1. yle.fi
  2. Uutiset

Auli Viitalan kolumni: Älkää tyrkyttäkö minulle häpeää!

Köyhyydessä pahinta ei ole häpeä vaan rahapula, kirjoittaa Auli Viitala. Tämän kolumnin voi myös kuunnella.

köyhyys
Kolumnisti Auli Viitala
Eleni Paspatis / Yle

Sanon sen nyt heti aluksi: Pahinta köyhyydessä ei ole häpeä. Pahinta on rahan puute.

Köyhät tietävät tämän, joten tämä tähdennys oli vain niitä ihmisiä varten, joilla on varaa keskittyä tunteisiin eikä riittävästi tietämystä rahasta. Äläpä yhtään siellä kiemurtele; on paljon ihmisiä, jotka eivät tajua tyydyttävänsä perustarpeensa rahalla. On tuiki tavallista kuvitella, että köyhyyteen kuuluva tunne on häpeä.

Rahan puute aiheuttaa ensisijaisesti näitä tunteita: epätoivoa, vitutusta, voimattomuutta, nöyryytetyksi tulemista, ahdistusta.

Ja sitten joskus myös häpeää. Häpeää se aiheuttaa sellaisissa sosiaalisissa tilanteissa, joissa huomaa ihmisten arvostavan rahaa. Tai päinvastoin: häpeäntunteesta huomaa, että tässä porukassa arvostetaan itse asiassa rahaa, vaikka sitä ei sanota ääneen. Sellaisessa joukossa sosiaalisten normien täyttäminen vaatii rahaa: pukeutuminen, harrastaminen, hauskanpito, elämäntapa, jopa itse osallistuminen, osallisuuden tunteesta puhumattakaan.

Vaikka keskiluokka ei välttämättä tunnista normeja, joita ylläpitää, se tietää niiden olemassaolosta. Siksi se tarjoaa köyhälle usein häpeää, lähestyy köyhyyttä häpeä silmissään. Se sitten myös synnyttää häpeän, koska olemme ihmisiä, laumaeläimiä.

Olen itsekin tietomurron uhri. Kun kuulin siitä, tunsin pelkoa siitä, että tietojani tavalla tai toisella väärinkäytetään, ja suuttumusta siitä, että tietojani on säilytetty huonosti suojattuna. En tuntenut häpeää siitä, että olen käynyt terapiassa.

Häpeä on tänä syksynä tapetilla terapiayritys Vastaamon tietomurron vuoksi. Kukaan terapiassa käynyt ei ole voinut välttyä kuulemasta, että terapia ei ole häpeä.

Aluksi hätkähdin: miten se nyt häpeällistä olisi – terveydestään huolta pitäminen! Eihän lenkkeilystäkään ensimmäisenä ajatella, että se olisi häpeällistä, vaikka se on itsekeskeistä, vain omasta terveydestä huolehtimista. Mutta sitten tajusin, että häpeästä puhuminen itse asiassa aiheuttaa häpeää. Jos tietomurron uhria lähestytään toistuvasti niin, että hänelle tarjotaan reaktioksi häpeää, hän kyllä hissukseen alkaa ymmärtää, että häpeäähän tässä tosiaan pitäisi tuntea.

Olen itsekin tietomurron uhri. Kun kuulin siitä, tunsin pelkoa siitä, että tietojani tavalla tai toisella väärinkäytetään, ja suuttumusta siitä, että tietojani on säilytetty huonosti suojattuna. En tuntenut häpeää siitä, että olen käynyt terapiassa. En ymmärtänyt sen olevan häpeällistä – ennen kuin julkinen keskustelu keskittyi häpeään.

Toinen tunne, jota köyhälle tarjotaan auliisti, on kateus. Kun kritisoi tulojen tai varallisuuden jakautumista epäreilusti, jostain ilmestyy aina syytös, että kritiikki johtuu kateudesta.

Tunnen kateutta joidenkin ihmisten elämäntavasta, ja toisia kohtaa tunnen sääliä. Sillä ei ole yhteyttä käytössä olevaan rahamäärään; kyse on enemmänkin siitä, missä määrin ihminen pystyy toteuttamaan omia arvojaan ja mitkä ne arvot ovat. Jotkut näyttävät saavuttaneet kadehdittavan tasapainon oman elämäntapansa kanssa. Jotkut taas näyttävät koko ajan haalivan jotain lisää, kuin täyttääkseen jotain, joka on tyhjä. Näin on asian laita kaikissa tuloluokissa.

Aika usein törmää kateuteen, jota taloudellisesti hyvinvoivat ihmiset tuntevat köyhiä kohtaan. Esimerkiksi perustuloa vastustetaan siksi, että joku saattaisi saada rahaa “tekemättä yhtään mitään”. Tällaisille sanon, että kannattaa kokeilla, millaista elämä on, jos koettaa pärjätä vaikkapa 800 eurolla kuukaudessa - pystyykö todella elämään “tekemättä yhtään mitään”.

Sohvalla makaaminen on sellaisen ihmisen haave, joka paiskii liikaa töitä. Ani harva työtön siitä nautiskelee. Sekä työn iloa että sohvalla makaamisen iloa voisi tässä yhteiskunnassa hiukan jakaa, niin ehkä kummallakin olisi parempi elämä ja enemmän yhteistä kosketuspintaa. Ja silloin myös enemmän yhteisiä tavoitteita, joilla rakentaa yhteiskuntaa eteenpäin.

Siitäpä tulikin mieleeni ylpeys – sekä kateuden että häpeän ihana vastinpari. Voi tuntea ylpeyttä siitä, että on saavuttanut tavoitteitaan ja pystyy hankkimaan upouuden Teslan. Yhtä hyvin voi tuntea ylpeyttä siitä, että on selvinnyt taas kuukauden, vaikka henkilökohtainen budjetti näytti välillä epätoivon lukuja.

Voi tuntea ylpeyttä siitä, että on hakenut apua silloin kun on sitä tarvinnut. Ja kaipa joku voi olla ylpeä siitäkin, ettei ole koskaan tarvinnut terapiaa tai tullut menneeksi terapiaan. Vaikka sellaista ylpeyttä minun on kyllä aika vaikea ymmärtää.

Auli Viitala

Kirjoittaja on oikea syrjäytynyt.

Kolumnista voi keskustella 17.11. klo 23.00 saakka.

Lue seuraavaksi