1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. arkeologia

Hirvenhampaat olivat kivikauden jalokiviä – Äänisen saaren korujen oma ripustustapa oli tärkeä symboli yhteisölle

Suomen alue kuului samanlaisen kulttuurin piiriin kuin Venäjän Karjala, josta kahdeksan vuosituhannen takaiset hirvenhammaskorut löytyivät.

Arkeologia
Piirroskuva  naisesta, joka makaa selällään, kädet vatsan päällä. Vaatteissa on paljon hammasriipuksia helmassa ja vyötäröllä. Myös kaulakoruna on hampaita.
Peurasaaren kalmistossa lepäävän naisen vaatteissa on 90 hirvenhammaskorun lisäksi majavanhampaita, kolme oranssia korua helman keskellä. Tom Björklund

Nainen on nuori. Hänellä olisi voinut olla edessään vielä monta vuotta myöhäismesoliittista elämää seudulla, joka nykyisin on Venäjän Karjalaa. Sairauden tai onnettomuuden vuoksi hän makaa matalassa haudassa Äänisen Peurasaaressa. Saattajat ovat sirotelleet hänen ylleen punamultaa.

Taitelija Tom Björklundin näkemys noin 8 200 vuotta sitten haudatusta naisesta perustuu Helsingin yliopiston (siirryt toiseen palveluun) arkeologin Kristiina Mannermaan johtamaan tutkimukseen.

Peurasaaren löydöt ovat arkeologinen aarreaitta. Tällä kertaa Mannermaan ja hänen kollegojensa tutkimuskohteena olivat hirvenhampaista tehdyt koristeet, kivikauden jalokivet. Muista tutkimuksista voit lukea Ylen haastattelusta runsaan vuoden takaa.

Peurasaaren hautaan numero 127 kätketystä naisesta on todellisuudessa jäljellä vähän, eivätkä hänen nahkapukimensakaan ole säilyneet. Niiden yksityiskohtia on kuitenkin mahdollista päätellä niistä peräti 90 hirvenhampaasta, jotka löytyivät hänen lantionsa ja reisiensä kohdalta.

Ehkä hänellä oli yllään jotakin, mitä me nyt kutsuisimme esiliinaksi tai kenties tunikaksi. Helma oli koristeltu hirvenhampailla. Samanlaisia riipuksia oli hänen vyötäröllään.

Tulkinta pukimista perustuu samantyyppisiin asuihin, joita on alkuperäiskansoilla esimerkiksi Pohjois-Amerikassa, Mannermaa kertoo.

1930-luvulla kaivostoiminnan takia löytynyt Olenij Ostrovin eli Peurasaaren kalmisto on yksi Euroopan suurimmista mesoliittisista hautausmaista. Haudoista on tutkittu 177, mutta kaksinkertainen määrä lienee ehtinyt tuhoutua saaren kalkkikiven louhinnassa.

Kun kivikauden jahtiporukka onnistui saalistamaan hirven, siitä käytettiin varmasti hyödyksi kaikki viimeistä karvatupsua myöten. Muhkeassa saaliissa oli kuitenkin jotakin aivan erityisen haluttua: kahdeksan etummaista hammasta.

Koruihin kelpasivat kuusi pysyvää alaleuan etuhammasta ja kaksi kulmahammasta. Tutkijoiden aineistossa oli vain muutama koristeiksi työstetty poskihammas.

– Ja niitä on hirven suussa kuitenkin tuplasti enemmän. Etu- ja kulmahampaiden ulkonäössä oli jotakin, joka koettiin sopivaksi koristeelle, ja aikojen kuluessa siitä tuli symbolinen esine, päättelee Kristiina Mannermaa.

Kuusi hirvenhammakorua, johin on kirjoitettu löytönumero.
Kuusi hirvenhammaskorua tuhansien joukosta. Kristiina Mannermaa / Pietari Suuren antropologinen ja etnografinen museo

Valtaosan hirvenhammaskoristeista olivat saaneet mukaansa tuopuoleiseen ne, jotka olivat parhaassa työ- ja lisääntymisiässä. Joillakin lapsilla oli muutamia, samoin vanhuksilla. Määrä kuitenkin vaihteli suuresti yksilöiden välillä.

– Se on kiinnostavaa. Kuka niitä sai? Sitäkin tässä projektissa tullaan pohtimaan. Ehkä se liittyi ryhmän tai suvun eloonjäämissymboliikkaan. Minulla ei ole suosikkihypoteesia, joka olisi todistettu muita vahvemmaksi, sanoo Mannermaa.

Jos hirvenhammaskorut olisivat olleet vain henkilökohtaista omaisuutta, niitä pitäisi olla vanhusten haudoissa paljon heidän nuoruutensa jäljiltä. Annettiinko ne tietyssä elämänvaiheessa pois? Ehkä omien voimien hiivuttua tuottamaan metsästysonnea nuorille, jotka toivat ruokaa koko yhteisölle?

Tällaisissa kysymyksissä tutkijoille riittää yhä mietittävää.

Ealga, govvejuvvon 2018 helikopteris. (Hirvi kuvattuna helikopterista.)
Onnistunut hirvenkaato tiesi yhteisölle noin 180 kiloa lihaa ja paljon muuta raaka-ainetta. Petri Timonen / LUKE

Hirvi oli pohjoisen havumetsävyöhykkeen kansoille merkittävin eläin, saaliina vaikeasti pyydettävä ja siksi harvinainen, mutta kulttuuriselta merkitykseltään aina läsnä ihmisten elämässä.

Suurimmissa koristeissa oli jopa 18 hirven etu- ja kulmahampaat. On helppo kuvitella, millaisella ylpeydellä joku sellaista koristetta kantoi.

Arvokkaat hampaat sai ehkä metsästysporukan johtaja, ratkaisevan nuolen ampunut tai kenties se, joka ensimmäisenä ehti ansakuopalle, puntaroi Kristiina Mannermaa.

– Todennäköisesti se ei ollut sattumanvaraista. Varmaankin se oli päätetty.

Kyse ei ollut pelkästä koreudesta. Arkeologisten ja kansatieteellisten tutkimusten perusteella tiedetään, että koruilla on aina ollut monia merkityksiä. Korut ovat kertoneet ihmisen alkuperästä ja siitä, mihin yhteisöön hän kuului – kuten kertovat vieläkin.

Vihkisormus on voimissaan kahden ihmisen yhteisön symbolina, leijonariipus kertoo kantajansa valitsemasta ideologisesta yhteisöstä, eikä koululaisten luokkasormusperinnekään ole täysin kuollut.

Hirvenhammaskorut ovat Peurasaaren ylivoimaisesti yleisimpiä hautaesineitä, mutta paljon muutakin luusta ja kivestä tehtyä on löytynyt: veitsiä, neuloja, ongenkoukkuja, kaapimia, tikareita, keihään- ja nuolenkärkiä. Käyttöesineiden lisäksi hautoihin pantiin eläimiä esittäviä esineitä, kuten käärmesauvoja. Koruja tehtiin myös majavan- ja karhunhampaista.

Korujen kaltaiset ulkoiset elementit saattoivat vaikuttaa siihenkin, millä nimellä naapuriryhmät yhteisöjä kutsuivat, sanoo Kristiina Mannermaa. Hän on nimennyt Peurasaaren kalmiston käyttäjät "uritettujen hirvenhammasriipusten kansaksi".

Paino on sanalla "uritetut", sillä hirvenhampaat olivat hyvin arvokkaita muuallakin. Siellä niistä kuitenkin valmistettiin koristeita eri tavalla.

Tutkimusta varten analysoitiin 4 014 hammasta 77 haudasta. 1930- ja 1950-lukujen neuvostoliittolaisissa kaivauksissa löytyneet esineet ja maanäytteet ovat Pietarissa Kunstkamerassa (siirryt toiseen palveluun) eli Pietari Suuren antropologisen ja etnografisen museon kokoelmissa.

Analyysin tulos yllätti tutkijat. Tuhansista ripustettaviksi työstetyistä hampaista vain kaksi oli valmistettu kuten Baltiassa ja Skandinaviassa tuohon aikaan eli tekemällä ripustusnauhalle reikä. Molemmat poikkeukset löytyivät samasta haudasta.

Peurasaarelaisten ratkaisu oli hampaan juuren päähän tehty ura, johon kasvikuidusta tai eläimen jänteestä tehty nauha solmittiin. Uria saattoi olla useitakin.

Koska nykyisen Suomen alue oli samaa kulttuuripiiriä, Mannermaa pitää todennäköisenä, että näilläkin main koristeet olivat tuollaisia, mutta Suomen hapan maaperä on syönyt todisteet jo kauan sitten.

Lähikuva hampaseen kaivarretusta urasta.
Uria kaiverrettiin piikivisellä terällä. Riitta Rainio / Pietari Suuren antropologinen ja etnografinen museo, Pietari

Miksi Peurasaaren yhteisö käsitteli hirvenhampaita toisin kuin aikalaisensa muualla, ja miksi ei ollut sooloilijoita? Taidosta se ei ollut kiinni. Karhunhampaat todistavat, että peurasaarelaisetkin osasivat nävertää hampaisiin reikiä.

