Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

KOLWEZI, KONGON DEMOKRAATTINEN TASAVALTA Jos avaat kännykkäsi kuoristaan, näet sen sisällä akun. Tuossa akussa on muutama gramma kobolttia.

Se on yksi kiihkeimmin kaivattuja metalleja koko maailmassa.

Ilman sitä moderni kommunikaatio ja ilmastonmuutoksen torjunta olisi käytännössä mahdotonta: kännykät eivät latautuisi, läppärit eivät toimisi eivätkä sähköautot kulkisi.

Kobolttia on lisäksi muun muassa älykelloissa, kameroissa, sähköhammasharjoissa, sähköpyörissä ja tuuli- ja aurinkovoimaloissa.

Koboltin kysyntä kasvaa sähköistyvässä maailmassamme räjähdysmäisesti (siirryt toiseen palveluun), mutta olot, joista arvokas metalli tulee, ovat hurjat.

Arviolta 70 prosenttia (siirryt toiseen palveluun) koboltista saadaan jättivaltiosta keskeltä Afrikkaa, Kongon demokraattisesta tasavallasta.

Käytämme tässä jutussa valtiosta nimeä Kongo, vaikka myös naapurimaa, Kongon tasavalta, tunnetaan samalla nimellä.

Kongo on maailman neljänneksi (siirryt toiseen palveluun) köyhin maa, mutta täynnä rikkauksia: kultaa, timantteja, uraania, kuparia – ja kobolttia.

Miten tämä kaikki liittyy meihin?

Monella tapaa, mutta kobolttikauppa on harvinaisen hämärää bisnestä.

Etsimme vastauksia sekä Kongon kaivoksilta että Kokkolasta. Kurkistetaan ensin kongolaisen esiteinin elämään.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Pojat vilkuilevat olkapäidensä yli.

– Pelkäämme koko ajan, että jäämme kiinni. Lapset kärsivät täällä, DieuDonné kertoo täyttäessään säkkiään.

He ahertavat ison teollisen kaivoksen laidalla laittomasti. Rinnettä ylös juoksee satoja lapsia ja nuoria.

Lapset odottavat hetkeä, jolloin kiinalaiskaivoksen vartijat menevät tauolle tai vuoronvaihtoon. Silloin voi kiivetä korkeammalle ja löytää isompia kobolttikiviä.

Jotkut vartijat kääntävät selkänsä lapsille, toiset eivät anna armoa. Lapsia pahoinpidellään usein, jos he jäävät kiinni.

Poikien säkeistä tulee painavampia ja painavampia.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Ympäristö näyttää kuumaisemalta. Olemme noin puolen miljoonan asukkaan Kolwezissa, Kongon kobolttipääkaupungissa.

Maailma on riippuvainen täältä tulevasta koboltista, ja osan siitä kaivavat nämä köyhät ihmiset, nälkäpalkalla.

Tämän seudun teollisista kaivoksista myös suomalaiset hankkivat kobolttia.

Vauvaa kantava nainen huutaa meille väsyneenä.

– Tämä on kuin vankila. Minä työskentelen täällä, mieheni työskentelee täällä ja kohta varmaan vauvanikin! hän parahtaa.

Tuotantoketjuja pitkin myös hänen metallinsa matkaa maailmalle jalostettavaksi – ehkä jopa sinun puhelimeesi.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

SUOMI ON KOBOLTTIBISNEKSESSÄ kokoaan suurempi peluri: metallin toiseksi suurin (siirryt toiseen palveluun) jalostaja Kiinan jälkeen.

Kokkolassa on kobolttijalostamo, joka on yksi maailman merkittävimmistä. Siellä tehdään muun muassa kobolttikemikaaleja sähköautojen ja puhelimien litiumioniakkuihin, esimerkiksi Applen laitteisiin (siirryt toiseen palveluun).

Suomalaistyöntekijöiden käsien läpi kulkee melkein pelkästään kongolaista kobolttia. Tuotantomäärät ovat valtavia: vuonna 2018 Suomi tuotti 15 prosenttia (siirryt toiseen palveluun) maailman kobolttikemikaaleista, tämänhetkistä markkinaosuutta ei tiedetä.

