1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. auttaminen

"Tämä on meidän viimeinen puhelu", sanoi isä Minttu Väisäselle ennen itsemurhaansa – nyt tytär auttaa muita saman kokeneita ja teki surusta myös ammatin

– Ilman isän kuolemaa en olisi tämä ihminen, joka nyt olen, sanoo Minttu Väisänen.

Minttu Väisänen sanoo, että myös hautausurakoitsijaksi ryhtymisen syynä oli halu auttaa muita menetyksen kokeneita. Kuva: Antti Heikinmatti / Yle

"Tämä on meidän viimeinen puhelu."

Näin alkoi Minttu Väisäsen puhelinkeskustelu isänsä kanssa lokakuun kolmantena 2005. Ei heippaa, vain toteamus.

Toista tuntia kestäneen puhelun aikana isä kertoi kaataneensa pihapuut äidin pyynnöstä, nuohonneensa savupiipun ja varanneensa autolle huoltoajan. Hän teki myös suullisen perinnönjaon. Silti sanat tuntuivat epäuskottavilta.

– Ajattelin vain, että eihän se näin voi mennä. Sanoin isälle, että veisi pojat iltapäivällä uimaan, suunnittelimme tapaamista, kertaa Minttu Väisänen 15 vuoden takaisia tapahtumia.

Puhelun päätyttyä Väisänen veti lenkkarit jalkaan ja lähti ulos. Kesken lenkin tajuntaan iski tunne, että kaikki ei ole kunnossa.

Silloin isä oli jo kuollut.

Läheisen itsemurha on musertava kokemus, jonka jälkeen useimmat meistä eivät haluaisi kohdata mitään, mikä muistuttaa siitä.

Väisäsen tarina on kuitenkin toisenlainen: hän ryhtyi hautausurakoitsijaksi, joka kohtaa samanlaisia tragedioita työssään jatkuvasti. Lisäksi hän auttaa muita itsemurhan kokeneita toimimalla vertaistukiohjaajana.

Auttaminen on tapa käsitellä surua, mutta siitä nouseva merkityksellisyyden ja yhteyden tunne myös antaa voimavaroja, joita menetyksen kokenut ei voi mistään muualta saada.

"Täällä se makaa"

Viimeisen puhelun jälkeen isä ei enää vastannut.

Väisänen soitti äidilleen, joka oli aloittamassa työvuoroa perheen huoltamoyrityksessä Tervolassa. Lopulta hän sai äidin taivuteltua siirtämään töiden aloittamista ja lähtemään kotiin katsomaan isää.

Isä löytyi olohuoneen lattialta.

– Äiti sanoi puhelimessa, että "täällä se makaa". Se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Väisänen sai ystävältään kyydin ja meni poliisin kieltelystä huolimatta sisään kotiin nähdäkseen, mitä isä on itselleen tehnyt. Poliisi yritti varoitella, että sisällä on veristä.

Yrittäjäperheessä kasvanut poikatyttö on tottunut touhuamaan, joten shokki sai väistyä järjestelyjen tieltä.

– Muistan, että ruumisauto oli ajettu pihan nurmikolle. Se ärsytti, kertaa Minttu Väisänen tapahtumia isän kuolinpäivänä. Kuva: Antti Heikinmatti / Yle

– Tapaturmasiivoojia ei saatu paikalle pariin päivään, joten tein itse ensisiivouksen.

Pihalla yksi paikalla olleista poliiseista antoi työpuhelimensa Väisäsen käteen. Soittaja oli vapaapäivää viettämässä ollut toinen tervolalainen poliisi.

Hän oli ensimmäinen, jonka kanssa Väisänen pystyi purkamaan tapahtunutta.

– Siitä jäi lämmin tunne, että joku soitti minulle. Joku oli siinä.

Vuosia myöhemmin hän tapasi poliisimiehen työtehtävissä ollessaan.

– En tunnistanut häntä, mutta kun palaveri oli ohi hän kysyi minulta, muistanko kuka hän on.

Kotiin Kemiin palattua arkea lasten kanssa oli pakko jatkaa niin normaalisti kuin mahdollista – ruuaksi makaronimössöä, lapset aamulla hoitopaikkaan.

Päivisin Väisänen jatkoi touhuamista: siivoojat, katon paikkaus, hautajaiset. Vielä siunauspäivän aamuna Väisänen kävi viemässä arkkuun isän tekemän hirvenpääkuvallisen kuksan ja suosikkipipon.

Suru ja tyhjyyden tunne tulivat vasta hautajaisten jälkeen.

– Purin niitä lenkkeilyyn. Mitä pahempi olo, sitä pitempi lenkki, Väisänen sanoo.

Hauturiksi lähes pystymetsästä

Isän kuolemaan liittyvät kokemukset saivat lopulta Väisäsen vaihtamaan alaa. Viitisen vuotta sen jälkeen hän ehdotti äidilleen, että he perustaisivat hautaustoimiston.

