1. yle.fi
  2. Uutiset

"Ei Lappiin luonnon takia tulla, vaan ryyppäämään ja parittelemaan" – kansallispuistoja pidettiin aiemmin höpötyksenä ja metsäteollisuuden tuhona

Suomalaisten suhtautuminen kansallispuistoihin on tehnyt täyskäännöksen yhden sukupolven aikana.

kansallispuistot
Retkeilijät hiihtämässä Ounastunturin matkailumajalle
Kansallispuistojen matkailuarvo on hoksattu vasta viime aikoina. Retkeilijät Ounastunturilla 1938.Otso Pietinen / Museovirasto

Suomalaiset ovat rakastuneet kansallispuistoihin.

Repovedellä pysäköinti ruuhkaantui ja pelastustiet olivat tukossa, kun ennätysmäärä kävijöitä rynnisti kesäiseen metsään. Ahdasta on ollut monessa muussakin kansallispuistossa.

Samaan aikaan käydään ankaraa kamppailua uusien kansallispuistojen perustamisluvasta. Punkaharjulla harmitellaan, kun valinta ei marraskuussa osunut kohdalle. Sallan kunnanjohtaja sen sijaan iloitsee – Itä-Lapin erämaat saavat kansallispuistostatuksen ehkä jo ensi keväänä.

Suomen Luonnonsuojeluliiton pitkäaikainen pääsihteeri Esko Joutsamo on seurannut hyvillä mielin viime aikojen kansallispuistouutisointia.

Joutsamo muistaa toisenlaisenkin ajan.

– Eräs kunnanjohtaja tokaisi: Ei Lappiin luonnon takia tulla. Tänne tullaan ryyppäämään ja parittelemaan. Eikä sitä varten kansallispuistoja tarvita.

Eikä siitä niin kovin kauaa ole.

Lomailijat käyvät Ukko-Kolin huipulla ihastelemassa maisemia ja ottamassa valokuvia.
Etelä-Suomeen tarvittaisiin lisää kansallispuistoja ja valtion pitäisi rohkeasti vaikka pakkolunastuksella hankkia maata niitä varten, Esko Joutsamo sanoo. Lomailijoita Ukko-Kolin huipulla. Jaana Kainulainen / Yle

"Luonnonsuojelu oli turhaa höpötystä"

Esko Joutsamon työura Suomen Luonnonsuojeluliitossa osui murrosvaiheeseen.

Kun hän aloitti vuonna 1973, kansallispuistoja oli yhdeksän eikä uusia oltu perustettu lähes kahteen kymmeneen vuoteen. Joutsamon jäädessä eläkkeelle vuonna 2003, kansallispuistojen määrä oli kasvanut 35:een.

– Suhtautuminen kansallispuistoihin on muuttunut todella paljon. 1970-luvulla vastustus oli ankaraa.

Joutsamon mukaan päävastustajat olivat maanomistajien etujärjestö MTK sekä metsäteollisuus.

– Maanomistajat pelkäsivät, että maat viedään ilmaiseksi sosialisoinnin alttarille. Lehdistössä käytiin ankaraa propagandakamppailua.

Avohakkuualue Kuusamossa 1966
Avohakkuut olivat suosiossa pohjoisen vanhoissa metsissä. Avohakkuualue Kuusamossa 1966.Pekka Kyytinen / Museovirasto

Metsäyhtiöiden ajattelu taas lähti siitä, että kaikki puu tarvitaan paperi- ja sellutehtaiden raaka-aineeksi. Osa metsäntutkijoista tuki tätä ajattelua.

Metsätyöt antoivat vielä 1970-luvulla leivän monelle ja siksi etenkin Lapin kunnissa vastustettiin kansallispuistojen perustamista. Pelättiin ennestäänkin vähäisten työpaikkojen puolesta.

– Ajan henki ei ollut luonnonsuojelumyönteinen, vaan sitä pidettiin turhana höpötyksenä, Joutsamo muistelee.

Kansallispuistojen ajaminen oli Joutsamon mukaan yksinäistä puuhaa. Muita luontojärjestöjä ei juuri ollut – WWF tosin aloitteli juuri tuolloin Suomessa – ja ympäristöhallinto oli heiveröinen.

Joutsamon mukaan erityisen turhauttavaa oli reaktio, minkä suojelualue-ehdotus usein sai aikaan.

– Silloin käynnistyivät niin sanotut aavistushakkuut ja -ojitukset. Metsään ilmestyi äkkiä työkoneita ja myllääminen alkoi.

Metsät siis kaadettiin ennenkuin ne ehdittiin suojella.

Kekkosen 80-vuotislahja

Kovimpana taistona Esko Joutsamo pitää nykyisen Urho Kekkosen kansallispuiston perustamista.

Kamppailu Koilliskairaksi kutsutun laajan tunturi- ja metsäalueen puolesta kesti 20 vuotta. Kaikki alkoi erään kirjan julkaisusta.

– Vuonna 1963 ilmestyi Lapinkorpi-niminen hienosti kuvitettu teos. Se oli hätähuuto Koilliskairan puolesta, jonne metsäautoteiden verkosto oli suuntautumassa.

