Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Koronavuosi on ollut kurja, mutta kuinka kurja?

Mitkä ovat pahimmat Suomen kokemat talouskriisit, ja millainen koronakriisi on verrattuna niihin?

Heitimme pallon kolmelle professorille. Heistä Sakari Heikkinen tuntee Suomen koko taloushistorian, Seija Ilmakunnas viime vuosikymmenien talouskehityksen ja Heikki Patomäki globaalin talouden tuoreimmat kehityssuunnat.

Ikivanhoja kriisejä on hankala vertailla nykyaikaan. Siksi aikaväliksi valikoitui itsenäisyyden aika. Kolmikko päätyi kuuteen kriisiin, joista jokaisella on ollut peruuttamattomia vaikutuksia ihmisiin ja talouteen.

Ensimmäinen niistä oli juuri päättynyt tasan sata vuotta sitten.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

– Vuosi 1918 on ilman muuta koko itsenäisyyden ajan kaikkein pahin hetki, myös taloudellisesti, Sakari Heikkinen sanoo.

Kaikki kaatui niskaan, kun Suomi itsenäistyi Venäjästä joulukuussa 1917.

Ympärillä riehunut maailmansota vei vientitaloudelta maton alta länteen ja itään: lännessä riehuivat maailmansodan taistelut, Venäjällä vallankumous. Suomessa syttyi sisällissota, ja sen keskelle iski vielä kaikkien aikojen tuhoisin influenssapandemia eli espanjantauti.

Vaikutus ihmisiin ja talouteen oli välitön ja lohduton.

Markan arvosta suli vuosina 1914–1920 peräti 90 prosenttia. Hintataso kymmenkertaistui. Sodan jälkeen vankileireillä oli kymmeniätuhansia punaisten puolella taistelleita, viljan tuonti Venäjältä katkesi.

Maa oli henkisesti ja fyysisesti sodan pieksämä.

– Arjessa kriisi vaikutti muun muassa elintarvikepulana ja voimakkaana hintojen nousuna, Seija Ilmakunnas sanoo.

Bruttokansantuote romahti yli 30 prosenttia sotaa edeltäneen vuoden 1913 tasosta. Heikkisen mukaan kansantuote ei ole minään muuna aikana supistunut yhtä paljon.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Vuodenvaihteessa 1918–1919 aseet laskettiin Euroopassa. Maanosa alkoi elpyä, ja vuoden ikäinen Suomikin kömpi haparoiville jaloilleen.

Oloja vakautettiin ja vienti lähti vetämään. Suomi oli jo valmiiksi länsisuuntautunut – ennen sotaa 70 prosenttia viennistä meni länteen ja 30 prosenttia itään – ja heikoksi puristettu markka vauhditti vientiä. Suomeen alkoi virrata rahaa.

Uusi itsenäinen valtio takoi pysyviä uudistuksia, kuten lakkautti pitkään hiertäneen torpparilaitoksen ja sääti lain kahdeksantuntisesta työpäivästä. Vuonna 1922 sekä bruttokansantuote että kulutus saavuttivat viimein vuoden 1913 tason.

– Se oli kymmenen vuoden kuoppa. Menetetty vuosikymmen, Sakari Heikkinen tiivistää.

Kriisikimppu tuotti yhden ainoan mutta tärkeän talousopin: oman markan arvon säätely hyödytti vientiä ja vauhditti selviytymistä.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Sisällissodan palossa oli loimunnut koko kansa. 1930-luvun lama oli vaikutuksiltaan rajatumpi ja sai meillä nimen pula-aika.

Lyhyesti sanottuna kyse oli siitä, että vyötä kiristettiin pörssiromahduksen käynnistämässä taantumassa liikaa. Talous supistui, investoinnit pantiin jäihin ja lama syveni.

Maailmantaloutta veti kurimukseen myös kultakanta. Valuuttojen arvon sitominen kullan arvoon oli kahle, joka sitoi valtioiden käsiä ja veti ne yhdessä lamaan.

– Suomi selvisi lamasta vähemmällä kuin muut maat, mutta Suomikin oli pulassa kunnes päästiin irti kultakannasta, Heikki Patomäki sanoo.

1930-luvun lamassa ei ollut kyse vain Atlantin takana sattuneesta pörssiromahduksesta, vaan ongelmia oli kotipuolessakin. Omasta sekaannuksestaan noussut Neuvostoliitto oli 1920-luvulla alkanut myydä ryminällä puuta maailmalle, mikä kavensi Suomen vientimahdollisuuksia.

