1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. yhteiskunnalliset ilmiöt

Toni Viljanmaan kolumni: Identiteettien väliset riidat pitää reilusti tunnustaa, jotta niitä voidaan ratkoa

Suomi tarvitsee aitoa kilpailua ajatuksista. Rosoisia ääniä ei pidä pelätä, vaan myös niiden pitää kuulua, kirjoittaa Toni Viljanmaa.

Kuva: Arttu Timonen / Yle

Ääripuheesta ja ihmisten jakautumisesta eri leireihin on puhuttu pitkään otsa rypyssä. Ilkeät herjat viihtyvät sosiaalisessa mediassa salaliittoteorioiden kyljessä. Politiikasta on tullut erityisen pahasisuista.

Poliitikon täytyy kasata suojakseen teräksinen panssari, jos mielii menestyä. Suosituksi tulleessa identiteettipolitiikassa ei kysytä asioiden perusteita, vaan sitä, mitä sinä olet ja edustat.

Toisaalta ainahan on sanottu, että poliitikolla pitää olla niin paksu nahka, että hän ei tarvitse enää selkärankaa. Ei pidä provosoitua, jos provosoidaan, kuului yksi Mauno Koiviston ohjenuorista. Koivistosta tuli tasavallan presidentti.

Jo kevyt historian sivujen selailu osoittaa, että politiikka on ollut aina täynnä ilkeyksiä, joilla pyritään horjuttamaan vastustajaa ja saamaan lisää kannatusta - valtaa. Ilkeyksistä sai osansa myös nousukas Urho Kekkonen, joka valtaan päästyään maksoi potut pottuina. Kekkonen päästeli sappeaan vallan portaissa alaspäin myllykirjeissään. Suomi alkoi muistuttaa aikansa vastarannankiisken Ernesti Hentusen sanoin Kekkoslovakiaa, jossa presidentin mielenliikkeiden myötäily oli omiaan avittamaan omaa uraa.

Vastakkainasettelua on ollut Suomessa aina. Jyrkimmillään se oli keväällä 1918, jolloin vastakkain olivat punaiset ja valkoiset. Siitä on kuljettu onneksi kauaksi.

Monet vieroksuvat niin sanottuja repiviä puheenvuoroja ja haluavat peitellä todellisia ristiriitoja vaatimalla niin sanottuja rakentavia puheenvuoroja.

Elokuussa 95-vuotiaana kuollut sosiologi ja akateemikko Erik Allardt luetteli 1960-luvulla Suomen perusvastakohtaisuudet: maalaisuus ja kaupunkilaisuus, suomenkielisyys ja ruotsinkielisyys, kommunistit ja muut sekä vasemmisto ja oikeisto taloudellista jakoa seuraillen. Korpikommunismia tutkineella Allardtilla oli iso vaikutus siihen, kuinka Suomessa suitsittiin ääriajattelua 1960–70-luvuilla.

Luin Allardtin kirjaa Yhteiskunnan rakenne ja sosiaalinen paine. Tuo 56 vuoden takainen sosiologian klassikko on yhä ajankohtainen. Ristiriitojen pelkääminen on turhaa pelkoa.

Sosiologi muistuttaa, kuinka monet vieroksuvat niin sanottuja repiviä puheenvuoroja ja haluavat peitellä todellisia ristiriitoja vaatimalla niin sanottuja rakentavia puheenvuoroja. Allardtin mukaan rakentavien puheenvuorojen vaatijat jyrkentävät itse ristiriitoja yrittäessään estää ristiriidan sääntelyn ensimmäisen edellytyksen eli ristiriidan tunnustamisen. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku, sanoi presidentti J. K. Paasikivikin.

Isoista politiikan kysymyksistä kuuluukin olla erimielisyyttä. Ristiriitojen täydellinen poistaminen merkitsisi sitä, että toisinajattelu olisi kokonaan kukistettu tai ainakin kielletty. Sellainen Suomi ei olisi länsimainen kansanvalta, vaan jotakin muuta.

Toivottavasti emme ole ajautumassa edes pehmeään totalitarismiin, jossa vallan vastainen ajattelu kostetaan eri tavoin syrjäyttämällä sosiaalisesti, harrastuksissa tai työelämässä. Tällaisesta olen kuullut etenkin perussuomalaisilta. Toivottavasti siitä ei tule tapa, sillä muuten palaisimme Kekkosen ajan masentavan puhdasoppisuuden aikaan.

Allardtin klassikko huokuu optimismia. Suomesta oli 1960-luvulla tullut säänneltyjen ristiriitojen maa. Se oli päässyt pois 1930-luvun vereen, kieleen, alueeseen ja perimään liittyvistä, vaikeasti hallittavista kaunoista. Yhteiskunnan tasa-arvoistuminen oli sysännyt hankalat moraalikysymykset selkeämpien talousasioiden tieltä. Suomi oli kypsynyt.

Syvästä 1990-luvun lamasta alkanut konsensus-Suomi taisi olla vain parikymmentä vuotta kestänyt häiriötila

Nyt Suomi näyttää taas palanneen moraalin äärelle. Siksi pitäisi uskaltaa vaihtaa ajatuksia myös perimmäisistä ajattelun eroista. Taas puhutaan kulttuurista, uskonnosta ja kielestä. Nämä ristiriidat ovat omiaan pahenemaan niin kauan kuin ne pysyvät "sääntelemättöminä". Jälki voi pahimmillaan olla rumaa. Ristiriita pitää tunnustaa ja hyväksyä ilman vähättelyä. Vuoropuhelua tarvitaan, eikä se tapahdu aina nätillä kielellä.

Syvästä 1990-luvun lamasta alkanut konsensus-Suomi taisi olla vain parikymmentä vuotta kestänyt häiriötila. Perussuomalaisten vuoden 2011 jytky palautti ristiriidan takaisin yhteiskuntaan. Nyt perussuomalaiset vaikuttavat olevan kaikkien muiden puolueiden vastapuoli samalla tavoin kuin kommunistit 60-luvulla. Isona erona on se, että perussuomalaiset oli viimeisen Ylen kannatuskyselyn mukaan Suomen suosituin puolue. Sen kannattajat tulee siis ottaa vakavasti.

Sosiologi Allardt tuli tutkimuksissaan siihen tulokseen, että kommunistien valtaan tuloa ei pitänyt torpata, koska samalla olisi vähennetty köyhimpien äänestäjien vaikutusvaltaa. Valta tuo vastuuta ja kasvattaa. Samaa reseptiä on suositeltu perussuomalaisille.

Yhteiskunta tarvitsee ajatusten aitoa ja perimmäistä kilpailua. Rosoisten äänten pitää päästä kuulluksi konsensuksen horroksesta heränneessä Suomessa. Rumakin vuoropuhelu voittaa aitojen takaa huutelun ja oikeaoppisuuden.

Toni Viljanmaa

Kirjoittaja on tuotantoyhtiö Alku Tuotannon perustaja ja Pohjalaisen viimeinen päätoimittaja, joka kirjoittaa poliittisen historian väitöskirjaa pohjalaisesta riitelystä. Hän oli kokoomuksen ehdokkaana 2019 eduskuntavaaleissa, mutta ei ole puolueen jäsen.

Kolumnista voi keskustella 6.1. klo 23:00 asti.