1. yle.fi
  2. Uutiset

Anni Kytömäki kirjoitti keuhkot tuhoavasta pandemiasta juuri ennen koronaa: Finlandia-ehdokas pohtii ihmisen ja luonnon kantokykyä viruksen varjossa

Anni Kytömäki tahtoo kertoa tarinan, joka jää kytemään ihmisen mieleen. Margarita on juuri sellainen tarina.

Finlandia-palkinto
Anni Kytömäki
Kuusi vuotta, kolme romaania ja kaksi Finlandia-ehdokkuutta. Anni Kytömäki alkaa jo uskoa, ettei alaa tarvitse vaihtaa.Jani Aarnio / Yle

– Voitko hymyillä kuin Mona Lisa, silleen salaperäisesti. Ja katso samalla kameraan, pyydän.

Anni Kytömäen silmissä välähtää. Luultavasti kuvausohjeeni kuulostavat kirjailijan korviin turhilta.

On uusi romaani, pitääkö vielä hymyillä tietyllä tavalla?

Kytömäki suoristaa säärensä mättäillä. Kumisaappaat hehkuvat märkinä sammalta vasten. Marrasmyrsky riepottaa puita.

Maa on imenyt sadetta talvea varten, sammalet hersyvät täysinä vedestä. Kuin astuisi pesusienen päälle.

Koetan pysyä Kytömäen perässä, kun hän harppoo sananjalkojen yli.

– Korppi, kuvaaja sanoo ja osoittaa ylös.

Kytömäki vilkaisee oksien lomaan ja suljinaukko räpsähtää.

Kun on juuri lukenut tuntikausia Kytömäen uusinta, ei voi olla näkemättä metsän kauneutta.

Eikä yhdennäköisyyttä kirjailijan ja Finlandia-ehdokas Margaritan päähenkilön välillä. Onko päähenkilö aina kirjailijan omakuva?

Hoikka, jäntevä, sitkaisan voimakas, Margaritan Senni ja tämä Anni tässä. Kytömäki päästää lähelle, katsoo suoraan silmiin ja kertoo työstään tottuneesti.

Silti hän tuntuu suojaavan jotain, ehkä itseään, kuten tarkkaileva, syrjäänvetäytyvä Senni.

Metsässä enemmän kotonaan kuin ihmisten luona?

– En erottele ihmistä metsästä. Luontosuhteen sijaan pitäisi puhua luontoyhteydestä. Suhteeseen tarvitaan kaksi toisistaan erillistä, yhteys puolestaan on saumaton, Anni Kytömäki sanoo.

Kun Kytömäki pohtii luonnon tuhoa ja kirjoittaa siitä, hän kertoo tosiasiassa ihmisen mahdollisuudesta selviytyä.

– Keskustelu luonnonsuojelusta on keskustelua myös meidän, ihmiskunnan selviytymisestä.

Anni Kytömäki
"En lähtenyt lapsena metsään lintujen tai kasvien perässä. Lähdin sinne miettimään", Anni Kytömäki sanoo.Jani Aarnio / Yle

Anni Kytömäki täytti elokuussa 40. Takana on kolme romaania kuudessa vuodessa ja nyt jo toinen Finlandia-ehdokkuus.

Miltä se tuntuu?

– No. Ehkä minun ei tarvitse vaihtaa ammattia ihan heti, Kytömäki sanoo ja naurahtaa vähän kuin keventääkseen sanomaansa.

Hän on silti tosissaan. Myös Kytömäki on kärsinyt huijarisyndroomasta.

Esikoisromaani Kultarinta valittiin ehdolle Finlandian saajaksi vuonna 2014. Kytömäki oli 34-vuotias.

Pelotti, että pelkkä sattuma toi ehdokkuuden. Että kaikki esikoisesta eteenpäin olisi aiempaa huonompaa.

– Olin ladannut Kultarintaan kaiken. Pelkäsin, että ei ole enää mitään sanottavaa.

Oli silti, Kivitaskun verran.

Kaksi kuukautta sitten ilmestyi Margarita. Kytömäen muiden teosten lailla sekin on niin sanotusti historiallinen.

Niin sanotusti historiallinen, sillä romaanin 70 vuotta vanhat teemat eivät ole kadonneet minnekään.

Oikeus omaan kehoon ja aborttiin, luonnon tuhoaminen ja maanosien yli leviävä virus.

