Rajkumar Sabanadesanin kolumni: Mikä selittää välinpitämättömän suhtautumisen sekä turvaväleihin että suojamaskeihin?

Jotkut eivät välitä maskeista eivätkä turvaväleistä – syinä voivat olla hyvinvointiyhteiskunta ja individualismi, pohtii Rajkumar Sabanedesan.

Kuva: Jani Aarnio

Tätä kolumnia kirjoittaessa Helsinki on siirtynyt koronavirusepidemian leviämisvaiheeseen. Tartuntojen 14 vuorokauden ilmaantuvuusluku on kaksinkertaistunut kahden viikon takaisesta.

Voisi kuvitella, että tilanteen nopea paheneminen näkyisi myös katukuvassa ja ihmisten käytöksessä, mutta toistaiseksi ainakaan niin ei näytä käyneen.

Maskisuositus on ollut voimassa jo kauan, mutta junissa, busseissa ja kaupoissa törmää jatkuvasti maskittomiin ihmisiin. Vaikuttaa myös siltä, että osa ihmisistä ei ole kuullutkaan turvaväleistä – etenkään ne maskittomat.

Suomalaisten (ja ruotsalaisten) näennäisen huoletonta suhtautumista ihmettelevät erityisesti muualta tulleet. Erityisesti aasialaisille maskittomuus katukuvassa näyttäytyy käsittämättömänä.

Vastikään Bangkokista Suomeen muuttanut tuttavani totesi, että siellä hän ei muista nähneensä ketään ilman maskia julkisella paikalla moneen kuukauteen.

Yksi syy maskittomuuteen on tietysti kevään ristiriitainen viestintä viranomaisten taholta. Jos maskien hyödyt ensin kyseenalaistetaan ja vihjataan niiden käyttämisen voivan olla jopa haitallista, ei ole ihmekään, jos suositusta ei noudateta. Käsienpesun ja turvavälien merkityksestä on kuitenkin viestitty johdonmukaisesti epidemian alusta alkaen.

Aasian kulttuurit ovat keskimäärin hyvin yhteisökeskeisiä, siinä missä länsimaissa ollaan yksilökeskeisiä. 

Mikä siis selittää huolestuttavan monien välinpitämättömän suhtautumisen sekä turvaväleihin että maskeihin? Ja miksi vaikuttaa sekä tilastojen että arkikokemuksen valossa siltä, että erityisen huolettomasti suosituksiin suhtautuvat nuoret?

Kulttuurista löytyy varmasti jonkin verran selitystä. Aasian kulttuurit ovat keskimäärin hyvin yhteisökeskeisiä, siinä missä länsimaissa ollaan yksilökeskeisiä.

Yhteisökeskeisessä kulttuurissa tekojen moraalisuutta arvioidaan ensisijaisesti yhteisön näkökulmasta. Hyvässä ja pahassa, aasialaisille on pienestä pitäen opetettu, että kaikkein tärkeintä elämässä on täyttää velvollisuutensa yhteisön jäsenenä.

Koska maski suojaa ensisijaisesti nimenomaan muita kuin käyttäjäänsä, sen käyttämättä jättäminen on aasialaisten mielestä täysin moraalitonta ja osoittaa räikeää välinpitämättömyyttä muista.

Yhteisöllisyys ei selitä newyorkilaisten aktiivista maskinkäyttöä, mutta toinen selitys voisi löytyä terveydenhuoltojärjestelmästä. Suomessa kenenkään ei tarvitse pelätä, että sairastumisen iskiessä ei olisi varaa hoitoon. Tai sitä, että sairastaminen suistaisi koko perheen jopa pysyvään taloudelliseen ahdinkoon – ja tekisi samalla tyhjäksi unelman lasten yliopisto-opinnoista.

New Yorkissa nämä pelot ovat monelle todellisia ja aiheellisia, joten maski ehkä nähdään pienenä pahana mahdolliseen vaihtoehtoon verrattuna.

Mutta miten kumpikaan näistä selityksistä auttaa ymmärtämään sitä, että juuri nuorissa vaikuttaa olevan eniten niitä, jotka antavat piut paut koronasuosituksille? Miksi sekä maskin käyttö että sosiaalinen eristäytyminen ovat Suomessa selvästi yleisempiä vanhemmissa ikäluokissa?

Sotavuosien aikoihin syntyneet sukupolvet on kasvatettu hyvin samankaltaisilla arvoilla kuin tämän päivän aasialaiset. 

Väitän, että yhteisöllisyys ja terveydenhuolto auttavat ymmärtämään sitäkin. Ei Suomi aina ole ollut yhtä yksilökeskeinen kuin tänään. Sotavuosien aikoihin syntyneet sukupolvet on kasvatettu hyvin samankaltaisilla arvoilla kuin tämän päivän aasialaiset.

Jokainen teki oman osansa ja täytti velvollisuutensa yhteisen hyvän eteen. Se oli tärkeä arvo, joka ei ole unohtunut tämän päivän ikääntyneiltä. Tämä näkyy varmasti myös suhtautumisessa maskeihin ja turvaväleihin.

Myös terveydenhuolto oli viime vuosisadalla kaukana nykytilanteesta. Moni yli 60-vuotias tuntee jonkun, joka kuoli tuberkuloosiin. Keski-ikäiset saattavat muistaa, miten tuhkarokko tappoi yli sata lasta vuodessa vielä 1960-luvulla.

Oma lukunsa on se, että vanhempana ei pidä muutenkaan terveyttä samalla tavalla itsestäänselvyytenä kuin nuorena. Viimeistään keski-iässä erilaiset vaivat muistuttavat omasta kuolevaisuudesta ja saa tuntemaan pelonsekaista kunnioitusta myös tätä pandemiaa kohtaan.

Tänään hyvinvointiyhteiskunta takaa sen, että sairastuneet todennäköisemmin selviävät kuin menehtyvät – myös köyhät, ikääntyneet tai perussairauksista kärsivät.

Kaikki eivät kuitenkaan selviä, joten ehkä nuoriinkin olisi hyvä iskostaa ripaus vanhaa kunnon yhteisöllisyyttä ja yhteisvastuuta. Ehkä voisimme muistuttaa heitä ja itseämme siitä, että vapaus ja vastuu sekä oikeudet ja velvollisuudet ovat saman kolikon kaksi kääntöpuolta.

Rajkumar Sabanadesan

Kirjoittaja on tamperelainen yrittäjä, muutosjohtamisen konsultti ja entinen turvapaikanhakija.

Aiheesta voi keskustella 2.12. klo 23:00 asti.

Lue aiheesta lisää: