1. yle.fi
  2. Uutiset

Juontaja Mikko Kekäläinen tutustui waata-kylän ankaraan elämään Keniassa – lääkäriksi haluavalla Marylla, 14, oli yksi pyyntö: "Voisitko saada minut kouluun?"

Nenäpäivä-matka Keniaan oli Puoli seitsemän -ohjelman juontajalle Mikko Kekäläiselle silmiä avaava kokemus.

Nenäpäivä
Waata-tyttö Mary lukee läksyjä.
Waata-tyttö Mary lukee koulua käyvien ystäviensä tuomia läksyjä.Meeri Väänänen / Nenäpäivä-säätiö

Juuri kun luulin, ettei tie voi olla enää huonompi, siihen avautuu puolen metrin syvyinen ura, joka katkaisee koko reitin. Kotipuolessa matkanteko päättyisi siihen. Täällä päin kuski kiertää uran pusikon kautta ja matka jatkuu.

Olen matkalla etäiseen Kasikinin kylään Keniassa tapaamaan perhettä, jonka luona tulen viettämään seuraavat päivät.

Kylän päätie kulkee ostoskeskukseksi kutsutun alueen läpi. Tien vierellä on muutamia savesta tehtyjä hökkeleitä. Yhdessä myydään kanistereissa likaista vettä, toisessa vihanneksia, kolmannen rakennelman perältä pauhaa televisiokin, kylän ainoa.

Lopulta paikallinen kuski pysäyttää auton ja sanoo, että perillä ollaan.

Hetken kuluttua alkaa kuulua laulua ja rummutusta. Pusikon keskeltä suuntaani kävelee perhe.

Pieni, minua huomattavasti kevytrakenteisempi mies hameessa ja olkapään yli kulkevassa kankaassa laulaa loitsulta kuulostavaa melodiaa ja tekee suuntaani hyökkäyksen kaltaisia lyhyitä pyrähdyksiä. Hänen vaimonsa rummuttaa kepillä muoviämpäriä ja liuta lapsia heidän ympärillään vilkuilee äitinsä helmoista oudon näköistä miestä Suomesta.

Pian tanssi ja laulu lakkaavat kuin leikaten. Mies katsoo minua aranoloisesti ja sanoo: "Karibu!" Tervetuloa!

Minulle on juuri tanssittu waatojen tervetuliaistanssi.

Waata-nainen pitelee lasta sylissään.
Isäntäperheen äiti Hadiba Galgalo ja perheen pieni poika Chukran.Meeri Väänänen / Nenäpäivä-säätiö

Vieras on heti osa perhettä

Kasikinissa asuu waatoja, joitakin kymmeniä, ehkä satoja ihmisiä siellä täällä metsikön keskellä. Waatat ovat alkuperäiskansa, jolla ei ole virallista asemaa kenialaisessa yhteiskunnassa.

Vielä muutama vuosikymmen sitten waatat olivat metsästäjä-keräilijöitä, mutta nyt heidän perinteinen elinkeinonsa on kielletty lailla. He ovat ajautuneet marginaaliin, jossa heidän toimeentulonsa, elämäntapansa ja kulttuuriperintönsä ovat vaarassa.

Waata-perheen talo ja lapsia.
Waatojen asuinalueella koulutustaso on alhainen – kolmasosa lapsista ei käy ollenkaan koulua.Meeri Väänänen / Nenäpäivä-säätiö

Isäntäperheeni isä on nimeltään Abadiba, suurin piirtein ikäiseni mies. Perheessä on kymmenkunta lasta. Tarkkaa lukua ei sanota, koska paikallisen tavan mukaan lapsia ei lasketa. Joka tapauksessa pihassa vilisee jälkikasvua juuri kävelemään oppineesta teini-ikäiseen.

Perheen koti on savesta tehty. Se on paikallisten mittapuiden mukaan oikein siisti. Nurkat ovat suorat ja katto on pellistä. Onpa katolla pieni aurinkopaneelikin.

Virtalähde on hankittu, jotta perheen lapset näkevät illalla lukea läksyjään ja perheen isä saa virtaa puhelimeensa. Aurinkopaneelia maksetaan seuraavat seitsemän kuukautta, joka päivä.

