1. yle.fi
  2. Uutiset

Reetta Rädyn kolumni: Kansan jakautumisen kauhistelun sijaan voisi miettiä, mistä jakautuminen johtuu

Nyt on hyvä aika osoittaa, että erimielisyys ei tarkoita samaa kuin faktojen vääristely, Reetta Räty kirjoittaa.

Inhimillinen käytös
Reetta Räty
Reetta Räty.Antti Haanpää / Yle

Uusimman Image-lehden jutussa (siirryt toiseen palveluun) kerrotaan pieni, kaunis kohtaus politiikan kulisseista.
Lokakuussa sote-neuvottelut venyivät jälleen yöhön. Li Andersson oli ”sairaan väsynyt”, ja kuten tiedämme, raskaana. Hän mietti, oliko tällainen kokoustaminen terveellistä, hänelle itselleen tai varsinkaan vauvalle. Seuraavana päivänä Annika Saarikko, ministeri ja kahden pienen lapsen äiti, tuli sanomaan Andersonille, että arvaa tämän ajatukset. Li Andersson kuvaa tilannetta jutussa näin: ”Ja sit se tuli jotenkin sanomaan, et mä vakuutan sulle, et sil on kaikki hyvin siellä ja se pärjää siellä vaikka sä tekisit yhden pitkän päivän.”

Andersson sanoo, että tilanne oli ”maailman koskettavin”.

Silmät kostuvat, sekä ministerillä että lehdenlukijalla.

Sitähän raskaana ollessa miettii: onko sillä kaikki hyvin, pärjäähän se siellä.
Tuollaisten ajatusten äärellä on arvokasta, jos joku näkee politiikan ja soten läpi, lohduttaa ja rohkaisee yhtä aikaa.

Imagen jutussa ministerien kohtaaminen kehystetään ajatuksella siitä, että ”politiikan maailmassakin on inhimillisyyttä, joka ei aina näy julkisuuteen”

Tietenkin on, poliitikot tosiaan ovat ihmisiä, ja työkavereita.

Mutta onhan sekin totta, että inhimillisyys ei ole politiikan näkyvin piirre. Politiikka on erikoinen työyhteisö. Kilpailuasetelma on jatkuva, ja tekemisen lähtökohta se, että ollaan eri puolueista, liikkeellä eri ideologioista käsin.

Mielipiteiden eriytymistä on yritetty suitsia toppuuttelemalla ja kaitsemalla kansaa kohti keskitieksi kutsuttuja näkemyksiä. Mutta eihän se ole ratkaisu. 

Politiikan koventuva kieli, vastustajan kampittaminen ja jopa poliittinen väkivalta vievät ajatukset muulle kuin inhimilliseen, lämpimään työtoveruuteen.

Viime aikoina eripura ja polarisoituminen on korostunut vähän kaikkialla. Sanotaan, että jakolinjat syvenevät ja erot kärjistyvät on kyseessä sitten vauraus, arvomaailma, kaupunginosat, työmarkkinat, hyvinvointi, koulumenestys, somekuplat, puhetavat…

Koronan jälkipyykissäkin tullaan puhumaan todellisuuksien eriytymisestä: sama myrsky, ihan eri laivat.

Muistatteko vielä ajan, jolloin murehdittiin sitä, että kaikki puolueet ovat keskellä? Että ne ovat yleispuolueita, eikä niitä erota toisistaan? Vaalikeskusteluissakin pyrittiin näyttämään ja löytämään nimenomaan puolueiden eroja.

Nyt on toinen aika: yleinen huolenaihe on se, miten etäälle mielipiteet ja elämänpiirit karkaavat toisistaan. Näkemysten lisäksi on erimielisyyttä faktoista, keskustelutyylistä, asioiden tärkeysjärjestyksestä ja käytettävistä sanoista.

Mielipiteiden eriytymistä on yritetty suitsia toppuuttelemalla ja kaitsemalla kansaa kohti keskitieksi kutsuttuja näkemyksiä.

Mutta eihän se ole ratkaisu.

Eikö mieluummin pitäisi kuunnella, mitä ihmisillä on sanottavana ja mistä kunkin näkemykset kumpuavat? Eihän erimielisyys sinänsä ole ongelma, eikä sitä voi siivota pois elämästä.
Suomessa on niin vahva usko konsensukseen ja kaikenlaiseen maltillisuuteen, että arkista moniarvoisuuttakin pidetään kriisinä.

On tietenkin helppo sanoa, että rauhoittukaa, jos kuuluu niihin, joilla on valtaa, vaurautta ja näkymiä. Mutta Suomi on muuttunut ja moninaistunut. Monet kokevat, että eivät tule kuulluksi. Valtavat voimat kuten nyt vaikka globalisaatio, teknologinen murros ja kaupungistuminen näyttäytyvät erilaisina eri luokista, kokemuksista ja elämäntilanteista käsin. Ei tällaisessa tilanteessa voi odottaa, että kaikki kerääntyisivät näkemyksineen samaan ruutuun.

Eiköhän meistä useimmilla ole tapana kuvitella, että itse näkee kokonaiskuvan, kun taas muut katsovat asioita kapeasti, omasta kolostaan käsin. 

Jotta demokratia voisi toimia, tarvitaan yhteisesti jaettuja faktoja (siirryt toiseen palveluun). Faktojen tehtävänä on taata, että mielipiteet ovat näkökulmia johonkin jaettuun. USA:n viime päivien tapahtumien analyyseissa on palattu internetin historiaan (siirryt toiseen palveluun), kristalliyöhön (siirryt toiseen palveluun) ja populismin vaaroihin. Näin se on aina ollut: se joka värittää tai väärentää faktoja – somessa tai livenä – halveksii demokratiaa.

Itselleni jäi mieleen erityisesti terrorismin tutkija Leena Malkin sanat siitä, että Suomi ei ole vakaa demokratia siksi, että me suomalaiset olemme sellaisia kuin olemme, “vaan siksi, mitä olemme tehneet”. (siirryt toiseen palveluun) Kunniamerkkejä mielipidejohtajille, jotka näyttävät, että edes jyrkkä erimielisyys ei tarkoita samaa kuin vastapuolen demonisointi ja faktojen hämärtäminen.

Demokratian voi pilata keksimällä omat faktat, mutta ei se hyvin voi silloinkaan, jos määrittelee omat arvonsa ja ajatuksensa sopivan maltillisiksi ja pyytää muita tekemään perässä.
Eiköhän meistä useimmilla ole tapana kuvitella, että itse näkee kokonaiskuvan, kun taas muut katsovat asioita kapeasti, omasta kolostaan käsin.

Jakautumisen kauhistelun sijaan voisi puhua enemmän siitä, miten jaot syntyvät. Vaikkapa sosiaali-, koulutus-, ilmasto- ja maahanmuuttopolitiikka sekä sosiaalisen median toimintalogiikka tuottavat eroja ja vaikuttavat niihin. Vanha tuttu juttu: yhteiskunnallisissa asioissa kannattaa siirtää katseet yksilöistä rakenteisiin.

Ihmisten välisissä kohtaamisissa sen sijaan toimii se, että yrittää asettua toisen asemaan. Sehän on juuri ”maailman koskettavinta”, kun tulee nähdyksi kokonaisena ihmisenä, tai kahtena.

Reetta Räty

Kirjoittaja on pätkätöissä Tampereen yliopistossa oleva journalistiikan työelämäprofessori.

Kolumnista voi keskustella 13.1. klo 23.00 saakka.

Lue seuraavaksi