1. yle.fi
  2. Uutiset

Anna-Sofia Niemisen kolumni: Miksi historia määrittää puhettamme syntyvyydestä niin vahvasti?

Kuinkahan monta kertaa olen lukenut, että syntyvyys on laskenut nälkävuosien tasolle, kysyy Anna-Sofia Nieminen.

syntyvyys
Kuvassa on vapaa toimittaja Anna-Sofia Nieminen lokakuussa 2020.
Silja Viitala / Yle

Kun seuraa keskustelua syntyvyydestä, tuntuu, että aiemmat sukupolvet ja heidän tekemänsä valinnat sanelisivat, kuinka paljon meidän nyt hedelmällisessä iässä olevien tulisi synnyttää.

Historiallisesta tilanteesta on tullut ideaali: koska lapsia on syntynyt menneisyydessä paljon, heitä pitäisi syntyä nytkin paljon. Se on tavallaan ymmärrettävää. Siten väestö jatkaisi kasvuaan ja huoltosuhde pysyisi jokseenkin hyvänä.

Jos taas syntyvyys laskee – niin kuin se on jo pitkään laskenut (siirryt toiseen palveluun) – kansantaloudelle ja hyvinvointivaltiolle aiheutuu vaikeuksia.

Mutta eikö ole vähän kummallinen ajatus, että vain koska aikaisemmin on syntynyt isoja ikäluokkia, niitä pitäisi syntyä myös jatkossa – vaikka maailma, elämäntyylit ja arvot olisivat kuinka muutoksessa?

Toisin kuin keskustelun perusteella välillä voisi päätellä, ei ole olemassa mitään yksiselitteistä totuutta siitä, mikä on ihanteellinen syntyvyyden taso.

Kaipaan puhetta muistakin näkökulmista kuin siitä, että vauvojen vähyys on kansantaloudellinen ongelma, joka pitää korjata.

Nyt aihetta käsittelevissä artikkeleissa keskitytään usein kertaamaan, miten pitkään ja paljon syntyvyys on laskenut, ja ihmetellään, miten syntyvyyden saisi nousuun. Monesti juttujen sävy on korostetun negatiivinen: syntyvyys on romahtanut tai laskee rajusti, puhutaan vauvakadosta tai vauvapulasta.

Kuinkahan monta kertaa olen lukenut, että syntyvyys on laskenut nälkävuosien tasolle. Mitä iloa sen toistelusta on?

Entä jos yhteiskunta ei onnistu luomaan edellytyksiä sille, että ihmiset saisivat tietyn määrän lapsia?

Nykyään muistetaan yleensä myös mainita, että vapaaehtoinen lapsettomuus on ok ja että huoli kohdistuu heihin, jotka saavat lapsia vähemmän kuin toivovat.

Keskustelu perustuu paljolti oletukselle, että kyllä ihmiset haluavat tietyn määrän lapsia, kun vain yhteiskunta luo sille edellytykset. Entä jos niin ei aina olekaan? Tai entä jos yhteiskunta ei onnistu luomaan edellytyksiä sille, että ihmiset saisivat tietyn määrän lapsia?

Tällä hetkellä syntyvyys jää alle suomalaisten ihanteiden. Vuonna 2019 Suomen kokonaishedelmällisyysluku oli 1,35. (siirryt toiseen palveluun) Se tarkoittaa, että nainen synnyttäisi keskimäärin 1,35 lasta elämänsä aikana, jos syntyvyys pysyisi vuoden 2019 tasolla.

Erityisesti nuorten suomalaisten lapsilukuihanteet ovat kuitenkin alentuneet. (siirryt toiseen palveluun) Vuoden 2018 perhebarometriaineiston mukaan 20–59-vuotiaat pitävät ihanteenaan keskimäärin 2,17 lasta, mutta 20–24-vuotiaiden lapsi-ihanne on selvästi alle tämän, naisilla 1,83 ja miehillä 1,62 lasta.

Näyttää siltä, että nykyinen nuorten aikuisten sukupolvi eroaa selvästi lapsihaaveiltaan edellisistä sukupolvista, Väestöliiton silloinen tutkija ja nykyinen tutkimusjohtaja Venla Berg kirjoitti toukokuussa 2018. (siirryt toiseen palveluun)

Väestöliitto julkaisi viime syksynä väestöpoliittisen raportin (siirryt toiseen palveluun), jossa se esittelee kymmenen väestöpoliittista tavoitettaan Suomeen. Yksi tavoite on syntyvyyden kasvu, ja sitä perustellaan pitkälti nimenomaan taloudellisilla syillä. Sosiaalisen ja taloudellisen kestävyyden kannalta olisi suotavaa, että vuosittainen kokonaishedelmällisyys nousisi Suomessa 1,9 lapseen, raportissa esitetään.

Välillä mietin, kummasta todella ollaan huolissaan: huoltosuhteesta vai siitä, saavatko ihmiset toivomansa määrän lapsia?

Kukaan ei tiedä tarkkaan, miksi syntyvyys laskee. Siitä on esitetty lukuisia arvauksia, teorioita ja selityksiä.

Osaan kyllä nimetä yksittäisiä asioita, miksi olen tyytyväinen valintaani elää lapsetta. Yksi niistä on sukupuolten epätasa-arvo.

Olen itsekin pohtinut erityisesti vapaaehtoisen lapsettomuuden syitä pari vuotta sitten ilmestyneessä Aikuisten perhe -kirjassa, jonka kirjoitin silloisen puolisoni kanssa. Silti en osaa nimetä täsmällisiä syitä edes siihen, miksi en itse halua lapsia.

Sen sijaan osaan kyllä nimetä yksittäisiä asioita, miksi olen tyytyväinen valintaani elää lapsetta. Yksi niistä on sukupuolten epätasa-arvo.

Joskus näkee ihmettelyä siitä, miksi syntyvyys pienenee, vaikka sukupuolten tasa-arvo on edistynyt. Otetaan esimerkki edistyksestä: vuonna 2019 isät käyttivät 10,8 prosenttia vanhempainpäivärahapäivistä, kun vuonna 2010 he käyttivät vain 7,1 prosenttia. (siirryt toiseen palveluun) Se on toki edistystä, mutta miesten osuus on edelleen hyvin pieni ja tilanne kaukana todellisesta tasa-arvosta.

Historiaa ei tietysti pidä unohtaa, mutta ehkä syntyvyyskeskustelua voisi käydä niin, että se olisi vahvemmin kiinni juuri tässä ajassa. Minusta tärkeää olisi kysyä, miten yhteiskuntamme sopeutuu syntyvyyden laskuun.

Anna-Sofia Nieminen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kirjoittaja, joka ei halua omia lapsia.

Kolumnista voi keskustella 15.1. klo 23:00 asti.

Lue seuraavaksi