Emilia Kujalan kolumni: Meille on myyty ajatus, että riittämättömyys on ongelma – entä jos yritämme korjata jotain, mikä ei ole rikki?

Yrittäessämme epätoivoisesti kelvata unohtuu, että riittämättömyys on normaalia, sanoo psykoterapeutti Emilia Kujala. 

Kuva: Henrietta Hassinen / Yle

Jatkuva itsensä kehittäminen on iso bisnes. Vuoden alku on tähän otollista aikaa.

Tehokkuusajattelu ulottuu yhä useammalle elämän osa-alueelle, niin työhön, opiskeluun kuin vapaa-aikaankin. Self-help -kirjallisuus, valmennukset, kehittävät harrastukset, ravinto ja kehon suorituskyvyn tai palautumisen mittaaminen ovat vain jäävuoren huippu kaikesta siitä, mihin itsen kehittämisen eetos ulottuu. Jopa meditaatio ja terapiassa käyminen voivat palvella motiivia tulla jatkuvasti paremmaksi versioksi itsestä.

Pyrkimyksestä hyvään ei seuraa aina hyvää. Tehokkuusajattelun kääntöpuolena ovat riittämättömyys ja uupumus, joita potevat yhä nuoremmat (siirryt toiseen palveluun). Niiden taklaamiseen tarjotaan pääasiassa keinoja, joilla vastuutetaan yksilöä korjaamaan itsensä nopeasti: “Tässä viisi vinkkiä, joilla vapaudut riittämättömyydestä ja opit armollisuutta itseäsi kohtaan.”

Kun asiakas kertoo potevansa riittämättömyyttä, minulla on tapana kysyä, onko hän joskus kokenut riittävänsä itselleen.

Psykoterapeutin työssä keskustelut riittämättömyydestä ovat arkipäivää. Kun asiakas kertoo potevansa riittämättömyyttä, minulla on tapana kysyä, onko hän joskus kokenut riittävänsä itselleen. Jos muistijälki riittävyydestä löytyy, esitän yleensä jatkokysymyksen: Missä tilanteessa koit näin ja kauanko se kesti? Monesti näitä ohikiitäviä hetkiä leimaa pääsy johonkin itselle merkitykselliseen tavoitteeseen tai unelmaan.

Riittävyyden kokemus varisee nopeasti, koska aina on uusia tavoitteita, unelmia tai todistusaineistoa siitä, ettei sittenkään riitä tai ole valmis. Sosiaalinen media on pullollaan esimerkkejä aikaan saavista, itsestään huolehtivista ja menestyneistä ihmisistä, jotka ovat ehtineet korona-arjen pyörityksen keskellä myös opetella uuden kielen, remontoida ja valmistaa juurileipää.

Vertailemme itseämme toisiin huomaamatta ja teemme sen perusteella johtopäätöksiä kelpaavuudestamme. Itsen vertaaminen toisiin ihmisiin on luonnollinen osa sosiaalista tiedonkäsittelyä, eikä aivoissa ole valitettavasti delete-nappulaa sen poistamiseen. Sosiaalipsykologit ovat tutkineet sosiaalista vertailua jo 1950-luvulta saakka (siirryt toiseen palveluun).

Kun koemme vertailun seurauksena riittämättömyyttä, syntyy tarve päästä siitä eroon tekemällä enemmän ja paremmin. Niinpä painamme kaasua, yritämme todistella itsellemme ja toisille, että kelpaamme. Toisinaan onnistumme kampittamaan riittämättömyyden hetkeksi. Kohta se on kuitenkin päässyt taas tukevasti jaloilleen.

Meille on myyty taitavasti ajatus, että riittämättömyys on ongelma.

Riittämättömyyskeskustelua seuratessani olen pohtinut, yritämmekö kiivaasti korjata jotain, mikä ei ole rikki? Meille on myyty taitavasti ajatus, että riittämättömyys on ongelma. Kun koemme riittämättömyyttä, meissä on jotain vialla ja se vika täytyy korjata. Riittämättömyyttä suurempi ongelma on jatkuva kamppailumme sitä vastaan.

Yrittäessämme epätoivoisesti kelvata uuvumme. Mikään onnistuminen, saavutus tai suoritus ei tunnu pidemmän päälle paikkaavan sitä, ettei kelpaa itselleen. Vaikuttaa siltä, että riittämättömyyden kampittaminen itseään kehittämällä on pikavippi, joka tulee lopulta kalliiksi.

Hankalia tunteita ja olotiloja on ollut olemassa aina. Kokemamme riittämättömyys juontaa juurensa someaikakautta kauemmas, kertoo suomalaisen tehokkuusajattelun historiasta tiedekirjan kirjoittanut Mona Mannevuo. Uupumuskaan ei ole vain nykyajan vitsaus, jos sitä historiallisesti tarkastellaan (siirryt toiseen palveluun). Suomalaisen joutilaisuuden historia on sen sijaan lyhyt: Olemme oppineet, että kelpaamme tekemällä, emmekä olemalla.

Minulla on tapana sanoa, että pessimisti ei pety, mutta perfektionisti pettyy varmasti. Hän asettaa riman niin korkealle, että sen ylittäminen ehjin nahoin on mahdotonta. Riittämättömyyttä ruokkiikin paitsi meitä ympäröivä tehokkuusajattelu, myös vaatimukset, joita kohdistamme itseemme. Kaltaisellani kärkkään sisäisen kriitikon omaavalla ihmisellä ne vaatimukset eivät lopu koskaan.

Toisinaan riman laskeminen onnistuu. Toisinaan taas huomaa, että siellä jossain ne vaatimukset olivatkin piilossa. Olen taipunut ajattelemaan, että riittämättömyyttä ruokkivasta vaativasta äänestä takaraivossa ei välttämättä pääse eroon. Sen käskyjä ei ole kuitenkaan pakko totella. Ehkäpä siihen voisi suhtautua vieraana, joka toisinaan tulee käymään, joskus pikavisiitille, joskus vähän pidemmäksi aikaa?

Mielestäni tärkein vinkki riittämättömyyteen on, että hyväksyy sen, vaikka ei siitä pidä. Riittämättömyydessä ei ole mitään epänormaalia. On mahdollista olla kokonainen olematta täydellinen.

Emilia Kujala

Kirjoittaja on uuden sukupolven psykoterapeutti, joka on päättänyt riittää vähemmän ja elää enemmän.

Kolumnista voi keskustella 11.1. klo 23.00 saakka.