1. yle.fi
  2. Uutiset

Essee: Vaikeiden miesten maa – Valkoisen talon isännäksi ei pääse käyttämättä kyynärpäitään, mutta siitä Obama vaikenee

Amerikkalaisten on vaikea hyväksyä, että huono ihminen voi olla hyvä johtaja, kirjoittaa ulkomaantoimittaja Jani Parkkari.

elämäkerrat
Barac Obama katsoo peiliin hetkeä ennen kuin valan vannomista 2009.
Barack Obama on Yhdysvaltain 44. presidentti. Pete Souza / The White House

Jos Yhdysvaltain presidentti Dwight Eisenhower (1890–1969) lukisi Barack Obaman muistelmat, hän todennäköisesti ihmettelisi, miksi värillinen poika höpöttää niin paljon vaimosta ja lapsistaan.

Eihän niillä ole mitään tekemistä maan johtamisen kanssa!

Eisenhowerille pitäisi selittää, että perhe on osa ihmisen kasvutarinaa ja poliitikon persoona on nykyään tärkeä asia.

En ole aivan varma, ymmärtäisikö Eisenhower.

Presidentin luonne ja henkilökohtainen elämä nousivat muistelmien keskiöön vasta 1980-luvulla, kun “suurena kommunikaattorina” tunnettu Ronald Reagan (1911–2004) tarttui kynän varteen.

Tiedän tämän, koska olen elämäni aikana lukenut toista metriä korkean pinon näitä muistelmia.

Yksi asia kuitenkin yhdistää kaikkia eri aikoina kirjoitettuja Yhdysvaltain presidenttien omaelämäkertoja.

Niissä on paljon faktoja, mutta ohuesti totuutta.

Obaman Luvattu maa ei ole poikkeus tästä säännöstä. Teos esittää Yhdysvaltain 44. presidentin Barack Obaman mukavana miehenä, jonka ainoa vika on, että hän luottaa liikaa ihmisiin.

En tiedä, pitääkö tämä luonnehdinta paikkansa. Sen tiedän, että tismalleen sama ajatus löytyy jokaisesta Yhdysvaltain presidentin omaelämäkerrasta.

Juonikin on pienellä tiivistyksellä aikalailla sama: lippalakki päässä jalkapalloa katseleva amerikkalaismies kompastuu kadulla ja löytää itsensä yhtäkkiä Valkoisesta talosta.

Täysin ilman suunnatonta kunnianhimoa, tyytymättömyyttä, pitkällistä laskelmointia ja sydämen kylmyyttä.

– Halusin osallistua politiikkaan olematta poliitikko, Obama muistelee.

Mitä sitä kiertelemään: Yhdysvaltain presidenttien omaelämäkerrat ovat niin tarkasti rakennettuja tarinoita, että ne lähentelevät fiktiota.

Barack Obama valmistautuu lehdistötilaisuuteen 2010.
Hetki ennen salamavaloja. Barack Obama valmistautuu lehdistötilaisuuteen 2010. Pete Souza / The White House

Jotain vihiä asioiden oikeasta tolasta saa, jos katsoo verkosta liki 40 vuotta vanhan Richard Nixonin (1913–1994) haastattelun.

Voin kertoa sen sisällön, niin säästyt etsimisen vaivalta.

On joulukuu 1982. Richard Nixon istuu CNN:n studiolle Atlantassa ja suoristaa pukunsa hihaa. Ohjaaja huikkaa, että lähetys on juuri siirtynyt lyhyelle mainostauolle.

Kamera jatkaa edelleen kuvausta.

Haastattelija ja Nixon sopivat, että seuraavaksi voisi siirtyä keskustelemaan hänen edeltäjästään, Lyndon B. Johnsonista (1908–1973).

Nixon mainitsee, että Johnsonista juuri ilmestynyt kirja on saanut loistavia arvosteluja.

– Uskomaton kirja… mutta… sehän kuvaa hänet yhdeksi helvetin elukaksi! Nixon puuskahtaa.

Toimittaja kääntyy katsomaan entistä presidenttiä.

– Sellainen hän toki oli, Nixon virnistää.

Naurua.

– Hän oli mies, Nixon sanoo matalalla äänellä juuri ennen kuin lähetys jatkuu.

Nixon ei valehdellut.

Johnson petti vaimoaan, itketti alaisiaan ja uhkaili vastustajiaan. Valkoisessa talossa hän huuteli käskyjään vessan ovi auki – istuen pöntöllä ulostamassa.

Eteenpäin elämässä Johnsonia ajoi loputon, sairaalloinen vallanhimo.

Tällainen Yhdysvaltain presidentti löytyy Pulitzer-palkitun Robert Caron kirjoittamasta Johnson-elämäkerrasta. Kirjasarja on kiistaton mestariteos, syväluotaus amerikkalaisen valtiomiehen sisimpään.

Tämä tarina myös yllättää: Johnson oli hyvä presidentti.

