1. yle.fi
  2. Uutiset

Taistelu itäkarjalaisten sieluista kävi kiivaana jatkosodassa – luterilaisten ja ortodoksien kiista päättyi vasta kun Mannerheim puuttui asiaan

Molemmat kansankirkot olivat jatkosodan aikana tekemässä Suur-Suomea, mutta käytetyt keinot olivat erilaisia.

kristinusko
Pastori Taito Lumme kastamassa itäkarjalaisia lapsia Äänislinnassa joulukuussa 1941
Pastori Taito Lumme kastamassa itäkarjalaisia lapsia Äänislinnassa joulukuussa 1941.SA-kuva

Suomen miehittämästä Itä-Karjalasta muodostui jatkosodan aikana kirkollinen lähetyskenttä, jossa väestöä kastettiin kilpaa. Vastakkain olivat Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja Suomen ortodoksinen kirkko, jotka halusivat liittää valloitetun alueen suomensukuisen väestön omiksi jäsenikseen.

Molemmat kirkot pitivät uhkana venäläisyyttä, mikä johti siihen, että Suur-Suomeen liitettäväksi ajatellun Itä-Karjalan asukkaat pyrittiin irrottamaan niin kirkollisista kuin kulttuurisistakin siteistä ateistiseen Neuvostoliittoon.

– Kirkkojen välille syntyi kilpailutilanne siitä, kumpaan kirkkokuntaan suurin osa tästä väestöstä liitettäisiin, kiteyttää aiheesta väittelevä teologian maisteri Aarne Ylä-Jussila.

Aarne Ylä-Jussila
Aarne Ylä-Jussila on eläkkeellä oleva ortodoksipappi, joka on tehnyt väitöstutkimuksen jatkosodan aikaisesta kirkollisesta kansallistamistoiminnasta Itä-Karjalassa.Aarne Ylä-Jussilan kotialbumi

”Tavoitteena mahdollisimman luterilainen Itä-Karjala”

Kirkkokuntien välisen kilpailun yhtenä osapuolena olivat suursuomalaiset luterilaiset, jotka painottivat suomen kieltä ja muinaissuomalaista kulttuuria suomalaisia ja itäkarjalaisia yhdistävinä tekijöinä.

– Heidän tavoitteenaan oli mahdollisimman luterilainen Itä-Karjala. He halusivat, että mahdollisimman moni kääntyisi luterilaisuuteen ja mieltäisi itsensä kuuluvaksi Suomen kansaan, Ylä-Jussila selittää.

Kastettavia lapsia Selkin kirkossa heinäkuussa 1941.
Molemmat kirkkokunnat halusivat kastaa lapsia jäsenikseen. Kuvassa kastetta odottavia lapsia Selkin ortodoksisessa kirkossa heinäkuussa 1941.SA-kuva

Suursuomalaisen luterilaisuuden ytimen muodostivat Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) papit, jotka olivat miehittäneet Itä-Karjalan sotilashallinnon kirkollisen toiminnan johdon. Myös kaikki sotilashallinnon luterilaiset papit olivat Ylä-Jussilan mukaan AKS:n jäseniä.

Kilpailun toisena osapuolena olivat suurkarjalaiset ortodoksit, joita edustivat sotilashallinnossa työskennelleet ortodoksiset toimistoupseerit ja papit. Ylä-Jussilan mukaan nämä katsoivat, että itäkarjalaiset ortodoksit kuuluivat Suomen ortodoksien kanssa samaan heimoon, jota uskonto, karjalan kieli ja karjalaisortodoksinen kulttuuri yhdistivät.

– Heidän tavoitteenaan oli elvyttää vanhaa ortodoksisuutta Itä-Karjalassa.

Kiihtyvä kastekilpailu

Aarne Ylä-Jussilan mukaan luterilaiset pyrkivät luterilaistamaan väestöä, kun taas ortodoksit katsoivat, että kyse oli jo vanhastaan ortodoksisesta alueesta, jonka väestö oli uskonnolliselta perinteeltään ortodokseja.

– Kilpailu oli varsinkin alkuvaiheessa aika kovaa. Kirkkokuntien edustajien välille syntyi ristiriitoja ja suoranaisia riitoja.

Ylä-Jussila katsoo, että alati kiihtyvällä kastekilpailulla oli molempien kirkkokuntien tuki.

Kisaan osallistuivat myös luterilaiset sotilaspapit, jotka ryhtyivät oma-aloitteisesti kastamaan ihmisiä. Kasteeseen liittyvä opetus saattoi tällöin kuitenkin jäädä vaillinaiseksi, eikä pappeja aina kiinnostanut myöskään se, miten kastetun lapsen kristillinen kasvatus järjestyi.