Suomalaisittain summa ei ole iso – muutamia kymmeniä senttejä päivässä – mutta tälle perheelle se on aimo osuus päivittäisestä budjetista.

Täkäläisen ajattelutavan mukaan vieraat ovat siunaus, siksi minullekin laitetaan pöytä niin koreaksi kuin mahdollista. Hampaissa hiekan tavalla kirskahtelevaa maissipuuroa, seassa jotain vihreää. Lisukkeena keitettyä kurpitsaa.

Monelle perheelle iltaruoka on täällä päivän ainoa ateria.

Waata-nainen valmistaa ruokaa padassa.
Waata-yhteisössä vieras otetaan vastaan lämpimästi ja tarjotaan parasta.Meeri Väänänen / Nenäpäivä-säätiö

Ilta pimenee ja haastelemme tulkin välityksellä niitä näitä. Minä kerron omasta elämästäni, Abadiba omastaan. Abadiban perheen elämä on yksinkertaista, päivät kuluvat toimeentulemisessa.

Useimpina päivinä perheen lapset pääsevät kuitenkin kouluun.

Öisin perheen isä nukkuu pihalla kepeistä ja muovisäkeistä kyhätyssä rakennelmassa. Perheen talossa nukkuvat vaimo ja lapset. Ja vuohet.

Vuohet ovat perheelle tärkeitä. Kun vuohet saavat kilejä, niitä voidaan myydä ja rahoilla maksaa lasten koulumaksuja. Ja jos myytävää tulisi paljon, rahoilla voitaisiin ostaa lehmä.

Se on Abadiban haave. Silloin lapset saisivat maitoa.

Tunnelma on lämmin. Tunnen, että olen oikeasti tervetullut perheen vieraaksi. Tulkki korjaa: en ole enää perheen vieras, olen perheenjäsen. Olen tullut heidän kotiinsa ja syönyt heidän kanssaan, joten olen osa perhettä.

"Karibu nyumbani", sanoo Abadiba. Tervetuloa kotiin.

On aika mennä yöpuulle. Isäntä antaa vieraalle oman nukkumapaikkansa ja yöpyy itse taivasalla. Täällä ei tule yölläkään kylmä.

Mikko Kekäläinen Abadiban perheen kanssa.
Juontaja Mikko Kekäläinen isäntäperheensä kanssa. Meeri Väänänen / Nenäpäivä-säätiö

Vedenhakumatka Margarethin kanssa

Aamulla herään, kun kana hyppää majan peltiselle katolle. On aamupesun aika. Perhe huuhtelee itseään talon vieressä olevan kuopan reunalla. Heillä on pari kupillista vettä, jonka on riitettävä.

Vesi on arvokasta. Sitä ei tuhlata. Yhdellä mukillisella peseytyy useampi.

Waatojen asuttamalla alueella kärsitään erityisesti ilmastonmuutoksen aiheuttamasta kuivuudesta. Ostovesi on kallista ja itsehaettu vesi on kannettava kaukaa. Sen pääsen kokemaan, kun tapaan matkallani Margarethin.

8-vuotias waata-tyttö Margarethe katsoo kameraan väsyneen näköisenä.
8-vuotiaan Margarethin tehtävä on hakea vettä perheelleen.Meeri Väänänen / Nenäpäivä-säätiö

Margareth on täyttänyt juuri kahdeksan vuotta. Tyttö on hintelä ja katse hänen silmissään näyttää surulliselta. Margarethin tehtävä on kantaa perheelleen vettä, se on näillä seuduilla tyttöjen ja naisten työtä.

Kävelen Margarethin mukana kohti hänen vedenhakupaikkaansa ja kuuntelen, kuinka hän laulaa paikallisten lähetystyöntekijöiden opettamaa laulua, jossa kerrotaan, kuinka kaikki on joskus hyvin. Sitten siellä jossain. Niin on 8-vuotiaalle tytölle luvattu.

Kuumuus on minulle tukalaa ja käveleminen ottaa koville, mutta pieni tyttö jatkaa päättäväisesti eteenpäin. Matka pusikon läpi tuntuu jatkuvan ja jatkuvan.