Työttömyys nousi sataantuhanteen. Se tuntuu pieneltä, mutta 3,5-miljoonaiselle kansalle määrä oli ennennäkemätön. Työttömille määrättiin pienipalkkaisia hätäaputöitä, ja moni joutui turvautumaan köyhäinapuun.

Pulaan joutui ylikuumentunut rakennusala, mutta kaikkein pahimmin lama osui maaseutuun ja etenkin velkaisiin viljelijöihin.

– Palkat joustivat alaspäin etenkin metsä- ja uittotöissä. Viljelijät saivat tuotteistaan vähemmän rahaa, mutta heidän lainojensa nimellisarvo ei muuttunut mihinkään, Heikkinen sanoo.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Yhdysvallat ja moni muu maa kärvisteli vuosia, mutta Suomi nousi melko nopeasti.

Suomen pelasti irtautuminen kultakannasta yhdessä muiden Pohjoismaiden ja Britannian kanssa jo vuonna 1931. Markan arvo devalvoitiin suhteessa dollariin, puntaan ja kruunuun. Se tepsi nopeasti tärkeimpään asiaan eli vientimarkkinaan: Suomen myymiä tuotteita oli halvempi ostaa.

Hinta oli osalle kansaa kova. Sosiaaliturvaa ei vielä ollut pehmentämässä työväen ja viljelijöiden kokemaa iskua.

Valtiokaan ei vielä helpottanut taantumaa tekemällä investointeja velkarahalla, kuten myöhemmin. Velkaa kaihdettiin ja investointeja tehtiin lähinnä vientiylijäämillä, joita nyt ei ollut.

Isoimmaksi opiksi jäi se, että lamaa vastaan kannattaa iskeä investoinneilla, ei vain kiristämällä vyötä. Keynesiläisyys eli elvyttäminen investoimalla alkoi Yhdysvaltain New Deal -ohjelmasta vuodesta 1933 alkaen.

– 1930-luvun lamalla oli valtava merkitys sille, että keynesiläisyys löi läpi, Patomäki sanoo.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Sota ei ole talouskriisi vaan kokonaisvaltainen poikkeustila.

Suomessa koko maa käännettiin vuosina 1939-1945 palvelemaan sotaa. Iso osa työikäisistä miehistä komennettiin aseisiin. Lähes kaikki tavanomainen ulkomaankauppa loppui.

Elintaso laski, suomalaiset köyhtyivät ja maan täyttivät huoli ja hätä. Kriisi tappoi kymmeniätuhansia suomalaisia ja jätti syvät arvet.

Mutta yllätys yllätys, talousmittarit eivät heilahtaneet raa'asti pakkaselle. Bruttokansantuote laski sotavuosina vain noin kymmenen prosenttia, eli saman verran kuin 1990-luvun lamassa. Se oli pientä sisällissodan romahdukseen verrattuna.

Suomessa piisasi rahassa laskettavaa toimeliaisuutta. Jokainen sotatoimi ja sorvattu kranaatti kohotti bruttokansantuotetta.

– Sodan aikana perinteinen talousmittaristo on kaikkein surkein, Heikkinen sanoo.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Sodan jälkeen keskityttiin yhteistyöhön ja hyvinvointiin.

Eurooppaa jälleenrakennettiin elvytysrahalla, mikä vauhditti toipumista. Suomi joutui kieltäytymään länsiavusta ja sai niskaansa raskaat sotakorvaukset. Ne ovat nousseet myyttisiin mittoihin, käänteeksi joka teki korpimaasta vientiteollisuusmaan.

Aikalaisille asia ei ollut näin ruusuinen. Sotakorvaukset olivat raskas taakka, eivät siunaus.

– Ne olivat rangaistus, naapurille ilmaiseksi annettuja tuotteita. Laskun maksoivat veronmaksajat. Ilman sotakorvauksia Suomella olisi ollut enemmän varaa kulutukseen, Heikkinen sanoo.

Silti Suomi kiistatta myös hyötyi sotakorvauksista. Teollisuus kehittyi nopeasti.

– Vaikka kyse oli pakosta, sotakorvausteollisuus loi pohjaa ulkomaankaupan seuraavalle vaiheelle, Patomäki sanoo.

