1. yle.fi
  2. Uutiset

Vain kerran se on onnistunut täysin: rokotukset pyyhkivät tappajaviruksen koko maailmasta – 40 vuotta isorokon hävittämisestä

Rokotusten ansiosta jo kaksi sukupolvea on syntynyt Suomeen, jossa muidenkaan vakavien tartuntatautien uhka ei enää ole etenkin lasten arkea.

isorokko
Rakkuloiden peittämä potilas vuoteessa.
Tämä isorokkorakkuloiden peittämä potilas sairasti Lähi-idässä 1890-luvulla. Samalla vuosikymmenellä Suomessa määrättiin isorokkorokotuksen ottaminen pakolliseksi. AOP

"Maailma ja sen ihmiset ovat voittaneet vapauden isorokosta, joka riehui mitä tuhoisimpina epidemioina aikojen alusta asti ja jätti jälkeensä kuolemaa, sokeutta ja rujoutta."

Monia tartuntatauteja on saatu rokotteilla hyvin kuriin ja Suomen tapaisista maista hävitettyäkin, mutta Maailman terveysjärjestön WHO:n yleiskokouksessa vuonna 1980 annetun juhlavan julistuksen kaltaista ei ole päästy toistamaan.

Isorokko oli tappavuudeltaan virustautien vastinpari bakteerien aiheuttamille rutoille. Ruttoa esiintyy harvakseltaan edelleen, tänä vuonna jälleen muun muassa Kaliforniassa, mutta isorokkoviruksia on vain lukkojen takana kahdessa laboratoriossa Yhdysvalloissa ja Venäjällä.

Laajat rokotuskampanjat tekivät 1950–1970-luvuilla lopullisesti selvää taudista, johon arvioidaan vielä viime vuosisadalla kuolleen yli 300 miljoonaa ihmistä.

Rokonarvet olivat tavallinen näky

Vaikka isorokko oli pitkälti lastentauti, se ei säästänyt aikuisiakaan. Etenkin 1700-luvulla se oli yleisin kuolinsyy, säätyyn katsomatta. Kuolonuhrien joukossa olivat muun muassa Ranskan kuningas Ludvig XV ja Venäjän teini-ikäinen tsaari Pietari II.

Tartunnan saaneista lähes kolmannes kuoli, lapsista suuri enemmistö. Kolmasosa henkiin jääneistä menetti näkönsä, ja monet rampautuivat. Vielä paljon useammat isorokko merkitsi pysyvästi syvillä rokonarvilla.

– Niitä oli ihmisillä paljon 1700-luvulla ja vielä 1800-luvullakin. Se panee epäilemään muotokuvamaalausten realismia, sanoo Helsingin yliopiston lääketieteen historian dosentti Heikki Vuorinen.

Piirroskuva kungattaresta, jolla on kruunu, valtikka ja leveä myllynkivikaulus.
Frans Huysin teoksessa ei näy, että Englannin kuningatar Elisabet I oli sairastanut nuorena isorokon. Hän peitteli arpiaan paksulla valkealla ihomaalilla, jonka sisältämä lyijy teki iholle vähitellen omia tuhojaan. The Metropolitan Museum of Art

Venäläiset mikrobiologit laskivat muutaman vuoden takaisessa tutkimuksessaan (siirryt toiseen palveluun), että isorokkoviruksen alkukoti oli 3 000–4 000 vuoden takaisessa Koillis-Afrikassa. Paljon pidemmiksikin juuria on arveltu, jopa kymmenentuhannen vuoden mittaisiksi.

Igor Babkinin ja Irina Babkinan tutkimuksen mukaan virus tarttui pronssikauden viljelijäväestöön eläimestä, jonka kanssa ei ollut aiemmin oltu tekemisissä. Uusi otus oli tutkijoiden mukaan oletettavasti kameli.

Virus kehittyi variantiksi, joka tarttui tehokkaasti ihmisestä ihmiseen, mutta ei enää koskaan takaisin eläimiin.

Ilmastonmuutos, joka tiedetään pandemioiden kasvavaksi uhkatekijäksi, oli luultavasti laukaiseva tekijä myös isorokon synnyssä. Koillis-Afrikassa ja Lähi-idässä laajemminkin kärsittiin tuohon aikaan pitkään erittäin pahoista kuivuuksista.

