1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. kallioperä

Kun Suomen peruskallion rajaa piirrettiin vuonna 1899, syntyi luonnontieteellinen Suur-Suomi

1800-luvulla etsittiin kansojen luonnonmukaisia rajoja. Suomessa ne löytyivät Itä-Karjalasta.

Suomen peruskallioalue on luonnonoloiltaan yhtenäinen ja eroaa Venäjän tasangoista. Kuva: Seppo Sarkkinen / Yle

"Mutta juuri se, että valitsimme kovimman kallioniemekkeen, jossa ainoastaan meidän kaltaisemme katajat voivat kasvaa, se oli meidän suurin viisautemme."

Juhani Ahon isänmaallishenkisen lastun katkelma vuodelta 1891 antaa viitteitä, että kirjailija oli hyvin perillä paitsi suomalaisesta luonnosta, suomalaisten esihistoriasta, myös geologiasta.

Suomi tosiaankin sijaitsee kovalla kallioniemekkeellä, maailman vanhimpiin kuuluvalla peruskalliolla.

Peruskallioalueesta tuli Ahon lastun aikoihin osa kansallisen identiteetin etsintää. Haluttiin tietää, kuinka kauas itään peruskallio ulottuu.

Samoilta seuduilta kansallista identiteettiä etsi myös joukko karelianismin elähdyttämiä taiteilijoita, muun muassa Juhani Aho.

Karjalan uskottiin olevan kuin aikakapseli, joka oli säilönyt ikivanhoja suomalaisuuden salaisuuksia.

Karjalasta löytyisi suomalaisuuden alkujuuri, joka nostaisi meidät kansakunnaksi, ehkä jopa itsenäisyyteen. Ehkä sieltä löytyisi myös suomalaisen luonnon itäraja?

Itä-Karjala houkutti niin runonkerääjiä kuin biologejakin

Mittauksiin, kaavoihin ja kokeisiin perustuvat luonnontieteet saatetaan mieltää tieteiksi, joissa ideologiat eivät jyllää.

Kasvitieteilijä Heikki Simola on paleoekologi eli menneiden ympäristöjen tutkija. Hän tuntee myös suomalaisen luonnontutkimuksen historian.

– Luonnontieteissä kehittyi vahva kansallinen ohjelma. Luonnonolojen kuvauksissa ideaalina oli löytää mahdollisimman alkuperäistä, koskematonta luontoa, jossa ihmisen vaikutus ei näkyisi. Tällainen "aito" luonto löytyi Itä-Karjalasta.

Simola näkee selvän analogian luonnontieteiden ja kansanrunouden tutkimuksen välillä: molemmat etsivät puhdasta tutkimuskohdetta ja löysivät sen Karjalasta.

– Luonnontutkimuksessa on tapahtunut selvä fokuksen muutos: nykyään tutkitaan ihmisen vaikutusta luontoon, silloin pyrittiin unohtamaan ihmisen kiusalliset vaikutukset.

Moottoriteiden kallioleikkaukset ihastuttavat monia Suomeen saapuvia luontoturisteja. Kuva: Carmela Walder / Yle

Samalla tavoin kuin runonkerääjät kulkivat keruumatkoillaan, tekivät luonnontieteilijät omia tutkímusmatkojaan.

Valtioiden ja kansojen ”luonnonmukaisia rajoja” pidettiin tärkeinä. Siinä hengessä alettiin etsiä suomalaisen peruskallion rajoja.

– Tiedettiin, että Venäjän tasangot ovat sedimenttikiveä, sinne asti peruskallio ei ulottunut.

Samalla peruskallion raja olisi kasvimaantieteen raja.

– Peruskallio vaikuttaa irtonaiseen maa-ainekseen, joka puolestaan näkyy elävässä luonnossa. Haettiin karun pohjoisen luonnon rajaa, Simola sanoo.

Moottoriteiden ihastuttavat kallioleikkaukset

Peruskallio on pohjoisen Euroopan erikoispiirre.