Kemijärvelle oltiin samoihin aikoihin avaamassa sellutehdasta, jonka ansiosta kuljetusmatkat lyhenivät ja puun hankinta Itä-Lapin metsistä kävi kannattavaksi.

Tehdas oli tervetullut piristysruiske työttömyyden vaivaamalla alueella.

Niinpä kansallispuiston vastustuskin oli kovaa. Edes presidentti Urho Kekkosen allekirjoitus kansallispuistoadressissa ei auttanut.

Kekkosella tosin oli lopulta rooli kansallispuiston perustamisessa.

Kaksi retkeilijää Ounastunturin matkailumajalla
Suomen ensimmäiset kansallispuistot perustettiin juuri ennen sotaa. Kaksi retkeilijää Ounastunturin matkailumajalla vuonna 1938.Otso Pietinen / Historian kuvakokoelma Matkailun edistämiskeskuksen kokoelma / Museovirasto

Vuoden 1980 lähestyessä Kekkosen lähipiiri, niin sanotut perässähiihtäjät, mietti kuumeisesti, mitä antaa presidentille 80-vuotislahjaksi.

Ajatuksissa oli muistomerkin pystyttäminen Kekkosen hiihtomaisemiin, Enontekiön Saivaaran huipulle.

Paikalliset kuitenkin vastustivat hanketta, koska pelkäsivät poronhoitoa häiritsevää turistivyöryä.

Myös Suomen luonnonsuojeluliitto pääsi antamaan lausuntonsa asiassa.

– Puheenjohtajamme, professori Rauno Ruuhijärvi ehdotti, että Koilliskaira nimettäisiin uudelleen Urho Kekkosen mukaan ja perustettaisiin sinne presidentin nimikkokansallispuisto 80-vuotislahjana.

Ruuhijärvi veti oikeasta langasta ja pitkään vastatuulessa ollut hanke nytkähti eteenpäin.

Valtioneuvosto teki periaatepäätöksen Urho Kekkosen kansallispuiston perustamisesta 2. syyskuuta 1980 – Kekkosen 80-vuotispäivän aattona. Avajaisia Suomen toiseksi suurimmassa kansallispuistossa vietettiin kolme vuotta myöhemmin 1983.

– Se oli iso voitto, Esko Joutsamo sanoo.

Esko Joutsamo
Esko Joutsamo kotimaisemissaan Keravan Haukkavuoren suojelumetsässä.Antti Lähteenmäki / Yle

Suurimmat suojelupäätökset keskustaministerien aikana

Mikä ihmisten mielen sitten muutti? Eikö metsäteollisuus yhä tarvitse puuta?

Esko Joutsamo huomauttaa, ettei muutos ole tapahtunut itsestään. Luontojärjestöillä ja vahvistuneella ympäristöhallinnolla – ympäristöministeriö aloitti samana vuonna kuin Urho Kekkosen kansallispuisto – on ollut tärkeä rooli mielipiteenmuokkaajina.

– Kansallispuistoista on tullut paikallinen vetovoimatekijä. Vaikka niitä ei alunperin perustettu matkailua varten, on kansallispuisto huomattava etu matkailuyrittäjille.

Toki metsäteollisuus tarvitsee yhä puuta. Kotimaista puuta menee sellun ja paperin raaka-aineeksi itse asiassa enemmän (siirryt toiseen palveluun) kuin 40 vuotta sitten.

Puun tuotanto on kuitenkin tehostunut. Samalla asiakkaat seuraavat tarkkaan, että yhtiöt noudattavat ympäristösertifikaatteja.

Suojeltujen metsien osuus on noin 12 prosenttia (siirryt toiseen palveluun)metsäalasta, joten teollisuudenkin käyttöön puuta yhä riittää.

Metsäyhtiöissä puhutaan avohakkuiden sijaan luonnon monimuotoisuuden edistämisestä.

– On tullut lisää ymmärrystä metsien toiminnasta ja siitä, että puun tuotanto on osa metsäekosysteemin toimintaa, sanoo metsäjohtaja Karoliina Niemi Metsäteollisuus ry:stä.

Esimerkkinä metsäyhtiöiden asennemuutoksesta käy Repoveden kansallispuisto, jonne UPM lahjoitti ison alueen ja perusti kylkeen oman suojelualueensa.

Pystyykö Esko Joutsamo määrittämään hetken, jolloin yleinen mielipide kansallispuistoja kohtaan muuttui?

– Tuuli kääntyi vasta 1990-luvun lopussa, jolloin perustettiin Kurjenrahkan ja Syötteen kaltaisia kansallispuistoja. Silloin huomasin, että päättäjät ovat niiden puolella.

Tuleville päättäjille esimerkkinä Joutsamo haluaa nostaa esiin kaksi ehkä hieman yllättävääkin nimeä.

– Pinta-alaltaan suurimmat suojelupäätökset on tehty keskustalaisten Johannes Virolaisen ja Taisto Tähkämaan ministeriaikana. Vaikka puoluetta lähellä oleva MTK vastusti henkeen ja vereen, heillä oli rohkeutta ja kaukonäköisyyttä viedä soidensuojelu- ja kansallispuistohankkeet päätökseen.

Lue lisää:

Kaivosyhtiöt tehneet varauksia jopa luonnonsuojelualueille – katso kartasta kotipaikkakuntasi tilanne

Lue seuraavaksi