon väristä kiinni: ruskeaihoinen oppilas näyttää väkivaltatoiveet, joita hänen yrittäjäsiskonsa saa firman sometilille. Vaikenen taas.

Opetan, että ihmisoikeudet ovat pohja myös Suomen laille: järjestötyötä harrastava oppilas kysyy miksi aikuiset nauravat hänelle, kun hän yrittää puhua ihmisoikeuksista. Puuskahdan että, kun en minä tiedä.

Tämä on nuorten tapa kysyä: Miksi valehtelette turvallisista aikuisista?

Opetan, että meidän tulee tuntea ylpeyttä poliisista ja luottaa heidän olevan kaikkien ihmisten puolella. Tiedän, että siinä on mukana paljon toiveajattelua.

Olen nimittäin käsitellyt jo aiemmin poliisi-instituutioon liittyvää surua. Kun bloggasin puolitoista vuotta Vauva-lehdelle sateenkaariperheeni elämästä, sain ahdistavia viestejä. Ne olivat sateenkaarinuorilta, jotka halusivat kertoa kokemastaan väkivallasta jollekin. He tulivat puhumaan tuntemattomalle kolmekymppiselle miehelle netissä, koska tämä oli turvallisimmalta tuntuva aikuinen. Kuulin tilanteista, jotka olisivat ehkä täyttäneet rikoksen tunnusmerkit.

Yhteinen tekijä oli se, että näistä ehkä-rikoksista ei tulla koskaan saamaan tilastoa. Niitä ei ole virallisesti olemassa siksi, että sateenkaarinuoret pitivät poliisille puhumista naurettavana ajatuksena - eihän poliisi heidän turvaansa varten ole. Tämä oli yleinen käsitys näiden nuorten keskuudessa. Siitä, että 32-vuotias bloggaajasetä on turvallisemman kertomisen kohde kuin poliisi, voi laskea suoraan riskin syrjäytymiselle ja pahoinvoinnille.

Silti opetan sekä oppilailleni että omille lapsilleni, että poliisi ja aikuiset pyrkivät olemaan turvallisia kaikille. Taustalla on ajatus siitä, että turvallisuus on unelma, johon on vaan pakko luottaa. Ihmiset ovat ihmisiä: vahvinkaan identiteetti turvallisuuden puolustajana, oli sitten opettaja tai poliisi, ei tarkoita että ihminen toimisi aina oikein. Välillä satuttaa toisia, paitsi jos erikseen tekee päätöksen olla satuttamatta. Tiedän, miten vaikeaa se päätös on tehdä.

En aio enää vaieta. Yhteiskuntamme perustuu siihen, että laki ja poliisi ovat olemassa turvallisuuden takia. Ja niiden pohjalla on suurempi kokonaisuus: ihmisoikeudet. Kun nuorten kanssa nousee keskusteluja esimerkiksi poliisiväkivallasta, aion myös opettajan roolissa myöntää, että ihmiset tekevät mokia. Puhun ehkä arviointivirheistä, koetan vaihtaa näkökulmaa ja sanon että se on surullista. Voimme vaikka miettiä yhdessä, miten tulevaisuudessa voisi toimia paremmin.

Miksi en sano suoraan, että käytännössä poliisin kyky antaa turvaa jakautuu hyvin epätasaisesti, ja että tämän ilmiön tunnistaminen on lapsenkengissään? Että esimerkiksi vähemmistöihin kuuluvat nuoret tulevat vielä vuosia epäröimään, saavatko samaa turvaa poliisilta kuin valtaväestöön kuuluvat nuoret?

Koska teen valinnan luottaa. Luotan ihmisiin ammattiensa takana. Luotan että tätä kirjoittaessani jossain tehdään jo työtä sen eteen, että tällaisia tilanteita tunnistetaan yhä enemmän. Pakkohan minun on luottaa, sillä se on edellytys sille, että minä opetan koulussa poliisin olevan turvallinen.

Väkivallasta tulee koulussa kertoa ja siihen tulee puuttua heti. Siinä tulevat mukaan kuvioon kaikki aikuiset, jotka tekevät henkilökohtaisen valintansa olla turvallisia tai turvattomia. Jos puuttuessani kouluväkivaltaan toiset “turvalliset aikuiset” opettavat, että satuttamista saa jatkaa, minun on hankalaa tehdä työtäni. Pitkällä tähtäimellä ohi katsominen johtaa siihen, että yhä suurempi määrä nuoria valuu opettajan työn piiristä poliisin työksi.

Ainoa vaihtoehto on, että alamme kaikki ihmisinä edustaa turvallista aikuisuutta, emmekä vain valehtele edustavamme sitä.

Susi Nousiainen

Kirjoittaja on ope, kuvataiteilija ja kirjailija, joka tekee kauppakorkeakoulussa väitöskirjaa eettisestä johtamisesta. Hän on myös transtaustainen kahden lapsen isä, joka haluaa kiertää perheensä kanssa kaikki Suomen kansallispuistot.

Kolumnista voi keskustella 18.10. klo 23.00 asti.

Lue seuraavaksi