Suomi ja Ruotsi Skoonea lukuunottamatta ovat saman kallion päällä ja Ukrainasta löytyy peruskallioalue, mutta ei muualta Euroopasta.

Esimerkiksi idässä Venäjän arot ovat nuorempaa kiviainesta ja täytyy matkata Kanadaan asti ennen kuin peruskallio puskee näkyviin.

– Suomessa me emme oikein tajua tätä erikoisuutta. Keski-Euroopan tai vaikka Viron luontoihmiset ovat aivan ihastuksissaan, kun näkevät kiteistä peruskalliota kallioleikkauksissa moottoriteillämme, Heikki Simola huomauttaa.

Wilhelm Ramsay osallistui peruskallioalueen tutkimukseen ja nimesi sen Fennoskandiaksi. Kuva: Museovirasto

Vuonna 1898 rajanveto oli jo niin pitkällä, että tuleva geologian professori Wilhelm Ramsay saattoi nimetä peruskallioalueen Fennoskandiaksi.

Peruskallioalue kattoi pääosan Ruotsia, Suomen, Kuolan ja ulottui idässä Äänisjärven itärannalle, Syvärille ja puoliväliin Karjalan kannasta.

Kun Fennoskandiasta irrotettiin Ruotsi, saatiin Suomen peruskallioalue.

Varsin yksityiskohtainen kartta Suomen ja lähialueiden kallioperägeologiasta julkaistiin vuonna 1899 osana Suomen kartaston ensimmäistä laitosta.

Kartasta näkee, kuinka peruskallioalue, ja samalla suomalaisen luonnon alue, noudattelee hämmästyttävän tarkkaan karjalaisten asuinaluetta. Kartasta olisi pian hyötyä Suur-Suomesta haaveilevalle poliittiselle karelianismille.

Kartta Suomen luonnonhistoriallisesta alueesta. Se julkaistiin vuonna 1899 Suomen kartaston ensimmäisessä painoksessa. Kuva: Laulujoutsenen perintö / WSOY

Peruskalliosta tulee politiikkaa

Vuoden 1899 Suomen kartasto oli merkkitapaus. Kansallisuusaatteen elähdyttämänä syntynyt karttakirja oli maailman ensimmäinen kansalliskartasto. Kartasto herätti ihastusta muun muassa Berliinin maantieteilijäkongressissa samana vuonna.

Suomi oli vuonna 1899 autonominen osa Venäjää. Suomen erityisasemaa alettiin kuitenkin juuri tuona vuonna purkaa, kun Venäjä aloitti sortokautena tunnetut venäläistämistoimet.

Suomen rajoja ja omaleimaisuutta korostavan kartaston julkaisu osui siis herkkään ajankohtaan.

Luonnontieteellinen maakuntajako ulottui idässä peruskalliokilven rajoille, eli paljon silloisen autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan itärajaa kauemmaksi.

Itä-Karjala Äänisjärveä, Uikujokea ja Vienanmerta myöden sekä koko Kuolan niemimaa esitettiin siis luonnonmaantieteellisen Suomen alueina.

Ihme kyllä, Venäjän viranomaiset eivät rajanvedosta pillastuneet.

– Ehkä se selittyy sillä, että rajaa oli haettu jo ennen sortokautta. Peruskallion rajanveto oli osa pohjoisten alueiden tutkimusta, jota tekivät myös venäläistutkijat.

Heikki Simolan mukaan kyse oli siis puhtaasta tieteestä, tiedonhankinnasta maailman ymmärtämiseksi, ei politiikasta.

Poliittiseksi tilanne muuttui viimeistään Suomen itsenäistymisen myötä, kun itärajasta tuli valtakunnan raja.

Se noudatteli pääosiltaan autonomian aikaista rajaa ja valtaosa karelianistien ihannoimasta Karjalasta jäi rajan taa. Alkoivat niin sanotut heimosodat, joissa joukko aktivisteja yritti liittää Itä-Karjalan alueita Suomeen.