Jalostamo on ulkomaalaisomistuksessa ja jakautui toissa vuonna kahtia: amerikkalaistaustainen Freeport Cobalt myi yli puolet tehtaasta belgialaiselle Umicorelle.

Kokkolalaiset ovat omistaneet Kongossa aiemmin myös sulattamon (siirryt toiseen palveluun) ja toimineet yhden jättikaivoksen sisaryrityksenä. Suomi on siis ollut jo vuosia saumaton osa koboltin toimitusketjua Kongosta maailmalle.

Mutta kulkeeko Suomen läpi myös lasten keräämää kobolttia?

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Kokkolassa toimivat yritykset, Freeport Cobalt ja Umicore Finland, eivät kerro, mistä niiden kongolainen koboltti täsmälleen tulee. Ne kuitenkin vakuuttavat, etteivät osta kenenkään käsin kaivamaa kobolttia, vain teollisista suurkaivoksista louhittua raaka-ainetta.

Emme pääse tämän pidemmälle.

Yhtiöt eivät halua antaa haastatteluja. Ne vastaavat kysymyksiin vain kirjallisesti, eivätkä päästä meitä vierailulle Kokkolan-tehtaille. Perusteena ovat salassapitosopimukset.

– Valitettavasti kaupallisia sopimuksia emme voi avata julkisesti, Freeportin toimitusjohtaja Sami Kallioinen kirjoittaa sähköpostitse.

Vielä vähemmän saamme irti Umicore Finlandista.

Toimitusjohtaja Jöran Sopo ohjaa kysymykset konsernin Belgian-yksikköön, joka kieltäytyy avaamasta toimitusketjuja vedoten "kaupallisiin herkkyyksiin".

Toimitusketjut ovat tyypillisesti monimutkaisia, globaaleja rihmastoja, mutta eri lähteistä saamme selville seuraavaa:

Freeport Cobaltille kobolttia tulee (siirryt toiseen palveluun) Tenke Fungurumesta, kokkolalaisten aiemmasta sisarkaivoksesta. Tenkeä pidetään Kongon mittapuulla kohtuullisen vastuullisena kaivoksena. Nykyään sen omistavat kiinalaiset.

Myös Umicore ostaa (siirryt toiseen palveluun) kobolttia kiinalaisilta Tenkestä ja lisäksi Trafiguralta (siirryt toiseen palveluun), mutta merkittävästi Glencorelta (siirryt toiseen palveluun).

Glencore on maailman suurin kobolttifirma ja näistä kaivosyhtiöistä se, joka on eniten liitetty (siirryt toiseen palveluun) epäilyihin lapsityövoimasta ja korruptiosta.

Muut suomalaisyritysten mahdolliset koboltin lähteet ovat hämärän peitossa.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

KONGO EI OLE HELPPO MAA tehdä bisnestä niin suomalaisille kuin muillekaan. Maan johtajat ovat korruptoituneita ja poliittinen tilanne ailahteleva.

Kongon luonnonrikkauksia ovat ryövänneet sen historian aikana sekä belgialaiset siirtomaaisännät että itsevaltiaat hallitsijat – ja nyttemmin kansainväliset yritykset.

Mutta ydinkysymys kobolttimaniassa on se, miten Kongon massiivista käsinkaivajajoukkoa kohdellaan.

Vastaus on: surkeasti.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

DieuDonnén ystävä kuoli kaivoksella muutamaa päivää aiemmin. Poliisi ampui pojan, kun tämä keräsi mineraalikiviä kielletyssä paikassa.

Dieu näki, kuinka luoti lävisti hänen kaverinsa.

– Me juoksimme, ihmiset pakenivat kuin hullut. Sitten poliisit veivät ruumiin kylään ja kysyivät, kenen lapsi tämä on. Ketään ei rangaistu, DieuDonné kertoo.