Väisänen hankki alan kokemusta kemiläisessä hautaustoimistossa, käveli äitinsä kanssa pankkiin, otti lainaa ja hankki tilat yritykselleen.

Kuulostaa päähänpistolta, mutta yrittäjäsuvussa se ei ole kummallista. Muitakin syitä oli.

– Se helpottaa henkilökohtaista suruprosessia, joka ei lopu koskaan. Minulla ei ollut kukaan kaverina silloin, mutta nyt minä voin auttaa omaisia ja helpottaa heidän oloa. Se on minulle kauhean tärkeää.

Ennen yrityksensä perustamista Minttu Väisäsellä oli vain muutaman kuukauden kokemus hautausalalta. Kuva: Antti Heikinmatti / Yle

Hän on työskennellyt vuosia poliisin tapaturmapäivystäjänä, joka kutsutaan paikalle tapaturmaisissa ja itsemurhakuolemissa.

Väisänen on mennyt taloon ja perheeseen, jossa joku on päättänyt elämänsä tekotapaa myöten samalla tavalla kuin hänen oma isänsä. Hänen noutaessa vainajaa poliisimiehet ja yhtiökumppanina toimiva puoliso ovat odottaneet oven takana.

– He tietävät, että minä pystyn siihen. Heidän ei ole sitä pakko tehdä ja olen halunnut suojella muita siltä, ettei heidän tarvitsisi kokea mitään sellaista.

Auttaminen voimaannuttaa

Hautaustoimiston perustamisen aikoihin Väisänen kouluttautui itsemurhan tehneiden omaisten vertaistueksi Surunauha ry:ssä (siirryt toiseen palveluun). Lisäksi hän toimii vertaistukena Surevan kohtaaminen -hankkeessa (siirryt toiseen palveluun).

Toisten auttamisessa on Väisäsen mukaan vieläkin paljon oman surun käsittelemistä.

– Viimeksi ryhmässä oli useampia ihmisiä, jotka ovat myös saaneet sen viimeisen viestin. Kun niitä tarinoita kuunteli ensimmäistä kertaa, se oli raskasta, Väisänen myöntää.

Suomalaista auttamista on tutkinut Helsingin yliopiston käytännöllisen teologian professori Anne Birgitta Pessi. Hänen mukaansa auttamisesta saatavassa voimaantumisessa keskeinen elementti on siitä saatava kohtaamisen ja yhteyden kokemus.

– Esimerkiksi vapaaehtoistoiminnassa perusviesti on usein se, että ihmiset lähtevät auttamaan ja yllättyvät, miten antoisaa se on itselle.

– Tuttavien arkuttaminen menee tunteisiin. Mutta toisaalta helpottaa, kun tietää voivansa auttaa, Väisänen sanoo. Kuva: Antti Heikinmatti / Yle

Koronavuonna 2020 yhä useampi suomalainenkin on halunnut auttaa toisia.

Kanssaihmisiä on ilahdutettu nalleilla ikkunoissa, eristykseen suljetuille naapureille ja läheisille on käyty kaupassa, matkailijakadon ahdistamille rekikoirille on lahjoitettu ruokaa ja moni on liittynyt SPR:n ystäväpalveluun.

Poikkeusolojen tuoma into vapaaehtoistyöhön (siirryt toiseen palveluun) (siirryt toiseen palveluun) tekee näkyväksi kaksi asiaa: auttaminen on yleisinhimillistä ja sitä ruokkii kokemus "samassa veneessä" olemisesta.

– Siinä palataan siihen ihmisten yhteyden voimaan, on se sitten motiivi tai sitouttava tekijä, Anne Birgitta Pessi sanoo.

Ei ole tavatonta, että moni suuren menetyksen, esimerkiksi lapsen kuoleman tai vakavan sairauden kokenut, päätyy auttamaan toisia samassa tilanteessa olevia.

Pessin mielestä juuri vertaistuesta saatava auttamisen ilo voikin antaa kaikkein syvimpiä merkityksellisyyden tuntemuksia.

– Voisi ehkä ajatella myös sitä, että siinä myös se oma kipeä tarina, jossa periaatteessa ei ole mitään hyvää, saa merkityksen sen jakamisen kautta. Että sen kautta voi tulla jotain hyvää tähän maailmaan, Pessi pohtii.

Ehkä juuri tästä nousee voima, jolla Minttu Väisänen pystyy kohtamaan oman elämänsä musertavimmat hetket uudelleen ja uudelleen.

Kipeiden asioiden käsitteleminen ei ahdista, koska joku voi saada siitä helpotusta omaan tuskaansa.

– Usein siinä tilanteessa ihminen ajattelee, että tätä ei voi tapahtua meille tai että tätä ei ole tapahtunut kenellekään muulle. Ja sehän ei pidä paikkaansa.