Lapsia Selkin kirkossa helmikuussa 1942
Ortodoksisia pappeja ärsytti, että luterilaiset papit kastoivat myös lapsia, joiden vanhemmat olivat ortodokseja.SA-kuva

Varsinainen ongelma oli Ylä-Jussilan mielestä kuitenkin se, että luterilaisen kasteen saivat myös sellaiset lapset, joiden vanhemmat oli kastettu ortodokseiksi.

– Lasten vanhemmat eivät tunteneet kunnolla Suomen uskonnollisia oloja, minkä vuoksi he toivat lapsiaan kastettavaksi myös luterilaisille papeille, hän muotoilee.

Ylä-Jussila on itse eläkkeellä oleva ortodoksipappi.

Kastekiellosta tunnustuksettomaan opetukseen

Luterilaisten ja ortodoksisten pappien väliset erimielisyydet ja kastekilpailu johtivat vuoden 1941 syyskuussa siihen, että kenttäpiispa Johannes Björklund vihelsi pelin poikki. Molempien kirkkokuntien papeille asetettiin kastekielto, jolla kenttäpiispa pyrki rauhoittamaan sekavaa tilannetta ja lieventämään kirkkojen välille syntynyttä jännitystä.

Kenttäpiispa Johannes Björklund
Kenttäpiispa Johannes Björklund halusi rauhoittaa tilanteen ja kielsi kastamiset syyskuussa 1941.SA-kuva

Kielto jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä vain runsas kuukausi myöhemmin annettiin määräys, jonka mukaan molempien kansankirkkojen papit saivat toimittaa kasteita, mutta kastettuja ei saanut liittää kirkkokuntien jäseniksi. Myös muun kirkollisen toiminnan ja uskonnonopetuksen tuli olla luonteeltaan yleiskristillistä eli tunnustuksetonta.

Ortodoksinen kirkollishallitus ja papisto vastustivat tällaista määräystä, sillä tunnustuksettomuuden katsottiin antavan luterilaisille papeille mahdollisuuden jatkaa toimintaansa Itä-Karjalan ortodoksisen väestön keskuudessa. Seurauksena tästä uskottiin olevan se, että ortodoksinen kirkko tulisi vähitellen syrjäytetyksi alueella tehdystä valistustyöstä.

Marskin uskontokäsky

Ylä-Jussilan mukaan tilanne normalisoitui vasta vuoden 1942 huhtikuussa, kun puolustusvoimien ylipäällikkö marsalkka Mannerheim antoi erityisen uskontokäskyn, joka päätti tunnustuksettoman toiminnan.

– Mannerheim asettui sille kannalle, että itäkarjalaisten tuli saada itse päättää, mihin uskontokuntaan he haluavat kuulua.

Ylä-Jussilan mukaan käsky toimi käytännössä ortodoksien eduksi, sillä ortodoksinen kirkko oli alueen väestölle jo ennestään tuttu.

Kristinoppikoulun päätösjuhla Selkin ortodoksisessa kirkossa maaliskuussa 1943
Mannerheimin uskontokäsky ratkaisi kiistan tavalla, joka hyödytti ortodokseja. Kuvassa kristinoppikoulun päätösjuhla Selkin ortodoksisessa kirkossa maaliskuussa 1943.SA-kuva

Mannerheimin käskyn vaikutus näkyi myös kirkkokuntien välisessä jäsensaldossa. Valtaosa, eli 94 prosenttia kaikista sotilashallinnon alueella uskontokuntiin liittyneistä henkilöistä valitsi ortodoksisen kirkon.

Ylä-Jussilan mielestä korkea prosenttiluku ei tarkoita sitä, että alueen väestö olisi identifioitunut suomalaisiin.

– Ei voi sanoa, että Itä-Karjalan väestön keskuudessa olisi syntynyt kovinkaan suurta innostusta kansallisiin kysymyksiin.

Aarne Ylä-Jussilan kirkkohistorian alaan kuuluva väitöstutkimus Heimo, uskonto ja isänmaa. Kirkollinen kansallistamistoiminta Itä-Karjalassa 1941–1944 tarkastetaan Itä-Suomen yliopistossa perjantaina.

Voit keskustella aiheesta 28. marraskuuta kello 23 asti.

Lue lisää:

Suomi selvensi Venäjälle Itä-Karjalan miehitysajan tutkimustilannetta – kansanmurhaa koskeva rikostutkinta jatkuu

Itä-Karjalaa suomalaistettiin kouluin ja keskitysleirein

Vuokkiniemen kokous julisti Itä-Karjalan osaksi Suomea

Lue seuraavaksi