Reiän ja siitä pujotetun narun puolesta puhuu myös pienempi putoamis- ja katoamisriski, ja koru heilahteleekin vapaammin kuin uraan solmitussa narussa.

Olihan ura tietysti helpompi ja nopeampi tehdä kuin reikä, mutta tutkijoiden mukaan valmistustekniikka ei johdu siitä vaan tarkoista säännöistä, joiden noudattaminen oli tärkeää kulttuurin yhtenäisyydelle.

Jos selitys olisi laiskuus, uraa ei olisi kaiverrettu hampaan juureen, vaan vähemmällä vaivalla leveimpään pintaan.

Tavallisimmassa uratyypissä yhdistyivät tehokas tekotapa, luotettavin kiinnitys sekä kestävyys. Tutkijat päättelevät, että koristeiden tuotannolle oli vakiintunut rutiini. Tavoitteena olivat tuotteet, jotka kestäisivät eliniän ja ehkä seuraavillekin sukupolville.

Tekijöiden kädenjäljessä oli eroja. Jotkut olivat kaivertaneet syviä ja huolellisia uurteita, toiset raapaisseet nopeasti jotakin miten kuten riittävää.

Hautoihin pannut koristeet olivat usein hyvinkin kuluneita. Niitä ei siis ollut valmistettu hautaesineiksi, vaan ne olivat olleet käytössä. Pukimien hirvenhampaat näyttäisivät kolahdellaan toisiaan vasten.

Päästäkseen kulumien jäljille tutkijat tekivät käytännön kokeita, joista on piakkoin ilmestymässä arkeologi Riitta Rainion johtama tutkimus.

Metsästysretkelle hammaskoristeisiin asuihin tuskin pukeuduttiin, mutta niiden käyttö seremonioissa asuin- tai rituaalipaikalla saattoi silti olla keskeinen osa metsästystä.

– Seremonioilla ehkä houkuteltiin hirviä ja tehtiin sovintoa niiden kanssa, että ne antautuisivat, Mannermaa sanoo.

Mahdollisia vastaavuuksia etsitään kansatieteellisistä aineistoista.

Peurasaaren sijainti Äänisellä Venäjällä.
Kun Peurasaaren kalmisto oli käytössä, ei ollut valtioiden rajoja määräämässä liikkumisesta, vaan ratkaisevia olivat vesistöt. Jyrki Lyytikkä / Yle

Peurasaari ei ollut asuinpaikka, se oli kalmistosaari. Silti siellä tuskin pelkästään käväistiin hautaamassa oman perheen vainaja, vaan myös viivyttiin, tavattiin tuttuja ja vaihdettiin kuulumisia ja ehkä tavaroitakin, sanoo Kristiina Mannermaa.

– Hautajaiset ovat voineet olla hyvin erilaiset kuin nyt. Hauta on ehkä ollut auki pitkään.

Haudoissa oli vain valmiita esineitä, mutta leiripaikoille jäi merkkejä työkalujen valmistamisesta. Raaka-ainetta oli tuotu mukana, ja saarella viivyttäessä oli tietysti myös hankittava ruokaa.

Tuon ajan ihmiset liikkuivat hyvin laajalla alueella. Peurasaarellekin heitä tuli epäilemättä läheltä ja kaukaa. Äänisen ympäristön asutusta on tutkittu, mutta ei kylliksi, Mannermaa kertoo.

– Esimerkiksi radiohiiliajoituksia puuttuu, joten tiedämme asumusten sijainnista vain vähän. Jos keramiikkaa löytyy, paikka voidaan tietysti ajoittaa jollakin tarkkuudella. Esikeraamisista asuinpaikoista ei usein pysty sanomaan sitäkään.

Arkeologi Kristiina Mannermaa Helsingin yliopistosta.
Kristiina Mannermaan käsissä on kimpale Peurasaaren kalkkikiveä, joka sekä loi luiden säästymiselle otollisen mikroympäristön että houkutteli kaivostoimintaan, joka tuhosi suuren osan kalmistosta. Toni Määttä / Yle

Oliko kalkkipitoisella maaperällä merkitystä sille, että juuri Peurasaareen tehtiin kalmisto? Äänisessä olisi ollut monta vaihtoehtoa.

Kunskamera-museon arkeologin Dmitri Gerasimovin mukaan Peurasaari ei välttämättä ollut järkevin valinta. Näyttää siltä, että asutusta oli eniten Äänisen länsirannalla, ja Peurasaari oli siihen nähden kaukainen, hän sanoo. Kaukaisuus saattoi toisaalta olla myös syy.