Vähitellen häpeä hälvenee

Itsemurhaan liittyy Suomessa edelleen niin paljon häpeää, että se saatetaan salata.

Kristillisessä perinteessä itsemurha on ollut synti. Nykykirkko on suhtautumistaan muuttanut ja on mukana aktiivisesti tukiryhmissä itsemurhan tehneiden omaisille.

Toisaalta itsemurha on äärimmäinen epäonnistuminen yksilökeskeisten maailman projektissa, jossa jokaisen pitäisi olla "paras versio itsestään".

Väisäsen ulkonäkö tatuointeineen ja koruineen poikkeaa stereotyyppisestä mielikuvasta, joka hauturiin liitetään. Käsivarressa on tatuointi lapsista, reidessä isästä. – Vasen puoli kehosta on varattu kuville läheisistä, hän sanoo. Kuva: Antti Heikinmatti / Yle

Häpeän taustalla voi olla myös syyllisyyden tunnetta. Miksi en pystynyt auttamaan? Miksi en tajunnut?

Minttu Väisänen korostaa, että kaikki läheisen itsemurhaan liittyvät tunteet ovat sallittuja – myös häpeä ja syyllisyys, kunhan niitä pystyy käsittelemään.

Hän kertoo esimerkin. Huumenuoren vanhemmalle saatetaan sanoa, että "olipa hyvä, että näin tapahtui". Hyvää tarkoittava viesti muuttuu loukkaukseksi.

– Vertaistukiryhmässä voi sanoa, että täällä voitte myöntää, että se on helpotus. Että enää ei tarvitse pelätä, milloin puhelinsoitto tulee. Nyt loppui se pelkääminen, nyt alkoi kaipaus.

Väisänen ei ole koskaan häpeillyt kertoa, että hänen isänsä tappoi itsensä. Syyllisyyden tunne on tuttu.

– Se tuli jopa uniin: näin monta kertaa isän kuoleman jälkeen unta, jossa ajoin kohti Tervolaa, enkä koskaan pääse perille.

Itsemurhista saa puhua

Itsemurhista käytävää julkista keskustelua on jarruttanut myös käsitys siitä, että niistä puhuminen lisäisi itsemurhien yleisyyttä. Surunauhan toiminnanjohtaja Riika Hagman-Kiuru kumoaa myytin.

– Itsemurhia voidaan ehkäistä, eikä niistä puhuminen tutkimusten perusteella lisää itsemurhien yleisyyttä. Viestinnässä täytyy kuitenkin korostaa vastuullisuutta, Hagman-Kiuru muistuttaa.

Nuorten kohdalla on havaittu ilmiötä, jossa julkkisten itsemurhista raportoiminen yksityiskohtaisesti tekotapoineen voi houkutella kopioimaan teon.

– Tabu on itsemurhien, kuten myös mielenterveysongelmienkin osalta lähtenyt purkautumaan ja asioista voidaan puhua nyt enemmän, iloitsee Hagman-Kiuru.

Myös Minttu Väisänen on huomannut, että keskusteluilmapiiri on muuttunut vapautuneemmaksi aivan viime vuosina.

– Itsemurhakin on toisaalta vain tapa kuolla, Väisänen sanoo.

Väisänen ei käy isänsä haudalla usein. – Muistelen isää päivittäin työni kautta ja auttamalla toisia. Kuva: Antti Heikinmatti / Yle

Isän kuolema jää mysteeriksi

Sitä Väisänen ei vieläkään tiedä, miksi isä päätyi tappamaan itsensä.

Firmalla meni hyvin, eikä ruumiinavauksessa löytynyt mitään merkkejä sairauksista – vaikka Väisänen olisi niin toivonutkin.

Hän uskoo, että tapahtuma oli väistämätön. Isä ei nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa päästä ahdistuksestaan.

Tähän hän päätyi pysäyttävällä tavalla pian isän kuoleman jälkeen. Väisänen ajoi pienten poikiensa kanssa autolla ja ohitti Paattionlehdon hautausmaan.

– Veeti sanoi, että tuonne se pappa sitten menee ja näytti hautausmaata. Ja lapsi ei varmasti tiennyt, että siellä on hautausmaa. Ajattelin, että onko isä ajanut lasten kanssa siitä ja sanonut, että tuonne minä sitten menen.

Haluaisiko hän nyt tietää, miksi? Ehkä, jos tilaisuus kysyä isältä tulisi. Syyn selvittäminen ei kuitenkaan ole se tärkein asia isän itsemurhassa.

– Ilman sitä en olisi tämä ihminen, mikä nyt olen.

Lue myös: "Tuntuu, että apua saa vain, jos uhkaa tappaa itsensä", sanoo yli 40 hakemusta eri terapeuteille kirjoittanut nainen – hoitoon on yhä vaikea päästä, eikä terapiatakuu etene