1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Neuvostoliitto

"Stockmannin asiakkaat ovat näyttelijöitä" ja muita sepitteitä – suomalaisoppaat kertovat työstään neuvostoturistien kanssa

Ulkomaille pääsivät vain nuhteettomat neuvostokansalaiset, joiden kautta suomalaiset saivat kurkistaa rautaesiripun taakse.

Hämeenlinnan ystävyyskaupunki lähetti vuonna 1989 Hämeenlinnan 350-vuotisjuhlaviikolle kolme ryhmää: virallisen delegaation, kansantanssiyhtyeen ja klassisen kamarikuoron. Juhlaparaati oli ksi harvoja yhteisiä tilaisuuksia. Kuva: Tapani Hynynen

llman koronaepidemiaa venäläiset turistit olisivat vuoden alussa jatkaneet parilla viikolla suomalaisten hiihtokeskusten ja kylpylöiden joulusesonkia. Viime vuosina venäläiset ovat olleet Suomessa suurin matkailijaryhmä, joka myös käyttää täällä huomattavia rahasummia.

Muutama vuosikymmen sitten venäläiset olivat kolmanneksi suurin ryhmä ruotsalaisten ja saksalaisten jälkeen. 1980-luvulla neuvostoliittolaisia turisteja kävi Suomessa vuosittain noin 30 000. Rahaa he käyttivät vain vähän, mutta esimerkiksi monille hotelleille neuvostoliittolaiset ryhmät tiesivät silloinkin säännöllistä tuloa ympäri vuoden.

Turistien kanssa nähtävyyksiä kiersivät suomalaiset oppaat, joiden mieleen on jäänyt monta hauskaa ja silmiä avaavaa kokemusta.

Matkalle päässeet valittiin tarkasti

Neuvostoturistin ei välttämättä tarvinnut olla varakas päästäkseen matkalle. Sen sijaan nuhteeton piti olla.

– Ei minkäänlaista miinusta elämäntilillä, vaan pelkkiä ansioita. Piti päästä läpi tiukasta seulasta: paperisotaa, lääkärintodistuksia, suosituksia. Ei saanut olla sukulaisia ulkomailla, mahdollisesta edellisestä matkasta länsimaahan piti olla kulunut viisi vuotta, sosialistiseen maahan kolme vuotta, muistelee Tapani Hynynen, joka työskenteli oppaana 1970-luvulta 1990-luvulle.

Hynysen mukaan oli joukko ammatteja, joiden harjoittajia ei päästetty matkustamaan, esimerkiksi sotilaat tai kartanpiirtäjät.

Ryhmä koottiin yleensä samalta alueelta tai kaupungista, jopa samalta työpaikalta. Perhe jäi kotiin, mikä vähensi loikkaushaluja.

Loikkauksia toki tapahtui, mutta hyvin harvoin. Ja kun turisti vaikkapa häipyi Ruotsin laivalle muiden ollessa kiertoajelulla, siirtyi tapaus vähin äänin konsulaatin hoidettavaksi. Asiasta vaiettiin, mutta matkanjohtajan Suomen matkan se pilasi, koska hän tiesi joutuvansa vastaamaan kotona kysymyksiin tapahtuneesta.

Turisteille jaettiin matkan alussa matkaohjelman lisäksi kirjanen, jossa oli tärkeimpiä sanoja suomeksi ja muita ohjeita. Toinen moniste on oppaille laadittu Helsinki-kiertoajelurunko. Kuva: Pirjo Saari

Kymmenen päivää, neljä kaupunkia

Tyypillinen matka kesti kymmenen päivää ja ohjelma oli tarkkaan sovittu.

– Yleisin reitti oli Helsinki–Turku–Tampere–Lahti. 1980-luvulla tuli muitakin reittejä, muistelee Pirjo Saari, joka työskenteli neuvostoturistien parissa Lomamatkoissa ja Suomi–Neuvostoliitto-seurassa 1960-luvun lopulta aina Neuvostoliiton romahtamiseen saakka – ensin oppaana, sitten incoming-toiminnassa matkoja järjestämässä.

Saari kertoo, miten hän kävi kahdesti vuodessa Moskovassa neuvottelemassa matkoista Neuvostoliiton valtion omistaman Intouristin kanssa.

– Moskovassa tunnettiin hyvin inflaation vauhti Suomessa, eivätkä matkojen hinnat päässeet nousemaan liikaa, kertoo Saari.

Ohjelman piti olla tiivis, liikaa vapaa-aikaa ei saanut jäädä, mutta maksaakaan matka ei saanut kovin paljoa.

Suomalaiset matkatoimistot pyrkivät löytämään ilmaisia kohteita, kuten museoiden ilmaisia päiviä. Lahdessa neuvostoturistit vietiin Iskun tai Askon huonekalumyymälään, ohjelman mukaan "huonekalunäyttelyyn". Sinänsä ne olivat turistien suosikkikohteita: siellä pääsi tutustumaan suomalaiseen asumiseen ja hintoihin. 1980-luvulla kaikki halusivat kokeilla vesisänkyä.

Pakolliset Lenin-kohteet

Kiertoajeluilla neuvostoliittolaisille turisteille esiteltiin samoja kohteita kuin suomalaisillekin. Lisäksi olivat pakolliset Lenin-kohteet. Helsingin kiertoajelulla esiteltiin paikkoja, joissa Lenin oli joskus yöpynyt.

Tampereella joka ikinen ryhmä kävi Lenin-museossa, josta jokaisen piti ostaa kortti ja jättää sinne lahja. Helsingin ja Turun välillä piti koukata Paraisten kotiseutumuseoon: siellä sijaitsi talo, jossa Lenin yöpyi yhdellä pakomatkoistaan. Talo oli tosin siirretty sinne muualta.

Turussa vietiin kukkia Puolalanmäellä sijaitsevalle Lenin-patsaalle. Kukat, yleensä neilikat, ostettiin torilta, jossa myyjä antoi niistä alennusta – pian ne olisivat liian vanhoja myytäväksi.

Tampereen Lenin-museo Kuva: Pirita Näkkäläjärvi / Yle

Tapani Hynynen muistelee myös, että Helsingin kiertoajelulla oli kehotettu olemaan erityisemmin esittelemättä Eteläsatamaa.

– Meille sanottiin, että kyllä he tietävät muutenkin, mistä Ruotsin-laivat lähtevät, Hynynen naurahtaa.

Hän on myös kuullut vanhemmilta oppailta, että 1970-luvun puoleenväliin saakka ryhmässä oli ”selittäjä”, eli henkilö, joka esimerkiksi valisti turisteja kiertoajelulla, ettei tavallisilla suomalaisilla ollut varaa käydä Stockmannilla, vaan siellä olevat ihmiset olivat maksettuja näyttelijöitä.

Tapani Hynynen ystävyysillassa jollakin työväentalolla Kuva: Tapani Hynynen

Maatila- ja tehdasvierailut – ammatillista mielenkiintoa vai teollisuusvakoilua?

Oli ryhmiä, joihin oli koottu saman ammatin harjoittajia yhdeltä alueelta tai jopa työpaikalta. Heille pyrittiin järjestämään vierailu kohteeseen, jossa oli mahdollisuus tutustua samaan alaan Suomessa.

Maatilat olivat hyvin suosittuja ja ottivat yleensä mielellään vastaan vieraita. 1980-luvulla jotkut pelkäsivät suu- ja sorkkataudin leviämistä, mutta usein riitti, että vieraat laittoivat jalkoihin suojamuovit.

Jotkut metsäteollisuusyritykset suhtautuivat vierailuihin nihkeämmin. Eräältä suurelta paperitehtaalta sanottiin Lomamatkojen toimistolle suoraan, että ”ai sellainen vakoilijaryhmä olisi tulossa”. Lyhyitä käyntejä voi tuskin kuitenkaan kutsua vakoiluksi.

– Oppaiden kesken ajattelimme, että se oli ammatillista mielenkiintoa. Pari kertaa kyllä vaikutti, että olipa laitettu mukaan pari fiksua insinööriä. Vakoilu on kuitenkin aika raaka sana tälle, sanoo Hynynen.

Tehdaskäynti Tervasaaren tehtaalla Valkeakoskella. Kuva: Pirjo Saari

Nuorisomatkoilla järjestettiin ystävyystapaamisia ja kulttuuri-iltoja

Intouristin ohella matkoja Suomeen järjesti nuorisomatkatoimisto Sputnik. Sputnikin kautta tulleiden nuorisoryhmien reitit saattoivat vaihdella. Monet tulivat suomalaisten kaupunkien ystävyyskaupungeista, ja suomalaisessa ystävyyskaupungissa oli yleensä paikallisen Suomi–Neuvostoliitto-seuran järjestämä illanvietto, jossa päästiin jopa tapaamaan suomalaisia ja laulamaan yhdessä Rullaati rullaa -kappaletta.

Sputnikin järjestämillä ystävyysjunamatkoilla ryhmässä oli usein myös mukana taiteilijoita.