Hän osasi taivuttaa poliittisen koneiston tahtoonsa, pakottaa sen palvelemaan omia päämääriään. Niissä päämäärissä – kuten köyhyyden kitkemisessä ja kansalaisoikeuslaissa – oli monesti järkeä.

 Lyndon Johnson
Lyndon B. Johnson (kuvassa keskellä) hallitsi sisäpolitiikan mattopainin. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka oli hänelle vieraampaa, mikä kostaantui Vietnamin sodassa. Yleisö seuraa Apollo 11 laukaisua vuonna 1969.AOP

Persoonan ja tekojen välistä jännitettä ei kuitenkaan löydy Johnsonin itsensä kirjoittamasta muistelmateoksesta Vantage Point.

Löytyy se tavallinen. Hyvä mies tekemässä hyviä asioita – aivan kuten Barack Obama Luvatussa maassa.

– Olet ehkä vähän liian normaali ja tasapainoinen presidenttiehdokkaaksi, Obama siteeraa kirjassa neuvonantajansa David Axelrodin kuvausta hänestä itsestään.

Normaali ja tasapainoinen.

Jostain syystä ajatus vaillinaisesta, vaikeasta ihmisestä johtamassa maata ei istu amerikkalaisten pirtaan.

Vitsi on siinä, että juuri tämänkaltaisia ihmisiä Valkoinen talo vetää puoleensa – ja yleensä juuri he sinne pääsevätkin.

Tähän nyrkkisääntöön on toki olemassa poikkeuksia, ainakin nyt yksi.

Vladimir Putin ja George W.Bush
George W. Bush nauratti Venäjän presidenttiä Vladimir Putinia G8-kokouksessa heinäkuussa 2002.Yuri Kochetkov / EPA

Olen lukenut George Bush nuoremmasta (presidenttinä 2001–2009) paljon, enkä ole koskaan törmännyt siihen, että joku moittisi häntä ilkeäksi tai pahansuovaksi.

Bushin hyvä luonne on helppo uskoa. Läheinen suhde vanhempiin – miehillä etenkin isään – tekee ihmisestä yleensä mukavan.

Bush nuorempi kirjoitti muutama vuosi sitten isästään kirjan, joka hehkuu lämpöä ja läheisyyttä.

Bill Clinton (presidenttinä 1993–2001) ei olisi voinut tällaista teosta kirjoittaa. Hänen isänsä kuoli ennen Clintonin syntymää ja isäpuoleksi tuli väkivaltainen alkoholisti.

Näillä asioilla tuppaa olla merkitystä. Jos Bush nuorempi olisi syntynyt tällaisiin olosuhteisiin, hänestä olisi tuskin koskaan tullut presidenttiä. Tai niin pirun mukavaa.

Clintonista kasvoi haastava aviomies ja hyvä kirjoittaja. Clintonin vuonna 2004 julkaisema Elämäni on selvästi paras toisen maailmansodan jälkeen ilmestyneistä presidenttien muistelmista.

Varsinkin kirjan alkupuoli kuvaa ansiokkaasti lahjakkaan ihmisen kasvukipuja vaikeissa olosuhteissa.

Obama on Clintonin kaltainen poikkeusyksilö.

Myös hän kasvoi ilman isää. Välillä Obama eli lapsuuttaan ilman äitiään, isovanhempiensa hoidossa.

Hän ei kuitenkaan muistelmissaan lapsuuttaan juuri muistele. Elämän kannalta keskeisiä asioita sivutaan lyhyesti.

– Lukioaikoinani mieleeni alkoi kohota kysymyksiä isäni poissaolosta, äitini tekemistä valinnoista ja siitä, miten olin päätynyt asumaan paikkaan, jossa niin harva näytti kaltaiseltani.

Näistä kolmesta teemasta Obama pohtii eniten rotua. Se ei riitä selittämään Barack Obaman sielunmaisemaa.

Luonteen pohjavirtaukset nousevat kirjassa kuitenkin myöhemmin esiin.

Keski-iän kynnyksellä Obama ymmärtää, että hän on politiikassa – ei parantaakseen maailmaa – vaan tyydyttääkseen omaa egoaan ja lievittääkseen kateuttaan menestyneempiä ihmisiä kohtaan.

Tähän oivallukseen ei kuitenkaan mennä sen syvemmin. Muutama kymmenen sivua eteenpäin, ja Obama on muuttunut mies.

– Kampanjassa ei ollut kyse enää minusta, vaan olin muuttunut kanavaksi, jonka välityksellä ihmiset pääsivät kertomaan tarinansa, Obama kirjoittaa.

Tämä on se osa presidentti Obaman tarinaa, mitä minun on kovin vaikea uskoa.

Hillary ja Bill Clinton vuonna 1996
Bill ja Hillary Clinton vuonna 1996, kaksi vuotta ennen Monica Lewisky -skandaalia.AOP

Omaelämäkerrassa luonteen varjopuolia ei ole tietenkään kenenkään pakko erikseen mainostaa. Ne kun tavataan tietää presidenttien kohdalla muutenkin.