Mitä enemmän ihmiset alkoivat liikkua, sitä tehokkaammin levisi isorokkoviruskin. Tällaiseksi sen reitti arvioidaan:

  • 500-luku: Kiinan ja Korean kanssa käydyn kaupan myötä Japaniin
  • 600-luku: arabien mukana Luoteis-Afrikkaan sekä Espanjaan ja Portugaliin
  • 1000-luku: ristiretkeläisten tuomana muualle Eurooppaan
  • 1400-luku: portugalilaisten miehittäjien viemänä Länsi-Afrikkaan
  • 1500-luku: eurooppalaisten valloittajien ja Afrikasta tuotujen orjien mukana Väli- ja Etelä-Amerikkaan ja Karibialle
  • 1600-luku: eurooppalaisten uudisasukkaiden viemänä Pohjois-Amerikkaan
  • 1700-luku: brittien tuliaisena Australiaan
Muumion pää. Ruumis on peitelty kankaalla.
1100-luvulla eaa. eläneen farao Ramses V:n kuolinsyynä pidetään muumion arpien perusteella isorokkoa. Mutta oliko niin? Kansainvälisen tutkimuksen mukaan isorokkoa ei ollutkaan Ramsesin aikana eikä pitkään sen jälkeenkään. Gianni Dagli Orti / AOP

Kansainvälinen tutkimus kyseenalaisti joitakin vuosia sitten isorokon tuhansien vuosien pituiset juuret ja esitti hypoteesin, jonka mukaan iso tappaja olikin varsin moderni vitsaus.

Tutkimuksessa, jossa oli mukana myös Helsingin yliopisto (siirryt toiseen palveluun), sekvensoitiin isorokkoviruksen perimä 1600-luvun liettualaisesta lapsivainajasta löytyneen DNA:n fragmenteista.

Kun tulosta verrattiin viime vuosisadan isorokkokantoihin, tutkijat päätyivät yllätyshypoteesiin: isorokon kantamuoto ajoittuukin vasta noin vuoteen 1580. Päätelmä tarvitsisi kuitenkin vahvistusta päihittääkseen vakiintuneen kannan.

Myös Heikki Vuorinen pitää isorokkoa edelleen tuhansia vuosia vanhana tautina. Käsitystä tukevat monet taudin oireita kuvailevat muinaiset kirjoitukset.

Luonnontieteellisten tutkimusmenetelmien kehittyminen tuonee lisää todisteita suuntaan tai toiseen, hän sanoo. Perin pahoinkin pilkkoontuneesta muinais-DNA:sta on alettu saada irti tietoa, mitä ei vielä joitakin vuosia sitten voitu toivoakaan.

Isorokko kotiutui kaupunkeihin ja vaelsi maaseudulla

Kun isorokko lähti taipaleelle, se saavutti lopulta maailman kaikki asutetut kolkat.

1700-luvulla Helsingissä ja etenkin sen linnoitussaaressa Sveaborgissa, nykyisessä Suomenlinnassa, alkoi olla niin paljon väkeä, että isorokko oli todennäköisesti asettunut sinne jo varsin kotoperäiseksi eikä levinnyt vain epidemioina, sanoo Heikki Vuorinen.

Turku oli vielä isompi, ainakin siviiliväestönsä määrältä.

– Maaseudulla isorokko kierteli epidemioina. Niihin sairastuivat kaikki, jotka eivät olleet saaneet tartuntaa edellisen epidemian aikana.

Aikaväli on luettavissa seurakuntien kuolleiden kirjoista, epidemian vanhimman lapsivainajan iästä. Pitkää väliä epidemiat eivät pitäneet, yleensä vain puolisen tusinaa vuotta, Vuorinen kertoo.

Grafiikkakuva rakentajista pystyttämässä muureja.
Kun Sveaborg eli Viapori eli sittemmin Suomenlinna rakennettiin, se tiesi isorokolle riittävästi väkeä, johon asettua kotoperäiseksi. Ruotsalaisen Elias Martinin grafiikka on vuodelta 1782. Kansalliskirjasto

Isorokkoa yritettiin estää sen tahallisella tartuttamisella. Rokonistutuksessa otettiin nestettä lievästi sairastuneiden rokkorakkuloista ja toivottiin, että tauti myös toistuisi lievänä. Kauan oli jo tiedetty, että isorokko jättää kerran sairastaneen rauhaan.