– Vuonna 1969 vedin ryhmää, jossa oli näyttelijöitä ja taiteilijoita Moskovasta ja Tbilisistä. Lahdessa oli järjestetty jäähyväisillallinen, johon tuli Lahden teatterin näyttelijöitä laulamaan. Venäläisessä ryhmässä mukana oli Moskovan iltojen alkuperäinen esittäjä Vladimir Trošin. Hän kieltäytyi laulamasta, sillä paikka ei sopinut hänen arvolleen, muistelee Saari.

Illanvietot olivat käytännössä ainoa mahdollisuus päästä suoraan kontaktiin suomalaisten kanssa. Ennen matkaa turisteille annettiin ohjeet siitä, miten ulkomailla piti käyttäytyä. Yhteydenotto paikallisiin ei ollut sopivaa ja kaupungilla täytyi liikkua ryhmissä.

Sputnikin kautta tulleiden nuorisoryhmien ohjelmaan kuului myös elokuvissa käynti. Lähes poikkeuksetta ryhmät valitsivat pornoelokuvan. Niitä ei Neuvostoliitossa näytetty, ja eiväthän turistit olisi ymmärtäneetkään kieltä muissa elokuvissa.

Mattoja ja kaksipesäisiä nauhureita

Neuvostoliitosta ei saanut viedä ruplia ulkomaille. Matkanjohtaja kävi Suomen Pankin konttorissa vaihtamassa sekin markoiksi ja jakoi markat turisteille, noin 350 markkaa kymmeneksi päiväksi.

Moni harmitteli, että kotona olisi ollut enemmänkin rahaa tilillä, mutta kun ei saanut vaihtaa. Lisävaluuttaa saatiin myymällä se yksi vodkapullo, jonka Suomeen sai tuoda. Ei pulloa kaduilla tarvinnut kaupitella: Ikarus-bussien kuljettajat tiesivät kaupat, joissa vodka vaihtui markoiksi.

Jotkut yritteliäät turistit keksivät nokkelampia ansaintakeinoja. Hynynen kertoo, että eräskin ryhmä pystytti Tampereen Keskustorille myyntipöydän, jolla oli tarjolla vodkan lisäksi erilaisia matkamuistoja. Poliisi lopetti kaupankäynnin lyhyeen.

Hynynen muistaa kuulleensa myös keskiaasialaisesta ryhmästä, jolle opas oli kertonut Finlandia-talon kalliilla hevosenjouhella verhoilluista ovista. Vuotta myöhemmin tuli samasta tasavallasta ryhmä, jolla oli mukanaan aitoa hevosenjouhta. He olisivat halunneet mennä myymään ne Finlandia-talolle.

– Johonkin ilmeisesti saivat ne kaupaksi, nauraa Hynynen.

Mitä neuvostoturistit sitten ostivat?

Pirjo Saari muistelee, että vielä 1960–1970-luvun taitteessa turistit ostivat monipuolisemmin kuin myöhemmin. 1980-luvulla ostokset tehtiin yhä järjestelmällisemmin, usein samoissa kaupoissa, joissa vodka oli valuuttaa. Vuosikymmenen alkupuolella ostettiin itämaisia mattoja, jälkipuolella taas kaksipesäisiä nauhureita. Usein nauhuri myytiin kotimaassa, ja saatiin näin matkakulut katettua.

Vaikka ostokset hoidettiin keskitetysti eikä rahaa juuri muuhun riittänyt, suomalaiset kaupat kiinnostivat, erityisesti niiden tarjonta ja hinnat. Kauppoihin oli kiire ja jotkut rohkeammat ryhmät, usein kuljettajan vinkistä, ehdottivat kolmituntisen kiertoajelun lyhentämistä tunnilla.

Tavarapaljous oli šokki monelle, sillä ero kotimaahan oli niin suuri. Jotkut selittivät sitä sillä, että Neuvostoliitto joutui auttamaan niin monia omia köyhempiä tasavaltoja ja kolmannen maailman maita.

Lahden hiihtomäen alla. Kuva: Pirjo Saari

Turistit halusivat tietoa suomalaisten arjesta, palkoista ja lomista

Neuvostoliittolaiset turistit olivat hyvin kiinnostuneita suomalaisten arjesta. Monet oppaat kertoivat suomalaisesta sosiaaliturvasta, palkoista, bensan ja leivän hinnasta ajomatkoilla eri kaupunkien välillä.

