1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. ihmisten välinen viestintä

Janne Saarikiven kolumni: Heimosotien aika

Ahdistava yhtenäiskulttuuri on ehkä hajonnut, mutta seurauksena ei ollut kaikkien vapaus vaan paluu keskenään riitelevien heimouskontojen aikaan, kirjoittaa Janne Saarikivi.

Kuva: Petteri Sopanen / Yle

Ihmiskunnan ongelmat ovat jättiläismäiset. En kyllästytä lukijaa kertomalla, mitä ovat ilmastonmuutos, ydinsodan uhka tai pandemiat. Mutta siitä huolimatta, että aika ja uhat ovat uusia, on ihminen paljossa sama, vanha, kaunainen ja pikkarainen.

Menneiden vuosisatojen ihminen on kaikkialla läsnä. Voimme esimerkiksi tuhota elämän maapallolla parin minuutin mittaisessa sodassa, mutta sotilaiden kokoontumisissa soitetaan yhä reipasta marssimusiikkia.

Marssimusiikki on keksitty, koska ennen ihmiset hakkasivat sodissa toisiaan teräasein neliön muotoisissa muodostelmissa ja orkesteri soitti taustalla. Maailmassa, jossa musiikkia ei juurikaan ollut kuultavissa, auttoi hetki mökää pitämään ryhmän kasassa kun moni haavoittui tai kuoli karmeasti.

Marssimusiikki sopii kuitenkin huonosti ydinsotaan. Jos laukaiset vaikkapa nyt Lontoon tuhon sukellusveneestä käsin ja panet samalla marssit soimaan, ei niitä oikein kuule siinä miljoonan asteen lämpöisessä räjähdyksessä. Kaupunki tuhoutuu, mummot ja alakoululaisetkin kärsivät, mutta hyökkääjä istuu bunkkerissaan. Siinä ei ole sankaruutta, jota pasuuna ja pikkolotrilli alleviivaisivat.

Tyypillinen somekeskustelu on samanmielisten riitti, heimouskonnon jumalanpalvelus, jossa maailma puhdistetaan pahasta.

Sama historiantasojen outo limittyminen näkyy sosiaalisessa mediassa. Siellä ihmiskunta näyttäytyy samanlaisena kuin se oli 10 000 vuotta sitten, joukkona sotaisia heimoja, jotka palvovat omia toteemejaan ja halveksivat toisten heimojen jumalia.

Näen tämän kaiken joka päivä omin silmin kun avaan koneen. Siellä ovat tuttuni. Yhdessä ketjussa kokoontuvat ne, joiden mielestä islam on ongelma ja Jussi Halla-aho suurin suomalainen. Toisessa ketjussa Halla-aho on epäjumala, jonka kannattajat täytyy eristää yhteiskunnasta tai ainakin omista kavereista. Kolmannessa on sankarina Sanna Marin ja vastustajina suomalaiset käppäukot ja seksismi, neljännessä aiheena on kristinuskon tai Euroopan unionin typeryys, ja niin edelleen.

Tyypillinen somekeskustelu on samanmielisten riitti, heimouskonnon jumalanpalvelus, jossa maailma puhdistetaan pahasta. Keskusteluketjun alussa paljastetaan jokin asia tai ihminen, joka on kerta kaikkiaan väärässä ja vaarallinen. Hän on fasisti, rasisti, hyväuskoinen hölmö, suvakki. Hän on naisten tai homojen vihaaja, vanhentuneiden arvojen edustaja, harhaanjohdettu hölmö. Sitten häntä haukutaan yhdessä, avaudutaan kokemuksista samankaltaisten hankalien ihmisten kanssa.

Lopuksi keskustelu loppuu alkaakseen huomenna uudestaan. Ihmiset ovat kokeneet hetken yhteyttä toisiinsa.

Porukka syntyy paitsi joukkoon ottamisesta, myös ulos sulkemisesta.

Median nimihän on sosiaalinen, siis ihmistenvälinen. Ei ole silti uutinen, että some toimii vähintään yhtä paljon poissulkemisen kuin yhdistämisen välineenä. Muuten ei voisi ollakaan, sillä sosiaalisissa asioissa on kyse nimenomaan heimoista. Porukka syntyy paitsi joukkoon ottamisesta, myös ulos sulkemisesta.

Joskus nuoruudessani puhuttiin, että Suomi on yhtenäiskulttuuri. Että harvinaisen suuri osa suomalaisista puhuu samaa kieltä, kuuluu samaan uskontokuntaan ja jakaa samat arvot. Asiaan liittyi monenlaista ahdistavuutta. Ei tarvinnut matkustaa kuin Tukholmaan, että koki astuneensa hikisestä sukasta suureen maailmaan.

Tämä maailma on kaukana menneisyydessä. Moninaisuus on lisääntynyt. Kansallisvaltion ja kristinuskon ohuesti esitetyt ja ulkoaopitut tarinat eivät ehkä olleet uskottavia ainakaan siinä muodossa, missä ihmisten enemmistö ne tunsi. Ehkä niiden oli aika mennä. Mutta kun ne on korvannut uusien heimouskontojen kakofonia, ymmärrämme entistä selvemmin, että maailmassa on oltava jotain jaettua, muuten se on kauhea paikka.

En tiedä, mikä voisi olla ihmisiä yhdistävä arvomaailma, tai mikä voisi saada ihmiset kunnioittamaan toisiaan. Pelkään pahoin, että mitään ei tule löytymäänkään vaan kaaos vain syvenee. Itse saan silti aika ajoin lohtua kaikkien jo unohtaman entisen valtauskonnon ajatuksesta, että ihmiset – kaikki heistä – ovat yhtä aikaa pyhiä ja syntisiä.

Tämä on universaalin uskonnon muisto heimouskontojen ajassa: kenenkään totuus ei ole täydellinen eikä kukaan ole täydellisen paha koskaan. Tämä ajatus mielessäni käyn kohti ulkomaailman vihaa, ohipuhumista ja omahyväisyyden kakofoniaa, pohtien oman sydämeni likaisuutta enemmän kuin ympäristöni puutteellista puhtautta.

Janne Saarikivi

Kirjoittaja on suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori ja todennäköisesti eri mieltä kanssasi.

Kolumnista voi keskustella 12.1. klo 23.00 saakka.