Valtaosa saikin rokonistutuksesta immuniteetin, mutta epäonnisimmilla tauti roihahti täyteen mittaansa ja koitui kuolemaksi.

– Katariina Suuri kutsui englantilaisia rokonistuttajia Venäjälle, kun tieto rokonistutuksesta levisi Euroopan sivistyneistön pariin. Muualla maailmassa oli käytetty useita erilaisia menetelmiä jo kauan. Euroopassa rokonistutus tuli yleiseen tietoon vasta 1700-luvun alussa, kertoo Heikki Vuorinen.

Suomen ja samalla koko Ruotsin valtakunnan ensimmäinen rokonistutus tehtiin Turussa 1750-luvulla. Erityisen innokkaasti ajatusta alkoi levittää monitoimimies Anders Chydenius, pappi, poliitikko ja lääkäri.

Hän opasti käyttämään teräväksi hiottua käyrää suutarinneulaa. Sillä vedettiin isorokkovisvalla kyllästetty puuvillalanka peukalon ja etusormen välisen ihopoimun tai kämmenen lävitse.

Lanka vedetään hitaasti läpi, ja loppupää leikataan poikki niin, että se jää ihon alle. Käden ympärille kiedotaan palttinaside, ei siksi, että sidettä tarvittaisiin, vaan lapsen tyynnyttelemiseksi.

Chydeniuksen rokonistutusohje

1790-luvulla englantilainen lääkäri Edward Jenner alkoi uumoilla, että ratkaisu isorokon nujertamiseen saattoi piillä siinä, että karjapiikoja kehuttiin kauniiksi. Jennerin kerrotaan kuulleen sattumalta, mitä yksi heistä sanoi toverilleen:

"Minä en saa koskaan isorokkoa, minulla on ollut lehmärokko. Minun naamaani eivät rumat rokonarvet ikinä pilaa."

– Karjapiiat saivat lypsäessään lehmärokon. Se aiheutti kyhmyjä käsiin, mutta ei ollut ihmiselle vaarallinen, eikä siitä tullut rokonarpia, kertoo Vuorinen.

Piirros kädestä, jossa on kolme isoa rakkulaa.
Tästä isorokon hävittäminen lähti: Jennerin kirjan piirroskuva karjapiika Sarah Nelmesin käden lehmärokkorakkuloista.AOP

Koekaniiniksi Jenner otti James Phippsin, puutarhansa hoitajaksi palkkaamansa kahdeksanvuotiaan. Jenner teki hänen olkavarteensa haavan ja pani siihen karjapiika Sarah Nelmesin käden lehmärokkorakkulasta ottamaansa nestettä.

Jenner kirjasi Phippsin oireet: viikon päästä kipua olkavarressa, sitten vilunväristyksiä ja vähän päänsärkyä. Oireet menivät nopeasti ohi. Runsas kuukausi myöhemmin Jenner yritti tartuttaa Phippsiin isorokon, mutta pojan elimistö ei ollut moksiskaan.

Jenner toisti yrityksen myöhemmin yli 20 kertaa, ja tulos oli aina sama. Lehmärokkovirus, isorokon läheinen sukulainen, oli antanut immuniteetin isorokolle.

Jennerin keksinnön antamaan toivoon tartuttiin innokkaasti, vaikka rokote aiheutti myös epäluuloa ja pilkkaa. Suomessa ensimmäinen rokotus annettiin jo neljä vuotta sen jälkeen, kun Jenner oli kokeillut ideaansa Phippsiin.

Rokotukset alkoivat nopeasti paitsi torpata tartuntoja niin myös muuttaa virusta. Siitä kehittyi kaksi kantaa, koska virus reagoi kuten olemassaolostaan kamppaileville viruksille on loogista: mitä lievempi tulehdus, sitä vähemmän ihmiset kiinnittävät siihen huomiota ja sitä enemmän he levittävät virusta eteenpäin.

Variola major -virukseen kuoli kymmeniä prosentteja sairastuneista, mutta uusi Variola minor koitui kuolemaksi vain noin prosentille. 1900-luvulle tultaessa Variola minor oli jo vallitseva muoto.