Suomessa alettiin solmia laajoja työehtosopimuksia, mikä nosti Suomen muiden Pohjoismaiden kanssa samaan kelkkaan. Ihmisillä oli töitä, palkkojen nousu toi rahaa kulutukseen ja koko talous hyötyi.

Kärsimyksen jälkeen oli hyvinvointi-ihmeen vuoro. Talous kasvoi pitkään ja tasaisesti, ja pomput jäivät pieniksi. Markkaa devalvoitiin suunnilleen kymmenen vuoden välein, mikä piti viennin raiteillaan ja suojasi isoilta kolhuilta.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

1990-luvun lama oli mielikuvien veroinen repivä talouskriisi.

– Ainakin satatuhatta ihmistä jäi siitä eteenpäin kokonaan syrjään kehityksestä. Työttömyys oli massiivista, ja lamasta tuli monille ihmisille kokonaista aikakautta leimaava asia, Patomäki sanoo.

Rahoitusmarkkinat vapautettiin 1980-luvulla, ja lainarahan määrä kasvoi holtittomasti. Kun kansainvälinen talous notkahti 1990-luvun alussa, kupla puhkesi. Naapurissa Neuvostoliitto hajosi ja tuottoisa idänkauppa törmäsi seinään.

– Kumisaappaille ei ollut kysyntää länsimarkkinoilla, Heikkinen tiivistää.

Suomi romahti pahemmin kuin kertaakaan 50 vuoteen. Bruttokansantuote putosi vuosina 1991-1993 kymmenen prosenttia. Työttömiä oli pahimmillaan puoli miljoonaa, ja moni jäi pitkäaikaistyöttömyyden kuiluun. Pankit ajautuivat vaikeuksiin, yritykset tekivät konkursseja. Lainanhoito vaihtui velkavankeuteen.

Valtio oikaisi kurssia isolla kammella. Markka devalvoitiin kahdesti, ja valtiontaloutta lääkittiin leikkaamalla hyvinvointivaltiosta. Leikkauksiin päädyttiin, kun valtionvelka alkoi kasvaa vauhdilla ja korot olivat paljon korkeammat kuin nykyisessä nollakorkojen maailmassa. Kymmenvuotisen valtionvelan korko oli yli kymmenen prosenttia.

Valtio kyllä otti velkaa, mutta ei niin paljon että sillä olisi pelastettu laman kitaan pudonneita. Leikkaukset osuivat kipeästi etenkin pienituloisiin, ja Ilmakunnaksen mukaan leikkauspolitiikan taloutta hyydyttävät vaikutukset aliarvioitiin.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Isoin konsti lamasta selviämiseen oli, hämmästyttävää kyllä, yhtä yksinkertainen kuin 1930-luvulla. Kun markka halpeni, vienti alkoi taas vetää ja täytti vähitellen idänkaupan jättämän tyhjiön. Se auttoi nopeasti.

Työttömyyden päästäminen pilviin todettiin virheeksi. Se on laman tärkeimpiä opetuksia, ja näkyy kaikissa toimissa sen jälkeen, myös koronakriisin hoidossa.

– Opittiin, että se on iso riski. Ei ole vain niin, että työttömyys nousee korkealle tasolle ja tulee alas, vaan se myös jää herkästi korkealle tasolle, Ilmakunnas sanoo.

Myös iso markkinapyörä pyörähti. Taloutta ja kilpailulainsäädäntöä rukattiin EU-kuntoon. Yritystukia alettiin suunnata uudistumiseen eli tuotekehitykseen. Valtion aiemmin hoitamia asioita avattiin liike-elämälle, mikä on jatkunut tähän päivään asti.

– Keskeiseksi tavoitteeksi tuli luoda mahdollisimman otollinen ilmapiiri globalisoituvalle liike-elämälle, Patomäki sanoo.

Suomi nousi lamasta vuosina 1995–1996. Sillä oli jo uusi ylpeys ja valttikortti, sillä Nokia oli nousemassa koko maan veturiksi.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Yllä olevassa kuvassa Tiina Paasikivi laskee hautakynttilän Nokian Salon-tehtaan portille elokuussa 2012. Nokian kohtalo jäi symboloimaan vuosien 2008–2009 finanssikriisiä.