Hakivatko Suur-Suomea havitelleet heimosoturit tukea pyrinnöilleen luonnonmaantieteellisestä kartasta?

– Varmaankin se on ollut tiedossa, sillä peruskallioalue oli osa koulusivistystä. Kulttuurinen ja kielellinen heimoalue oli kuitenkin enemmän esillä, Simola arvelee.

Seuraavan kerran asia tuli ajankohtaiseksi jatkosodan vuosina, kun Suomen armeija eteni peruskallion itärajoille.

Jatkosodan aikaisessa Luonnonsuojelyhdistyksen vuosikirjassa hahmoteltiin "Luonnontutkijan Suur-Suomea". Kuva: Heikki Simolan arkisto

Luonnontutkijan Suur-Suomi

Suomen Luonnonsuojelyhdistyksen vuosikirjassa ilmestyi vuonna 1942 artikkeli "Luonnontutkijan Suur-Suomi".

Sen on kirjoittanut suomalaisen luonnonsuojelun uranuurtaja Reino Kalliola.

Artikkeli on kuvitettu vuoden 1899 kartalla, tosin muutamin lisäyksin: kartassa näkyy käsivarren Lappi, joka on osa Köli-vuoristoa, eikä kuulu Fennoskandian peruskallioalueeseen. Vienanmeren eteläpuolella kartta ulottuu vielä syvemmälle itään kuin vuoden 1899 versiossa.

Kalliola arvelee kirjoituksessaan, että kartta on jokaiselle luonnontutkijalle tuttu.

Kalliola muistuttaa, että "luonnollisia rajoja" on haettu Syväriltä, Äänisjärveltä ja Vienanmereltä jo 1800-luvun alkupuolella. Wilhelm Ramsaylle hän antaa kunnian geologisen rajan määrittämisestä vuonna 1898.

Kalliolan mukaan "luonnontieteellisen Suomen itäraja on todennäköisesti jyrkin luonnontieteellinen raja koko pohjoisessa Euraasiassa".

Suomalainen mäki- ja vaaramaisema eroaa siis Kalliolan mukaan merkittävästi venäläisestä tasangosta, myös kasvi- ja eläinkunnassa on eroja.

Aivan merkityksettömänä hän ei tosin pidä valtiollistakaan itärajaa, sillä se noudattelee vedenjakajavyöhykettä, Maanselkää, joka "karuine erämaineen on rajoitteena eliöiden leviämiselle".

Heikki Simolan mukaan Kalliolan kirjoitus ei sisällä kansallista uhoa, vaan on faktinen kuvaus luonnontutkimuksen tilanteesta.

Toinen asia on se, kuinka tietoa käytettiin.

Simola on kirjoittanut suomalaisen luonnonsuojelun historiasta kertovassa Laulujoutsenen perintö -kirjassa, kuinka "luonnonmaantieteelliset perustelut valjastettiin jatkosodan aikana sotapolitiikan argumenteiksi".

Suur-Suomi pystyttiin perustelemaan paitsi kielellisillä, kansallisilla ja sotastrategisilla syillä, myös luonnonoloilla.

1800-luvun kansallisaatteen korostamat "luonnon rajat" näyttäisivät kokeneen jatkosodan voitokkaassa alkuvaiheessa hetkellisen renessanssin.

Rauhanteon jälkeen Itä-Karjala sekä Neuvostoliitolle luovutetut alueet jouduttiin unohtamaan vuosikymmeniksi, myös luonnontutkimuksen osalta.

1990-luvulla, rajojen taas avauduttua, Heikki Simola itsekin pääsi tutkimusretkille Karjalan maille ja jatkoi näin osaltaan Ramsayn ja kumppaneiden työtä.

Lue myös:

Mitä tarkoittaa kalevalamitta? Miksi Aino hukuttautui? Testaa tietosi Kalevalasta