Nuori waata-tyttö Margarethe kantaa vettä kanisterissa päänsä päällä.
Kuivuus on koetellut viime aikoina pahoin Margarethin kotiseutua ja vettä on yhä vaikeampi löytää.Meeri Väänänen / Nenäpäivä-säätiö

Vedenottopaikalla en ole uskoa silmiäni. Lammen vesi on kuraista ja ruskeaa. En tahtoisi edes kastaa varpaitani siinä. Margareth täyttää vesikanisterinsa ja nostaa sen horjuen päänsä päälle. Paluumatka on taitettava painavan vesilastin kanssa.

Margareth ei vielä jaksa kantaa isompaa vesikanisteria, joten vesi riittää vain siksi päiväksi ja huomenna on edessä sama reissu.

Elämä näillä seuduilla on rankkaa. Erityisen rankkaa on tytöillä.

Waata-tyttö Mary hymyilee.
Mary haaveilee lääkärin ammatista, mutta koulunkäynti on keskeytynyt raskauden vuoksi.Meeri Väänänen / Nenäpäivä-säätiö

*Mary *on 14-vuotias tyttö, joka haaveili lääkärin ammatista. Hän tietää, että käymällä koulussa ja tekemällä kovasti työtä, se voi olla mahdollista hänellekin. Sitä hän ei tiedä, että tilastojen mukaan teiniraskaudet ovat erittäin yleinen tyttöjen kuolinsyy hänen kotimaassaan.

Siitä hänellä on kuitenkin jo esimakua, että koulunkäyntihaaveet ovat koetuksella tytöllä, jolle on käynyt kuten hänelle on käynyt. Viisi vuotta vanhempi mopotaksikuski oli vakuuttanut Marylle, että ensimmäisestä kerrasta ei voi tulla raskaaksi.

Paremmin Mary ei tiennyt. Ei kukaan ollut tyttöä valistanut.

Mary uskoi ihastuksissaan kuskia, joka vielä lupasi kyyditä Maryn ilmaiseksi mummon luota kotikylään.

Maryn äiti on kieltänyt tyttöä menemästä kouluun, koska hänen tilanteensa on häpeäksi koko perheelle. Marylla on kuitenkin onnea, lapsen isä ei ole hylännyt häntä vaan on vienyt tämän vihille.

Waata-tyttö Mary pesee pyykkiä ja kertoo elämästään Mikko Kekäläiselle.
Viimeisillään raskaana olevaa Mary tekee kotitöitä lähellä koulua, jossa hänen ystävänsä käyvät. Meeri Väänänen / Nenäpäivä-säätiö

Nyt hän on 14-vuotias vaimo, joka tekee raskaita kotitöitä viimeisillään raskaana anoppinsa talossa kivenheiton matkan päässä koulusta. Muiden koululaisten äänet kantautuvat pihalle, kun Mary pesee pyykkiä.

Mary kertoo minulle tarinaansa töidensä ohella. Kesken kertomuksensa hän pyörtyy syliini. Kuumuus, raskaat työt ja raskaana oleminen ovat vieneet tytön voimat.

Virottuaan ja kerrottuaan tarinansa loppuun hän kysyy minultakin jotain: "Voisitko saada minut kouluun?"

Nuori waata-tyttö Mary lukee läksyjä.
Maryn ystävät tuovat tytölle koulusta saatuja läksyjä katsottavaksi.Meeri Väänänen / Nenäpäivä-säätiö

Barakan pitkä koulupäivä

Tällä alueella joka kolmas lapsi ei käy koulua. Parin euron kuukausimaksu on monelle perheelle liikaa.

Tapaan 10-vuotiaan pojan nimeltä Baraka, joka saa käydä koulua. Hänen koulumatkansa on viitisen kilometriä ja sen matkan Baraka kulkee aamuisin yksin.

Aamulla kouluun mennessä on pimeää ja Barakaa pelottaa. Metsästä voivat yllättää villieläin tai pahat ihmiset. Pedofiilit sieppaavat lapsia Barakan kotiseudulla.