DieuDonné ja muut Kongon käsinkaivajat eivät ole töissä virallisilla kaivoksilla, mutta tuottavat yhteen laskettuna hurjan määrän kobolttia: jopa 30 prosenttia (siirryt toiseen palveluun) maan koko tuotannosta.

Se tekee käsinkaivajista maailman toiseksi tärkeimmän koboltin lähteen – isomman (siirryt toiseen palveluun) kuin Venäjän, Australian, Filippiinien ja Kuuban kaivokset yhteensä.

Suurin osa koboltista louhitaan koneellisissa kaivoksissa, mutta ne työllistävät arviolta viisi kertaa vähemmän (siirryt toiseen palveluun) kongolaisia kuin käsin kaivuu. Käsinkaivajia kuolee myös teollisilla alueilla.

Esimerkiksi kokkolalaisten käyttämillä kaivoksilla, Tenke Fungurumessa ja Glencoren KCC:ssa, on kuollut kymmeniä (siirryt toiseen palveluun) kaivajia tunneliromahduksissa ja muissa onnettomuuksissa (siirryt toiseen palveluun). Suurinta osaa kuolemista ei tilastoida.

Kaivosyhtiöt valittavat (siirryt toiseen palveluun), etteivät ne pysty estämään tuhansien kaivajien tunkeutumista louhoksilleen. Armeija on häätänyt (siirryt toiseen palveluun) "laittomia kaivajia", mikä on luonut jännitteitä jättikaivosten ja paikallisväestön välille.

Kolwezissa useat käsinkaivajat kertovat meille pelkäävänsä joka päivä. He kiipeilevät kymmeniä metrejä syvissä onkaloissa.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Käsinkaivaja Fabrice Martin sanoo, että kiinalaiset kaivospomot sallivat heidän kaivaa alueellaan mutta huijaavat heitä.

– He määräävät säkkini kobolttipitoisuuden, eikä minulla ole siihen sanomista. Heillä on pahat sydämet.

Tyypillinen käsinkaivaja tienaa dollarin tai kaksi päivässä. Jos on hyvä tuuri, palkka voi olla kymmenen dollaria. Yleensä hyvää tuuria ei ole.

Koboltti on myrkyllistä ja sen koskeminen ilman suojavarusteita vaarallista. Sellaisia ei ole Fabricella, DieuDonnélla eikä kenelläkään muullakaan.

Illan hämärtyessä DieuDonné ja Nicolas raahaavat säkkinsä myytäväksi.

DIEUDONNÉN KALTAISTEN KAIVAJIEN kobolttia päätyy todennäköisesti Kokkolaan, sanoo Siddharth Kara, kobolttibisnekseen perehtynyt tutkija ja aktivisti.

Kara sanoo nähneensä omin silmin, kun käsinkaivettua kobolttia on kuljetettu esimerkiksi Glencoren KCC:n kaivokselta yhtiön omistamalle Luilun rikastamolle.

Rikastamolla tuo koboltti sekoitetaan koneilla louhitun koboltin joukkoon, hän sanoo.

Karan mukaan myös toinen kokkolalaisten käyttämä kaivosyhtiö, Tenke Fungurume, on hankkinut käsinkaivajien kobolttia välittäjiltä.

Jos tämä on totta, lasten kobolttia kulkeutuu myös Suomeen.

– Se kaikki valuu virallisiin toimitusketjuihin, Kara sanoo videopuhelussa Yhdysvalloista.

Hän on professorina brittiläisessä Nottinghamin yliopistossa ja luennoi Harvardissa. Hän on vieraillut kymmenillä kaivosalueilla Kongossa, viimeksi syksyllä 2019. Karan kirja (siirryt toiseen palveluun) Kongon koboltinkaivajista ilmestyy ensi vuonna.

Kara on ollut käynnistämässä joukkokannetta (siirryt toiseen palveluun) Applea, Googlea, Teslaa, Microsoftia ja Dellia vastaan kaivoksilla kuolleiden ja vammautuneiden lasten puolesta. Kanteessa mainitaan osavastuullisena kuolemiin myös Umicore Finlandin käyttämä Glencore.