Sain muutama vuosi sitten mahdollisuuden piipahtaa Clintonin kotiseudulla Arkansasin Little Rockissa.

Baarissa tapaamani paikallislehden rikostoimittaja tiesi kertoa, että Clintonilla oli aikoinaan ollut lakiasiaintoimisto kyseisen krouvin yläkerrassa.

– Siellä se kuule pani naisia, toimittaja vakuutti viittoen katonrajaan.

– Näin on, baarimikko vieressä vahvisti.

Krouvin yläkerrassa hyppäävistä naisista ei ole mainintaa Clintonin omaelämäkerrassa – eikä kyllä missään muuallakaan.

Clintonin kirjasta kuitenkin puuttuu myös ihan oikeitakin naissotkuja.

Kaikilla ihmisillä on oikeus yksityisyyteen, myös Amerikan presidentillä, Clinton perustelee vaitonaisuutta kirjassaan.

Tämä on tietysti täysin totta. Mutta raja peittelyn ja suoranaisen valehtelun välillä on häilyvä.

Obama kertoo muistelmissaan moneen kertaan, kuinka hän sai kampanjaansa paljon pieniä lahjoituksia.

Kertomatta jää, että vuonna 2008 investointipankki Goldman Sachs oli hänen suurin yritystukijansa.

– Sanoin heille (lahjoittajille), että minulle lahjoittamisessa oli kyse paremman maan rakentamisesta eikä egoista tai arvovallasta. -- en suostunut hämärtämään kantojani heidän mielikseen.

Vain Barack Obama yksin tietää, kuinka paljon tässäkin on totuutta.

Trump taustallaan USA:n lippu.
Yhdysvaltain 45. presidentti Donald Trump jäi yhden kauden presidentiksi. AOP

Päättäjien luonteen vatvominen ärsyttää monia. Eikö naamakertoimen sijaan pitäisi katsoa niitä tekoja?

Yhdysvalloissa luonnetta vatvotaan, koska sillä on merkitystä.

Nixonin ja Watergate-skandaalin jälkeen presidenttiehdokkaan luonteesta on tullut keskeinen kriteeri, jonka perusteella amerikkalaiset päättävät kenelle äänensä antavat.

Heille pitäisi kertoa, että turhaan miettivät. Ei luonne mitään ennusta.

Bush nuorempi oli hyvästä luonnostaan huolimatta huono presidentti.

Kymmenen vuotta sitten ilmestyneessä Ratkaisun hetket -teoksessaan hän yrittää selittää lukijoilleen parhain päin ratkaisut, jotka johtivat Irakin sotaan ja talouskriisiin.

Tässä Bush onnistuu yhtä hyvin kuin presidenttinä.

Hyväntuulisen Ronald Reaganin omaelämäkerta taas on sekalainen kokoelma huonosti yhteen nivottuja anekdootteja, vitsejä ja pölhöjä tarinoita. Niitä aurinkoinen kalifornialainen tykkäsi kertoilla jo presidenttinä.

Niillä myös voitettiin neuvostojohtaja Mihail Gorbatšovin luottamus ja kylmä sota. Meni vähän paremmin kuin Bush juniorilla.

Hankala luonne ei ole sekään takuu mistään.

Lyndon Johnson räyhäsi mutta pärjäsi presidenttinä. Pärjäsi, koska osasi johtaa.

Nyt Johnsonin oloinen mies on ollut viimeiset neljä vuotta Valkoisessa talossa, mutta johtamisen kanssa on ollut vähän niin ja näin.

Ehkä totuus Trumpin kyvyistä selviää aikanaan hänen muistelmistaan, siis sellainen Trumpin totuus.

Myös totuutta Obamasta joudutaan vielä odottelemaan.

– Ihmiset eivät varsinaisesti nähneet enää minua kaikkine puutteineni ja kummallisuuksineni. He olivat vain ottaneet omakseen kuvani ja tehneet siitä miljoonien erilaisten toiveiden tynnyrin, Obama kirjoittaa.

Tämä kuva ei rikkoudu Obaman muistelmissa.

Näennäisestä avoimuudestaan huolimatta Obama ei ammu alas taivaisiin kohonnutta julkisuuskuvaansa. Kirjan paljastukset norttisauhuista Valkoisen talon nurkalla eivät siihen oikein riitä.

Obama taitaa tietää, että amerikkalaiset tarvitsevat totuutta enemmän mielikuvia – ihmisiä kun ovat.

Lue lisää:

Barack Obamalla oli 3 avustajaa viikkaamassa vaatteita sekä puhelin, jolla ei voinut soittaa – tällaista on USA:n presidentin arki oikeasti

Barack Obama pohtii elämäkerrassaan, oliko Trumpin valinta vastareaktio hänen kaudelleen – poimimme makupaloja muistelmista

Lue seuraavaksi