Finanssikriisi sai alkunsa velkakuplan puhkeamisesta Yhdysvalloissa. Kupla oli syntynyt ennen kaikkea holtittomasti jaetuista asuntolainoista. Kriisiä pidetään järjestelmäkriisinä: talouteen oli pumpattu kasvua liian lyhytnäköisesti.

Kun kupla puhkesi, koko maailma kärsi. Niin myös Suomi. Vuodesta 2008 vuoteen 2009 Suomen bruttokansantuote putosi kahdeksan prosenttia.

Vaikutus jäi kuitenkin tumpsahdukseksi. Kriisi ei kaatanut pankkeja tai suuryrityksiä, ja määrätietoinen elvytys hillitsi työttömyyden kasvua. 1990-luvun laman opit olivat tuoreessa muistissa, ja markkinoilta sai halpaa velkarahaa. Kansa pysyi työssä ja kuluttamassa.

– Kansalaisten elintaso ei tippunut niin paljon kuin jos olisi menty 30- tai 90-luvun tyylillä. Elintaso pidettiin julkisella velanotolla, Heikkinen sanoo.

Vaikka finanssikriisi sinänsä ei koskettanut monia lainkaan, Nokian sukellus osui pahaksi onneksi samaan aikaan. Tuhansia irtisanottiin, ja Nokia-rihmaston mukana koko elektroniikkateollisuus ajautui alamäkeen.

– Finanssikriisi oli ennen kaikkea vientisektorin kriisi. Kotimarkkinat selvisivät siihen nähden pienin vaurioin, Ilmakunnas sanoo.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Finanssikriisi jatkui eurokriisinä. Talouskasvu oli kituliasta, ja elvytyksestä alkanut velkaantuminen jatkui. Valtionvelka lähes kaksinkertaistui runsaasta 50 miljardista eurosta noin 90:een vuosina 2008–2013.

Jälleen useampi asia vaikutti samalla kertaa. Paperiteollisuus ajautui digitalisoituvassa maailmassa laskuun, ja Venäjän-vientikin yskähteli. Kasvu vauhdittui vasta vuonna 2015.

– Taloudessa se oli paikallaan polkemisen aikaa. Melkein vuosikymmen murmelina, Heikkinen tiivistää.

Finanssikriisistä jäi enemmän hämmennystä kuin oppeja. Eurokriisi antoi sytykettä populismille, ja euron jäykkyys alkoi saada niskaansa kritiikkiä. Suomea vertailtiin Ruotsiin, jonka talouskasvu elpyi oman kruunun vauhdittamana nopeammin.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Koronakriisiä ei voi verrata mihinkään aiempaan kriisiin, sanovat tutkijat.

– Tämä ei ole Suomen historian kaikkein vaikein vuosi. Mutta erikoisin vuosi tämä kyllä on, Heikkinen sanoo.

Ympärillä riehuu pandemia kuten aikanaan espanjantaudissa, vapauksia on rajoitettu tavalla jota voisi verrata sotavuosiin ja yritykset kärvistelevät konkurssiuhassa samoin kuin 90-luvun lamassa. Mutta silti kaikki on aivan toisin.

– Pankkisektori ei ole ongelmissa. Turvana on moderni valtio, joka antaa kansalaisille lupauksen pitää heidät hengissä. Valtiolle on tarjolla runsaasti lähes korotonta velkaa, Heikkinen sanoo.

Tautikaan ei ole ollut niin tappava kuin keväällä pelättiin. Jos poikkeustila talttuu rokotteilla, kuopasta voidaan tulla nopeastikin ylös.

Loppukeväästä työelämäprofessori Vesa Vihriälän vetämä talousviisaiden työryhmä ennakoi, että Suomen bruttokansantuote laskee tänä vuonna yhdeksän prosenttia ja jää lähes vuosikymmenen mittaiseen alhoon.

Nyt näyttäisi siltä, että tämän vuoden pudotus on puolet pienempi eivätkä tulevat vuodetkaan näytä yhtä synkiltä.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Mitä koronakriisistä opitaan? Ilmassa on isoja kysymyksiä.

Talouskasvu mataa länsimaissa, ja talouskasvun vaatimukset kulutuksen lisäämisestä törmäävät vaatimuksiin kulutuksen vähentämisestä.

Valtiot käyttävät elvytykseen ennätyssummia. Rahanjaosta päätetään parhaillaan. Velkarahalla voidaan ylläpitää vanhaa tai ohjata kehitystä kestävämpään suuntaan.