– Haluan tuoda esiin, miten pitkät juuret tietyillä ilmiöillä on. Vaikka kuvittelemme puheenaiheitamme nykyaikaisiksi, ne voivat olla jopa vuosisatojen keskustelun tulosta. Ja toki haluan kommentoida myös nykyaikaa, Kytömäki toteaa.

Valtion vauva synnytystalkoista

Margarita sijoittuu 1950-luvun Suomeen. Käynnissä on sodan runteleman maan jälleenrakennus.

Sota on runnellut myös miesten mielet, mutta siitä ei puhuta.

Valtio kaataa aarnimetsiään ympäri Suomea. Vähitellen itärajan viereltä katoaa metsien muuri.

– Sama muuri auttoi Suomea selviämään sodasta. Hakattuihin metsiin ei piilouduta.

Kesällä 1950 syttynyt Korean sota synnytti yllättävän ja rajun nousukauden, joka nopeasti mullisti myös pienen Suomen kansantalouden.

Metsäteollisuuden tuotanto ylittyi ensimmäistä kertaa sitten talvisodan syttymisen.

Sota söi selluloosaa, sitä tarvittiin jo räjähteiden tekoon.

Margaritassa metsä on ensin taistelutanner, sitten avohakkuiden jäljiltä pelkkä torso.

– Kun ihminen sotii, metsä saa jäädä rauhaan. Kun on jälleen rauha, metsää kaadetaan taas.

Kytömäki ei tahtonut kuvata sodankäyntiä, sillä siitä Suomessa on kirjoitettu lukemattomia kertoja.

– Halusin käsitellä ihmisen vapautta ja vapautta valita. Miten valtio saattoi vaatia ihmisen ruumiin, niin mieheltä kuin naiseltakin.

Kun miehen velvollisuus oli palvella isänmaataan sodassa, naisen tehtävä oli synnyttää. Mieluiten kuusi lasta per nainen.

Anni Kytömäki keksi sille terminkin: valtion vauva.

Kytömäki luki 1950-luvun aborttilupaviranomaisten lausuntoja.

– Synnyttäminen on naisen asevelvollisuus. Raskaus ei koskaan vaadi naiselta enempää kuin mitä keho jaksaa. Kyllä luonto hoitaa. Näin he perustelivat kielteisiä aborttipäätöksiään, Kytömäki huokaa.

Romaanin aikajänne tarkentui sitä mukaan, mitä enemmän kirjailija perehtyi ajankuvaan.

– Vuonna 1950 Suomi sai ensimmäisen lakinsa abortista. Se ei silti tarkoittanut, että nainen noin vain pääsisi synnytystalkoista.

Kytömäki huomauttaa, että syntyvien määrän puolesta on huolehdittu jo vuosisatoja. Huoli on myös antanut oikeuden määrätä naisten kehoista.

– 1800-luvulta saakka on pelätty, että me ihmiset lopumme. Silti suomalaisiakin on nyt kolme miljoonaa enemmän kuin silloin.

Evoluution supersankari

Taloa ympäröivät metsä ja pellot.

Kilometrin päässä on joki, jonka pohjalla pönkii satavuotiaita veden asukkeja. Raakkuja, kuten vanha kansa sanoisi.

Tällä joella Hämeenkyrössä Kytömäki retkeili jo parikymmentä vuotta sitten ja tutustui jokihelmisimpukoihin.

Nyt kotikin on niiden lähellä.

Jokihelmisimpukasta kehittyi yksi Margaritan hahmoista, se suorastaan pyrki sivuille.

Raakusta tuli luonnon tuhoamisen symboli, suojakuorten merkityksen kuvaaja.

Jos simpukka pakotetaan auki, se kuolee.

Kun simpukan sisään joutuu hiekansiru, raakku alkaa suojata lihaansa vuoraamalla roskan helmiäisaineella.

Sen sisuksissa kasvava helmi on siis tuskainen rikka, aivan kuten romaanissa sikiö naisen sisällä.

Juuri tällaisia toisintoja Kytömäki viljelee, rinnastuksia simpukoista sikiöön, suojakuorista suojamuureihin.

Raakut riemastuttavat Kytömäkeä yhä.

– Että ähäkutti, juuri nämä kuoren suojassa elävät evoluution supersankarit selvisivät siitä, mihin dinosauruksetkin kuolivat. Toivoisin joskus, että myös ihmiselle annettaisiin oikeus vetäytyä ja jäädä suojiinsa, kaikkien ei aina tarvitsisi tulla ulos kuorestaan.