Mikko Kekäläinen ja waata-poika Baraka koulumatkalla.
Baraka kävelee viiden kilometrin koulumatkansa. Koulupäivä kestää yhdeksän tuntia.Meeri Väänänen / Nenäpäivä-säätiö

Kesken päivän useimmat muut koululaiset lähtevät käymään kotona syömässä, mitä sinä päivänä sattuu olemaan, useimmiten minullekin tuttua maissipuuroa.

Barakalla on liian pitkä matka kotiin. Hän ei syö eikä juo päivän aikana mitään. Koulun pihalla on suuri sadevesisammio, mutta pitkä kuiva kausi on kuivattanut koululaisten juomavedet. Sammio kumisee tyhjänä, kun koputan sen kylkeä.

Kylän koulu ei saa valtion tukea. Koulu on paikallisen yhteisön ja avustusjärjestöjen kovan yhteisen ponnistuksen tulos. Vanhemmat vastaavat itse koulun kustannuksista, minkä kykenevät.

Opettajat eivät ole valtion kustantamia koulutettuja opettajia. Englannin opettaja, sympaattinen itsensä uudestisyntyneeksi esittelevä nuori mies luetuttaa lapsilla yhteen ääneen itse kirjoittamaansa runoa. "I like be in clean places" raikuu koulun pihalla, kun opettavaista siisteyden tärkeyttä korostavaa runoa tankataan yhteen ääneen koko oppitunnin ajan.

Waata-lapset oppitunnilla Kasinikin peruskoulussa.
Kylän koulu ei saa valtion tukea.Meeri Väänänen / Nenäpäivä-säätiö

Pitkän paahteisen koulupäivän jälkeen Baraka kävelee saman pitkän matkan kotiin nälissään ja janoissaan. Silloin ei ole pimeää, mutta aurinko paahtaa armottomasti.

Kyselen Barakalta kotimatkalla hänen elämästään. Hän katsoo minua arasti ja pyytää yhtä asiaa: saisiko hän astua polttavalta hiekalta tien sivuun. Barakalla ei ole kenkiä ja tulikuuma hiekka polttaa hänen varpaitaan. Omia jalkojanikin polttelee sandaalien läpi.

Minulla on käynyt tuuri

Viikon kuluttua minun on aika palata kotiin. Vielä viimeiseksi uuden perheeni isä Abadiba opettaa minulle, kuinka kikoy – waata-miehen hame – solmitaan vyötärölle. Jotta en enää kotona sido sitä väärin, niin kuin naiset.

Sitten alkaa pitkä matkani toisen perheeni luo. Sen perheen, jolla on aina ruokaa ja puhdasta vettä. Lääkkeitä, jos tauti iskee, ja varmasti valot läksyjen lukua varten.

Mietin matkani aikana ja mietin edelleen, mikä erottaa minut Abadibasta, afrikkalaisen perheeni isästä. Millä tavalla olemme erilaisia?

Minäkin tahdon, että lapsillani on hyvä olla, riittävästi ruokaa ja turvattu tulevaisuus. Ei hänkään muuta toivo.

Olen valmis tekemään kovasti työtä sen eteen. Mutta en tee yhtä raskasta työtä yhtä ankarissa olosuhteissa kuin veljeni Abadiba ja koko hänen perheensä.

Mikko Kekäläinen ja pieni waata-lapsi Keniassa.
Isäntäperheen poika Daniel ja muutkin lapset halusivat vieraan mukaan leikkeihinsä. Meeri Väänänen / Nenäpäivä-säätiö

Olemme hieman erinäköisiä, emmekä ymmärrä toistemme kieltä, mutta samanlaiset toiveet, haaveet ja tunteet meillä on. Toive, että elämä olisi turvallista ja lapset pärjäisivät.

Onko lopulta mitään, mikä erottaisi minut hänestä? Kyllä on.

Minulla – meillä – kävi tuuri.

Lue lisää:

Nenäpäivä keräsi suurimman potin vuosiin – suomalaiset auttoivat yli 3,3 miljoonalla eurolla

Tutustu Nenäpäivän toimintaan (siirryt toiseen palveluun)

Lue seuraavaksi