– Tilanne olisi paljon pahempi ilman tällaista massiivista keskuspankkirahoitusta. Mutta ellei vihreää elvytyspakettia saada aikaan, niin vaihtoehtona on se että kriisi uhkaa vahvistua ja ajaudutaan lähemmäs globaalia katastrofia, Patomäki sanoo.

Tutkijoiden mukaan modernilla valtiolla ei ole muita vaihtoehtoja kuin hoitaa kriisiä velaksi.

– Kansantalous ei ole kuin kotitalous. Valtion velka ei ole jotain kesämökkivelkaa, jota maksetaan pois, vaan valtio hoitaa velkansa pitkällä aikavälillä, Heikkinen sanoo.

– Ennemminkin todistustaakka menee niin päin, että miksi ei otettaisi velkaa. Kaikki muutkin ottavat, ja velka on halpaa, Ilmakunnas jatkaa.

Talouden huolipuhe jäi Suomessa päälle 1990-luvun lamassa ja on yhä läsnä vahvemmin kuin muualla Euroopassa.

– Velkapuheen hallitsevuus on suomalainen erityispiirre. Suomessa on kaikupohjaa suu säkkiä myöten -ajattelulle. Vihriälän raportin yhteydessäkin ihmiset tulivat suorastaan eloisiksi, kun tuli puheeksi että edessä on kipupaketti, Heikkinen sanoo.

Koronaan yhdistyvät digitalisaatio, ilmastonmuutos, velkaantuminen ja talousmurros. Kukaan ei vielä tiedä, mitä tuloksena syntyy.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Voiko kriisejä vertailla?

Ei voi, sanoo asiantuntijakolmikko.

– Finanssikriisistä voi sanoa, että se oli keveämpi kuin muut. Ja isoimmat käänteet tulivat ehkä 1930–40-luvuilla, joiden seurauksena rakennettiin uudenlaista järjestelmää. Mutta jokaisella kriisillä on ollut omat kauaskantoiset seurauksensa, joita en halua vertailla keskenään, Patomäki sanoo.

Samaa sanoo Ilmakunnas – vain pahin kriisi on poimittavissa:

– Syvin kriisi sijoittuu heti itsenäisyyden alkuun. Ja 90-luvun lama on ollut rauhanajan pahin talouskriisi. Pahimmat talouskriisit liittyvät aina ylivelkaantumiseen ja ylikuumenemiseen, ja itsepetosta osataan harrastaa. Aina kriisin jälkeen kuvitellaan, että tällä kertaa kehitys hallitaan.

Heikkisen mukaan historian ja nykypäivän vertailu opettaa paitsi mikä on samoin, myös mikä on toisin.

– Jos kiinnittää huomiota näennäisesti samanlaisiin asioihin, menee helposti metsään.

Sakari Heikkinen on Helsingin yliopiston taloushistorian emeritusprofessori. Seija Ilmakunnas on Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulun työelämäprofessori. Heikki Patomäki on maailmanpolitiikan professori Helsingin yliopiston globaalin poliittisen talouden tutkimuskeskuksessa.

Kuvien lähteet, jos niitä ei ole erikseen merkitty:

Kuvakooste 1918-2020:
arkistovideo Yle

Kuvakooste 1918:
Museovirasto, arkistovideo Yle, Museovirasto, Wilho Apell / Ilomantsin museosäätiö, Ivar Ekström / Museovirasto

Kuvakooste 1930-luku:
Sakari Pälsi / Helsingin kaupunginmuseo, Helsingin kaupunginmuseo, arkistovideo Yle

Kuvakooste 1939-1945:
Helsingin kaupunginmuseo, arkistovideo Yle, SA-kuva

Kuvakooste 1990-luku:
Heikki Ulander / Lehtikuva, arkistovideo Yle, Sari Gustafsson / Lehtikuva, Martti Kainulainen / Lehtikuva

Kuvakooste 2008-2009:
Matti Björkman / Lehtikuva, Roni Lehti / Lehtikuva

Kuvakooste 2020:
Silja Viitala / Yle, Jorge Gonzalez / Yle

Korjaus 22.12.2020 klo 13.45: Säästöpankkiryhmä korjattu Suomen Säästöpankiksi 1990-luvun lamaa käsittelevän jakson kuvatekstissä.