– Väitän kyllä, ettei kalkkipitoisen saaren valinta ollut sattumaa, sanoo Mannermaa.

Syynä saattoi olla puusto ja muu kasvillisuus. Kalkki teki Peurasaaresta lehtomaisen. Lähisaarien hapan maaperä oli omiaan havupuille. Kalkkikivi myös muodosti saaren korkeimman kohdan. Silläkin saattoi olla merkitystä.

– Tai sitten he tiesivät, että sen maaperässä vainajat säilyivät paremmin kuin muualla.

Kalkkikivi neutraloi pohjavettä ja maaperää, mutta Suomen kallioperässä kalkkikiveä on hyvin vähän. Meillä on sen sijaan paljon graniittia ja gneissiä, joista liukenee happamia aineksia. Niinpä täällä luut häviävät ja rauta ruostuu. Emäksinen Ahvenanmaa on poikkeus.

Peurasaaren kalmisto oli käytössä vain parisataa vuotta. Sellaisen ajan luurangot säilyvät hyvin muussakin kuin kalkkiperäisessä maassa. Ero on silti voinut näkyä, jos tapana oli avata haudat uudelleen.

– Rituaaliin saattoi hyvinkin kuulua vaikka se, että uuden vainajan hautajaisten ajaksi nostettiin ylös myös toinen. Kyllähän he silloin näkivät, miten vähän muutoksia vaikkapa kymmenen vuotta aiemmin haudatussa vainajassa oli tapahtunut, Mannermaa sanoo.

Sen verran oli aika sentään koetellut noitakin ruumiita, että pehmytkudokset olivat lahonneet, joten ruumista ei saatu takaisin hautaan enää samassa asennossa.

Peurasaaressa on kuitenkin vaikea sanoa, johtuuko arkeologien löytämien luiden asento kivikautisesta rituaalista vai onko se metalliesineiden toivossa myllertäneiden kaivelijoiden syytä. Heitä kävi tuhoamassa hautoja jo ennen kalkkikaivosta, Mannermaa kertoo.

Hirvenpääveistos
Peurasaaren haudasta numero 81 löytynyt veistos on helppo todeta samanlaiseksi hirveksi kuin tämän päivän sukulaisensa. Kristiina Mannermaa / Pietari Suuren antropologinen ja etnografinen museo, Pietari

Löydöt osoittavat, että myöhäismesoliittisen kauden Peurasaaressa oli ihmisten puheensorinaa ja askareiden ääniä. Myös lintuja ja niiden laulua lehtomaisemassa on täytynyt olla todella paljon, päättelee Kristiina Mannermaa.

Hän ja kollega Riitta Rainio yrittivät joitakin vuosia sitten tallentaa Peurasaaren äänimaisemaa. Tarkoituksena oli tehdä samanlainen ääniä sisältävä artikkeli kuin heidän aiempansa (siirryt toiseen palveluun), joka perustuu Gotlannin kivikauden tutkimuksiin.

Tuon artikkelin äänissä meri pyörittelee rannan pikkukiviä ja suomustetaan kalaa, kiurut laulavat ja lokit kirkuivat, joutsenen luusta tehty pilli soi ja eläinten hampaista tehdyt korut kilahtelevat.

Peurasaaren hiljaisuus yllätti. Linnunlaulua ei kuulunut lainkaan.

– Vaikka kaivoksesta on 80 vuotta, niin siellä on jotenkin surkeaa. Sieltä todellakin vietiin kaikki pois, ja kallioperä jäi paljaaksi. Siellä kasvaa vain pieniä puita ja pensaita, Mannermaa kuvailee.

Tutkijat pyrkivät menneen lajikirjon jäljille muinaiskasvillisuusekonstrutiolla.

– Meillä on tarkoitus tehdä virtuaalitodellisuuksia, joissa pääsee lasien avulla kahdeksantuhannen vuoden taakse katselemaan Peurasaaren luontoa, Mannermaa kertoo.

Ihmisiä maisemaan ei ehkä tule, sillä heidän ulkonäkönsä vaatisi spekulointia. Maiseman on määrä perustua täysin siihen, mitä alueen kehityksestä selviää yhdessä luonnontieteilijöiden ja paleoilmastotutkijoiden kanssa.

Hirvenhammaskorututkimus on luettavissa Archaeological and Anthropological Sciences (siirryt toiseen palveluun) -lehdestä.

Voit keskustella tästä aiheesta maanantaihin klo 23:een saakka.