Politiikka nousi esiin lähinnä vain silloin, kun jotain tapahtui. Tapani Hynynen muistelee tällaisia tilanteita olleen Falklandin sodan aikaan. Neuvostoliitossa puhuttiin Malvinas-saarista, Suomessa Falklandin saarista. Perestroikan aikaan kysymyksiä alkoi tulla enemmän. Eräs turisti pyysi Hynystä selittämään sosialidemokraattien eri suuntaukset.

Kun Neuvostoliitto ampui alas eteläkorealaisen matkustajakoneen Sahalinin saaren lähistöllä vuonna 1983, matkanjohtaja pyysi pitämään hänet ajan tasalla tilanteesta. Ryhmälle ei kuitenkaan saanut puhua tapahtuneesta.

Suomalaisten mielipide myös Tšernobylin onnettomuudesta ja Afganistanin sodasta kiinnosti turisteja, mutta samalla tehtiin selväksi oman maan kanta.

Neuvostoliittolaiset olivat varsin tietoisia historiasta, kertoo Hynynen. He kyselivät muun muassa sodasta, sotavangeista ja Mannerheimista.

Ryhmät ottivat yleensä yhteiskuvan joko tulo- tai lähtökuvan sekä yhteiskuvan jo Kuva: Tapani Hynynen

Perestroikan aikaan

Perestroika ei aluksi vaikuttanut neuvostoturistien matkailuun Suomessa.

Eräs leningradilaisryhmä perestroikan alkuvuosilta vieraili Turussa ystävyyskaupunkiviikolla. Kaupunki oli järjestänyt heille erityistä ohjelmaa, muun muassa käynnin Marlin tehtaalla. Kun isännät tarjosivat tervetuliaismaljan Marlin likööriä, matkanjohtaja vähän kursaili: "no kun meillä on tämä uusi alkoholipolitiikka…" Malja kuitenkin kelpasi. Ja toinenkin. Turun kaupungin vastaanotolla ei kukaan enää muistuttanut Gorbatšovin alkoholipolitiikasta.

Vuosikymmenen lopulla muutos kuitenkin alkoi näkyä. Tapani Hynynen muistelee latvialaista kansanperinneryhmää, joka sattui Helsinkiin samaan aikaan amerikkalaisen kuvausryhmän kanssa. Helsinkihän esitti usein elokuvissa Pietaria. Ryhmä ajoi Mannerheimintietä kun Kansallismuseon torniin hilattiin punatähteä.

– Koko ryhmä alkoi kiroilla, että eivätkö suomalaiset opi meistä, muistelee Hynynen.

Osoittautui, että ryhmällä oli mukana Latvian Kansallismuseon aineistoa, jonka he halusivat tuoda turvaan Kansallismuseoon.

Vuonna 1991 Liettuan verilöylyn aikaan helsinkiläisessä hotellissa majoittui neljä neuvostoliittolaista ryhmää. He kävivät ainoastaan kiertoajelulla, muuten istuivat hotellihuoneessa ja seurasivat järkyttyneinä tapahtumia. Matkan lopussa kaikkien neljän ryhmän matkanjohtajat tulivat Hynysen luo ja sanoivat: "Emme halua, että luulette meidän kaikkien olevan tuollaisia".

Hynynen muistelee, että loppuvaiheessa aivan 1980-luvun lopussa monet ryhmät ilmoittivat jo suoraan, etteivät ole kiinnostuneet nähtävyyksistä, vaan haluaisivat ostoskierroksen. Vuosikymmenen vaihteesta turisteilla olikin omat rahat mukana.

Ryhmämatkat loppuivat Neuvostoliiton romahduksen myötä. Hynysen viimeinen ryhmä tuli kuitenkin pari vuotta muita myöhemmin. Kyseessä oli suljetun kaupungin kultakaivoksen henkilökuntayhdistyksen ryhmä, joka oli aikoinaan varannut ja maksanut matkan, mutta pääsi sille vasta vuonna 1992. Heillä oli jo runsaasti omaa rahaa.

– Meillä oli oikein hauskat kymmenen päivää heidän kanssaan, muistelee Hynynen.

Myös Saari nautti työstään ja kohtaamisista neuvostoliittolaisten kanssa.

– Kyllä se oli hyvää aikaa. Kun olin Lomamatkoissa, ajattelin, että järjestän turisteille hyvää ohjelmaa, että pääsevät näkemään, mitä täällä on. Rajat sille, mitä voi tehdä, olivat tietenkin suhteellisen tiukat, mutta kun tuli erityisryhmiä, pyrin järjestämään ohjelmaa ja tekemistä, sanoo Saari.