1. yle.fi
  2. Uutiset

Roope Lipastin kolumni: Seksiä alttarilla

Seksiä kannattaa harrastaa, vaikkei aina edes huvittaisi, kirjoittaa Roope Lipasti 

Ensitreffit alttarilla
Kirjailija Roope Lipasti poseeraa kameralle.
Kalle Mäkelä

Meilläkin on katsottu sellaista ohjelmaa kuin Ensitreffit alttarilla. Yksi asia, joka ohjelmassa pistää silmään on, että osa pariskunnista ei harrasta seksiä. He menevät siis kyllä naimisiin, mutta eivät edes pusuttele, ja ainoa suudelma saattaa olla se, kun pappi sanoo, että nyt sais muiskauttaa tota toista noitten huulien kohdalle.

Usein sitten niiden parien kohdalla, jotka eivät olleetkaan match made in heaven (tai pikemmin match made in tuotantoyhtiö), eron syyksi sanotaan jotain epämääräistä kuten, että oltiin liikaa vain kavereita.

Eli toisin sanoen ei pantu. Ei harrastettu seksiä. Ei laitettu lakanoita viuhumaan eikä himoiltu ihan himona.

Miksi ihmeessä ei? Ohjelmaan siis hakeutuu ihmisiä, jotka haluavat niin paljon elämäänsä kumppania, että ovat valmiita menemään ventovieraan kanssa naimisiin – ja tekemään sen televisiossa! – mutta kuitenkaan eivät ole valmiita menemään sänkyyn sen kumppaninsa kanssa. Sehän on ihan järjetöntä. Eikö siellä vällyjen välissä, jos jossain, oppisi tuntemaan sen toisen? Kun silloinhan, hekuman hetkellä, ihminen on niin sanotusti alastomimmillaan monessakin mielessä.

Ja vastaavasti mikäli se seksi tuntuu alusta alkaen äärimmäisen epämiellyttävältä, niin todennäköisyydet sille, että suhde menestyisi muillakaan elämänalueilla jäävät aika pieniksi. Nimittäin kyllä rakkaussuhteeseen kuitenkin kuuluu fyysisyys. Se, että kumppanin olemus, tuoksu, feromonit, näppylät ja toiveet tuntuvat kivoilta. Ja ellei edes kokeile, että sopisikohan tuo miun kanssa sillee, niin onhan se outoa.

Sitä paitsi olisi syytä kokeilla vähintään muutaman kerran, koska yhdestä kerrasta ei oikein voi olla varma. Ei ehkä kolmestakaan.

Eihän seksin tarvitse olla maata räjäyttävää, ja se voi silti olla kivaa. Mutta ennen kaikkea: ei sitä voi tietää, ellei kokeile!

Iltapäivälehtien päivystävät seksuaaliterapeutit muistuttavat meille perin usein, että seksi on kyllä tärkeää, mutta on ihan ok jos sitä ei ole, ja että suhteessa voi olla kuivia aikoja, eikä se maailmaa kaada – ja tossa olis toi Ina Mikkolan Runkkarin käsikirja huomaamattomaan paperipussiin pakattuna, oisko siitä jotain apua?

Mutta ei se ihan niinkään ole. Kyllä seksi on tosi tärkeää. Harvassa ovat suhteet, joissa molemmat ovat erinomaisen tyytyväisiä, mutta suhteeseen ei kuulu eikä ole ikinä kuulunut seksiä. Varmaan sellaisiakin on, mutta useimmiten ihmiset, jotka viihtyvät toistensa kanssa sanovat, että heillä on myös hyvä seksielämä ja että säännöllisesti pannaan, kiitos kysymästä.

Eli mikä siinä sitten on, että juuri seksi on tässä tapauksessa jotenkin niin ihmeellinen juttu, että siihen ei lähdetä? Pelätäänkö, että se on huonoa tai arkista tai laimeaa? Mutta entä sitten jos onkin? Tekeehän sitä ihminen kaikkea muutakin, josta ei ihan täpöllä innostu, käy esimerkiksi töissä tai syö eilistä makaronikastiketta.

Kun eihän seksin tarvitse olla maata räjäyttävää, ja se voi silti olla kivaa.

Mutta ennen kaikkea: ei sitä voi tietää, ellei kokeile! Hävittävää asiassa ei ole paljon, mutta voitettavaa ihan mahdottomasti. Sitä paitsi siinäkin lajissa voi treenata, jotta pelkkä harrastussuhde seksiin syvenee ammattilaisuudeksi, vaikka toki juuri tässä lajissa ammattilaisuus aiheuttaa monenlaisia mielleyhtymiä.

Eikä tämä seksiin kannustaminen tietenkään koske vain näitä televisiopariskuntia, vaan pätee ihan kaikkiin pareihin. Haastattelin joskus kauan sitten muutamaa parisuhdeterapeuttia, ja he kertoivat, että suuri syy pariskuntien seksittömyydelle oli, että ”ei vaan jaksa ryhtyä moiseen”. Samaan hengenvetoon samat ihmiset sanoivat, että jos kuitenkin jaksaa ryhtyä kyseiseen inhuuteen, niin aina tulee jälkeenpäin kiva olo.

Siinä on jotain samaa kuin että meiltä kirjailijoilta usein kysytään, että mistä saat inspiraatiota kirjoittaa. Vastaan: Jos olisin ikinä odottanut inspiraatiota, en olisi koskaan kirjoittanut sanaakaan. Täytyy vain ”jaksaa ryhtyä moiseen”, jolloin lopussa kiitos seisoo, jos ilmaisu tässä yhteydessä sallitaan.

Roope Lipasti

Kirjoittaja on lietolainen kirjailija, joka eksyy vapaa-aikanaan kernaasti konkreettisiin ja selkeisiin remonttihommiin.

Kolumnista voi keskustella 4.12. klo 23.00 saakka.

Lue seuraavaksi