Maailmankartta, johon on merkitty isorokon hävittämisen vuodet: Pohjois- ja Väli-Amerikka 1952, Eurooppa, Etelä-Amerikka 1971, Aasia 1975 ja Afrikka 1977. Australiaan isorokko ei ehtinyt koskaan juurtua. Lisäksi paikat, joissa todettiin viimeiset isorokkotapaukset: variola major Bangladeshissa 16.10.1975 ja variola minor Somaliassa 12.10.1977.
Tässä järjestyksessä isorokko katosi maailmasta. Anniina Wallius / Yle, lähde: CDC

Tartuntatautien perusmekanismin jäljillä oltiin jo kauan sitten, vaikka aiheuttajat olivat liian pieniä nähtäviksi. Parista antiikin kirjoituksesta 400-luvulta ennen ajanlaskumme alkua on tietoa siitä, miten silloinen ajattelu kulki, kertoo Heikki Vuorinen.

Jos jollakin paikkakunnalla on paljon sairaita, mutta heidän oireensa ovat erilaisia, syiksi pääteltiiin ihmisiä erottavat asiat: elämäntavat. Jos oireet sen sijaan olivat samanlaiset, syy oli se, mikä yhdisti ihmisiä: ilma.

– Se oli hyvin loogista. Kukaan ei selviä hengittämättä.

Uudella ajalla tältä pohjalta kehittyivät ajatukset miasmoista, tauteja aiheuttavaksi muuttuneesta ilmasta. Syitä löydettiin läheltä ja kaukaa.

– Esimerkiksi silloin, kun musta surma tuli 1300-luvun puolessa välissä, Pariisin lääkärit päättelivät kokouksessaan, että syynä olivat planeetat, jotka olivat asettuneet toisiinsa nähden erityiseen asemaan, Vuorinen kertoo.

Miasmoja epäiltiin syyksi myös rikollisuuteen

Miasma-ajattelua oli vielä 1800-luvullakin, kun kolera levisi Eurooppaan uutena tautina. Miasmojen syiksi arveltiin muun muassa maanjäristyksiä ja tulivuorenpurkauksia. Paikallisesti epäiltiin miasmojen johtuvan mätänevistä jätteistä.

– Miasma-ajattelu oli keskeinen syy sanitaatioliikkeeseen, joka syntyi Britanniassa 1800-luvun alussa ja myöhemmin Saksassa. Kaupungeissa piti olla riittävästi hyvälaatuista vettä ja viemäreitä. Silloin miasmakin huuhtoutui pois, selittää Vuorinen tuolloista ajattelua.

Kaupunkien sanitaation kehittämistä perusteltiin myös sillä, että samalla päästäisiin eroon mielisairauksista ja rikollisuudesta ja juoppoudesta, sillä miasmojen arveltiin vaikuttavan niihinkin.

Piirro isosta kaapuun verhoutuneesta luurangosta, joka talloo sotilaita.
Miasma, joka toi läntiselle pallonpuoliskolle koleran. Brittiläisen Robert Seymorin lehtikuva vuodelta 1831. Alla oli teksti, jonka mukaan kolera talloi kaikki, myös voittajat. Yhdysvaltain lääketieteellinen kirjasto

Olipa rokkojen ja muiden tartuntatautien syy tiedossa tai ei, niin sanottuihin lastentauteihin suhtauduttiin Suomessakin hyvin pitkään väistämättömyyksinä, ennen kuin rokotukset alkoivat pitää ne kurissa.

– Kouluvuoden alkaminen tarkoitti, että tartuntataudit lähtivät liikkeelle. Jos ei ollut sairastanut tuhkarokkoa, niin se tuli, muistelee Heikki Vuorinen omia kansakouluvuosiaan.

Väistämätön ei tarkoittanut helppoa. Vuorinen muistaa oman ja varsinkin veljensä saaman hyvin rajun kuumeen. Se on edelleen todellisuutta miljoonille lapsille eri puolilla maailmaa, ennen muuta köyhimmissä maissa.

Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan (siirryt toiseen palveluun) viime vuonna todettiin eniten tuhkarokkotartuntoja sitten vuoden 2006. Kuolleiden määrä ylitti viime vuonna 200 000.

Ensin nähtiin bakteerit ja lopulta viruksetkin

Tautien mikrobiologian jäljille päästiin 1800-luvulla bakteriologian kehityksen ansiosta. Samalla saatiin käsitystä siitä, missä infektion vaiheessa mikin tauti on tarttuvaisimmillaan, mikä tälläkin hetkellä on yksi keskeisistä kysymyksistä COVID-19:n vastaisessa taistelussa.

– Silloin huomattiin muun muassa, että lavantautia aiheuttava bakteeri voi jäädä ihmiseen varsin pysyvästi. Ihminen voi olla tartuntavaarallinen koko loppuikänsä, eikä hän voi työskennellä esimerkiksi ruoanlaiton parissa, Heikki Vuorinen kertoo.

Mikroskooppiteknologian kehityttyä bakteereita alettiin tunnistaa 1800-luvun puolivälissä. Virustenkin olemassaolo kyllä tajuttiin, mutta ne olivat liian pieniä optisille mikroskoopeille. Virukset saatiin ensi kertaa kuviin vasta 1930-luvulla elektronimikroskoopilla.

Mustavalkoinen kuva valkotakkisesta miehestä, joka katsoo vanhanaikaiseen mikroskooppiin.
Yhdysvaltalainen virustautien tutkija Charles Armstrong mikroskooppinsa ääressä Washingtonissa vuonna 1935.Yhdysvaltain kongressin kirjasto

Tartuntatauteja on saatu hyvin kuriin antibiooteilla ja rokotteilla, mutta samalla ihminen näyttää alkaneen elää kaikkivoipaisuuden harhassa. Antibioottien teho on tunaroitu liikakäytöllä, ja COVID-19 ällistyttää, vaikka tutkijat olivat vuosikausia varoittaneet pandemioiden vaaran kasvusta.

Heikki Vuorisen mielestä harhan taustalla on ihmisen ominaisuus, jonka 100-luvulla elänyt kreikkalainen lääkäri Klaudios Galenos (siirryt toiseen palveluun) nimesi ja antiikin filosofian ja lääketieteen tutkija Marke Ahonen suomensi kyltymättömyydeksi.

– Ihminen hyödyntää luontoa niin perusteellisesti, että luonnon oma aineenvaihdunta, tai miksi sitä sanoisi, on joutunut perääntymään totaalisesti. Ihmisen ja luonnonprosessin rajaa on työnnetty aina vain pidemmälle, Heikki Vuorinen sanoo.

Loppujen lopuksi on paljon eliöitä, joiden ainoa pelastautumismahdollisuus on lyöttäytyminen jollakin tavalla ihmisen mukaan. Nykyisin on iso kohtaamisen riski sellaisten mikrobien kanssa, jotka aikaisemmin eivät päässeet lähelle ihmistä, Vuorinen lisää.

Mitään luontaista rajaa sille, mihin ihminen lajina on tyytyväinen, ei hänen mielestään ole. Jos yltäkylläisyys on mahdollista, niin yltäkylläisyys on kivaa, hän summaa kyltymättömyyden.

Silloin, kun raja kuitenkin tulee vastaan, sen luonnollisuutta voi olla vaikea hyväksyä. COVID-19:n vakavuuden kiistäminen tai toisaalta syypäiden etsiminen ei ole ensimmäistä pandemiavastarintaa.

– 1830-luvun alussa kolerapandemia aiheutti mellakoita. Varsinkin köyhät ajattelivat, että rikkaat pyrkivät myrkyttämään heidät. Salaliittoteorioita oli jo silloin, ja varmaankin ihan ikiaikainen käsitys on, että taudit ovat jonkun ulkopuolisen pahantahtoisuutta, sanoo lääketieteen historian dosentti Heikki Vuorinen.

Voit keskustella tästä aiheesta perjantaihin kello 23:een saakka.

Korjattu & täydennetty klo 23.00: Jutussa aiemmin mainittu tuhkarokon kuolleisuusprosentti, jopa kymmenen, on ajalta ennen rokotuksia. Tuhkarokkoon kuolleiden määrä on pienentynyt 2000-luvulla 80 prosenttia. Kuolemista 95 prosenttia tapahtuu Aasian ja Afrikan köyhimmillä alueilla.

Lue myös:

Koronapandemia herättää pelkoa kuin rutto aikanaan – silti kulkutautien kulta-aika on kaukana menneisyydessä

Lue seuraavaksi