Glencore kiistää (siirryt toiseen palveluun) osallisuutensa, samoin kuin kaikki mainitut yritykset.

Voiko olla, että teknologiajätit ja suomalaisyritykset eivät oikeasti tiedä, mitä kentällä tapahtuu?

– Ne eivät ehkä tiedä koko kuvaa. Mutta jokainen joka ostaa kobolttia Kongosta, ymmärtää mitä tapahtuu ja suurimmaksi osaksi kääntää katseensa toisaalle, Kara sanoo.

Myös OECD on ollut huolissaan (siirryt toiseen palveluun) siitä, että kaivosyhtiöt eivät pysty estämään tehokkaasti lapsityötä ja koboltin sekoittumista.

Näin kongolaisten käsinkaivajien koboltti matkaa maailmalle:

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Suomalaisyritykset kiistävät Karan väitteet. Ne kommentoivat asiaa yleisellä tasolla, koska eivät kerro käyttämiensä kaivosten nimiä.

Freeport Cobalt ja Umicore lähettävät pitkän listan toimenpiteitä, joilla taataan, ettei niiden ostaman koboltin sekaan joudu käsin kaivettua kobolttia.

Niihin lukeutuvat muun muassa kemialliset testit, sinetit, säkkien painotarkistukset, kuljetusten dokumentoinnit ja teetetyt kenttätarkastukset.

Myös sveitsiläinen Glencore ja Tenken kaivosta pyörittävä kiinalainen CMOC kiistävät Ylelle, että ne käyttäisivät käsinkaivajien kobolttia.

Yritysten mukaan koboltin alkuperä pystytään jäljittämään tarkoin testeillä. Testit perustuvat siihen, että hiukkaskoot ja hivenainepitoisuudet ovat erilaiset käsin kuin koneilla kaivetussa koboltissa.

– Yhtiössämme ymmärretään hyvin Kongon toimitusketjuun liittyvät haasteet, Sami Kallioinen kirjoittaa ja korostaa Freeport Cobaltin olevan ensimmäinen sertifioitu (siirryt toiseen palveluun) koboltin jatkojalostaja.

Myös Umicore painottaa olevansa edelläkävijä (siirryt toiseen palveluun) vastuullisuusasioissa.

Siddharth Karan mukaan kemialliset testit kuulostavat hienostuneilta, mutta eivät toimi.

– Siihen nähden, mitkä olosuhteet tänä päivänä ovat, ei ole mahdollista vedota puhtaaseen tuotantoketjuun Kongosta, Kara sanoo.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Dokumentteja pystyy myös tekaisemaan, huomauttaa kongolaisen kansalaisjärjestön Premicongon kaivosasiantuntija Christian Bwenda.

Bwendan mukaan paikalliset pitävät etenkin Glencorea "roistofirmana". Se on muun muassa laskenut myrkkyä jokeen (siirryt toiseen palveluun) ja jatkanut koboltin vientiä suljetuilta kaivoksilta, hän sanoo. Yhtiö on parhaillaan tutkinnassa (siirryt toiseen palveluun) siitä, ettei se ole estänyt korruptiota Kongossa.

– Glencore osaa käyttää hyväkseen Kongon valtion heikkoutta, Bwenda sanoo videopuhelussa Etelä-Kongosta.

Glencore kutsuu Karan ja Bwendan syytöksiä "perättömiksi ja valheellisiksi". Yhtiö painottaa, että suljetuilla kaivoksilla on jatkettu vain huoltotoimia, ei louhintaa. Se myöntää yhden päästövahingon mutta sanoo korjanneensa seuraukset.

Tenke on vastuullisempi kaivosyhtiö, mutta sekin on pakkosiirtänyt ihmisiä sopimattomalle alueelle kaivoksen tieltä, Bwenda sanoo.

Kolwezissa ollessamme pyysimme lupaa käydä Tenkessä, mutta viranomaiset estivät sen.

Salailun vuoksi paikalliset eivät yleensä tiedä, kenelle heidän kobolttinsa menee. Bwenda toivoo, että edes eurooppalaiset yritykset pitäisivät huolen avoimuudesta, laeista ja ihmisoikeuksista.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

MITÄ YRITYSTEN SITTEN pitäisi tehdä?