Anni Kytömäki
Rakkaiden metsien avohakkuut saivat Kytömäen aikanaan puolustamaan metsiä.Jani Aarnio / Yle

Ihmisiä kehotetaan välttämään väkijoukkoja ja turhia kokoontumisia. On pidettävä turvavälejä ja pestävä käsiä.

Suurin osa sairastuneista on oireettomia ja levittävät virusta tietämättään.

Oireilijoilla on influenssan kaltaisia merkkejä, korkeaa kuumetta, oksentelua ja uupumusta.

Rokotetta kehitetään kuumeisesti.

Anni Kytömäen romaanissa tarttuva virus on koronan sijaan polio.

Kytömäki kirjoitti polion kirjaan jo kaksi vuotta sitten.

Viime keväänä hän luki lehtijuttuja epäuskoisena.

– Kuin lukemieni polioartikkelien toisintoja, sama sanasto ja uutiskuvasto. Kuvissa hengityskoneita, tekstissä pelko niiden loppumisesta.

Vaikeasti sairaiden poliopotilaiden pelastus oli rautakeuhko. Lieriömäinen laite, kuin simpukka, jonka turviin potilas suljettiin.

Kun halvaus lopetti keuhkojen toiminnan, rautakeuhkon alipaine pakotti mekaanisesti ne jälleen toimimaan.

– Nyt parikin firmaa on kehittänyt uusia rautakeuhkoja sen varalta, että hengityskoneet loppuvat koronan takia. Vaikka ajat muuttuvat, virus voi silti mullistaa kaiken ja vastauksena on jälleen rautakeuhko.

Polio tarttui lapsiin 600 kertaa todennäköisemmin kuin aikuisiin. Kun rokote viimein saatiin, Yhdysvalloissa soitettiin kirkonkelloja juhlan merkiksi.

Polioon perehtymisen aikana Kytömäki mietti mennyttä ja tulevaa sekä ihmisten suhtautumista jo voitettuihin sairauksiin.

– On outoa, että kaikista keksinnöistä juuri rokotteita yhä pelätään. Niitä on käytetty yli 200 vuoden ajan, toisin kuin monia tekniikan innovaatioita.

Margaritassa yksi hahmoista saa sairauteensa apua vasta, kun tarpeeksi tunnettu ja varakas tuttava sitä pyytää, saa lääkärin kuuntelemaan.

– Kun koronaan saadaan rokote, ketkä sen ensimmäisenä saavat ja millä perusteella? Saadaanko rokotetta koskaan Afrikkaan tai intialaisille, Kytömäki miettii ääneen.

Anni Kytömäki
"Metsässä voin olla yhtäaikaa auki ja suljettu, oma itseni".Jani Aarnio / Yle

Margarita on kehollinen kirja.

Sen sivuilla synnytään, kuollaan ja kärsitään.

Kytömäki on koulutukseltaan myös hieroja, kuten romaanin Sennikin. Latinankieliset nimet tulevat selkäpiistä, kädet suorastaan muistavat, miltä lihas tuntui sormenpäissä.

Kivun ja kehon tuominen teoksen keskiöön muistuttavat ihmistä jälleen luonnosta, Kytömäki sanoo.

– Ruumiillisuuden kautta käy nopeasti ilmi, että olemme osa luontoa emmekä luomakunnanherroja. Kun sairaus vie kehosta jotakin ja fysiikka pettää, kaikkivoipaisuus on kaukana.

Kytömäki muistaa, miten löysi lapsena metsät. Vaikka oikeita murheita ei ollut, lapsi oli melankoliaan taipuvainen ja toisena hetkenä pakahtumisen partaalla.

Onneksi lapsuuden rivitalon takana oli metsä, jonne päästä ehkä ihmisiä ja voimakkaita tunteitakin pakoon.

– Kirjoittaminen on minulle todellisuuspakoa, siksi minusta tuli kirjailija, Kytömäki sanoo ja purskahtaa nauruun.

Todellisuuspaon lisäksi Kytömäki tahtoo ottaa kantaa, muttei paasata. Kertoa tarinan niin, että se tulee lukijaa lähelle.

Tarttuu ajatuksiin ja ehkä puheisiinkin.

Marraskuun sade loppuu, mutta puiden latvat ryskyvät vielä.

Koetan loikata sammaleen yli lähemmäs kalliota ja tätä metsän ihmistä.

Pyydän häntä seisomaan kivellä kuin Gallen-Kallelan Kullervo.

Kytömäki asettelee kätensä lantiolle ja röyhistää rintaansa.

Luonnon suojelija.

Lue seuraavaksi