Tähän asti ne ovat lähinnä pyristelleet eroon käsinkaivajien riistokoboltin aiheuttamasta mainehaitasta. Ne todistelevat, ettei sitä päädy niiden toimitusketjuihin.

Mutta onko tämä oikea ratkaisu?

Ei, sanovat Maailman talousfoorumi (siirryt toiseen palveluun) ja OECD (siirryt toiseen palveluun). Ne vaativat, että Kongon epäviralliset kaivajat pitäisi tunnustaa viralliseksi osaksi toimitusketjuja.

Virallistaminen tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että kaivajille annettaisiin aidatut alueet, kiinteät hinnat ja suojavarusteet. Maa kaivettaisiin valmiiksi auki, eikä kenenkään tarvitsisi mennä tunneleihin.

Olennaista olisi kunnon palkka: kun aikuisilla olisi toimeentulo, lasten ei tarvitsisi pyöriä kaivoksilla.

– Jos vanhemmat ansaitsevat dollarin päivässä, lapset eivät tule olemaan koulussa, vaikka rakentaisit 50 koulua, tutkija Siddharth Kara sanoo.

Toisin sanoen, lapsityöstä ei päästä eroon niin kauan kuin ei puututa sen juurisyihin.

Kaivosyrityksillä on ollut joitakin kehitysprojekteja Kongossa: Umicore on esimerkiksi rakentanut koulun ja Glencore pyörittänyt kesäleirejä (siirryt toiseen palveluun). Yritykset tukevat maataloushankkeita vaihtoehtoisten tulonlähteiden etsimiseksi.

Mutta alueella ei ole käytännössä muuta elinkeinoa kuin kaivostoiminta. Monien viljelymaakin on jyrätty kaivosten alta.

Toistaiseksi virallista käsin kaivuuta on kokeiltu vasta parilla pilottialueella (siirryt toiseen palveluun). Asian tärkeys on alettu tunnustaa, mutta konkreettisia toimia on vähän.

Tämän korjaaminen ei vaatisi rikkailta teknologiayrityksiltä paljon, Kara sanoo. Ovathan ne nerokkaita keksimään älypuhelimia ja tekemään voittoa, hän muistuttaa.

– Varmasti sitä samaa älyä voidaan käyttää suhteellisen yksinkertaisen ongelman ratkaisemiseen – summalla, joka olisi pyöristysvirhe näiden yritysten taseissa.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

KESKELLÄ KOLWEZIA ON ulkomaalaisten omistama, pramea ostoskeskus. Lasi tuorepuristettua appelsiinimehua maksaa viisi dollaria. Mehuun menisi DieuDonnélta lähes koko viikon palkka.

Hän herää aamulla kello kuusi ja pesee kasvonsa. Edessä on jälleen päivä louhoksessa.

DieuDonnélla on otsassaan iso arpi. Sen hän sai, kun putosi kaivosvuorelta alas jokeen.

Isä ja äiti ovat teinipoikansa vaarallisesta työstä surullisia.

– Meitä huolettaa joka aamu, kun hän lähtee. Vaikka kieltäisin häntä, hän menisi kuitenkin. Emmekä pärjää ilman hänen tulojaan, isä Nkumba Mahembe huokaa.

Perheen pihalta näkyy kaivos. Se tulee lähemmäs ja lähemmäs. Isä pelkää, että jonain päivänä se pyyhkäisee tieltään myös heidän kotinsa.

Savimajan alla olevat rikkaudet uhkaavat muuttua tällekin perheelle kiroukseksi.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

KUKAAN EI HALUA OSTAA puhelinta, joka latautuu afrikkalaislasten verellä, sanoo tutkija ja aktivisti Siddharth Kara.

Mitä me kännyköiden käyttäjät voisimme tehdä?

Keinoja puuttua tilanteeseen on monia. Käsinkaivajien aseman virallistamisen lisäksi tarvittaisiin poliitikkojen tekemää säätelyä ja kuluttajien protestointia.

Yritykset pitäisi pakottaa vastuuseen alihankkijoidensa väärinkäytöksistä, Siddharth Kara ja Premicongo-järjestön Christian Bwenda toivovat.

Marinin hallitus työstääkin (siirryt toiseen palveluun) uutta yritysvastuulakia. Myös EU-parlamentti ehdotti (siirryt toiseen palveluun) juuri isoa yritysvastuupakettia. Ranskassa ja Hollannissa laki on jo (siirryt toiseen palveluun), mutta Sveitsissä Glencorea suitsimaan pyrkinyt hanke kaatui.

Samaan tavoitteeseen pyritään joukkokanteella Applea ja muita koboltin loppuostajia vastaan. Se on yksi tapa nostaa tuotantoketjujen vastuuroolit keskusteluun.

Teknologiayhtiöt ovat vedonneet (siirryt toiseen palveluun) muun muassa siihen, etteivät ne pysty jäljittämään kaiken kobolttinsa alkupistettä niin tarkasti, että voisivat olla vastuussa yksittäisistä onnettomuuksista.

Apple on kuitenkin ollut monia yrityksiä valmiimpi (siirryt toiseen palveluun) avaamaan tuotantoketjujaan ja neuvotellut (siirryt toiseen palveluun) koboltin ostamisesta suoraan Kongosta.

Myös kuluttajien teot olisivat tärkeitä. Olennaista olisi säästää kobolttia: kierrättää vanhoja laitteita ja käyttää niitä pitkään, jotta arvometallia jäisi enemmän talteen.

Mutta karu tosiasia on, että vaikka kaikki koboltti saataisiin kierrätettyä, olisimme silti riippuvaisia Kongosta vielä pitkään.

Karan mukaan pitäisi tunnustaa, että kongolaiset käsinkaivajat työskentelevät meidän kaikkien huipputeknologisen hyvinvointimme hyväksi.

Miksi näin ei ole vielä tehty? Koska kyse on "niistä", ei "meistä", Kara sanoo.

– Emme antaisi omien lastemme hautautua elävältä. En usko, että yritykset ovat pahansuopia. Ne vain suhtautuvat välinpitämättömästi heidän tuskaansa.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Miten me suomalaiset voimme ratkoa näitä ongelmia? Voit keskustella aiheesta jutun jälkeen avautuvassa näkymässä tiistaihin 16. maaliskuuta kello 22 asti.

Osallistu myös chattiin! Chat järjestetään huomenna maanantaina 15.3. kello 19.30-20.30 täällä (siirryt toiseen palveluun). Keskustelemassa ovat tämän jutun tekijät ja vastuullisuuskysymyksiin perehtynyt tutkija Anna Härri Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta ja kestävyysratkaisujen johtava asiantuntija Nani Pajunen Sitrasta.

Kuuntele:

Maailmanpolitiikan arkipäivää: Koboltin pimeä puoli – Akkumetallia louhivat Kongossa myös lapset

Lue lisää:

Kobolttikuume nousee Lapissa – Suomesta löytyy harvinaista akkumetallia, jota ilman sähköautojen valmistus ei onnistu

Umicore vahvistaa Suomen-tehdastaan: koboltinjalostus ja osa tuotteiden valmistuksesta siirtyy Belgiasta Kokkolaan

Sotilaat karkottivat epävirallisia kaivajia kansainvälisen jättiyhtiön omistamalta kuparikaivokselta Etelä-Kongossa

OMG selvittää Kongon kaivostoiminnan eettisyyden

Miten Suomesta saataisiin akkualan suurvalta? Ministeriön strategiassa pitkä lista toimia: Akkualalle tutkijakoulu ja insinöörikoulutus

Sähköautojen akkumarkkinat aasialaisyritysten käsissä – Eurooppa sivuosassa

Älypuhelimet jäävät kierrättämättä: yli 80 prosenttia suomalaisista säilöö vanhoja laitteita – avasimme yhden ja katsoimme mitä se sisältää

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.