1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. vihapuhe

Kati Kelolan kolumni: Meidän pitää vaalia paikkoja, joissa voimme tavata

Vain kohtaamalla ihmisiä eri taustoista, voimme pysyä kiinni todellisuudessa ja estää vihaa nousemasta, kirjoittaa Kati Kelola. Kolumnin voi myös kuunnella.

vihapuhe
Kati Kelola, Yle, 27.09.2019
Antti Haanpää / Yle

”Kommunismin haudankaivaja” ja ”synnyinmaan pettäjä”, ”Nobel-palkittu” ja ”Neuvostoliiton konkurssintekijä”, ”johtava kuusikymmenlukulainen” ja ”paras saksalainen”, ”profeetta” ja ”Juduška”, ”suuri uudistaja” ja ”suuri taitelija”, ”suuri Gorba” ja ”kyssäselkä”, ”vuosisadan mies” ja ”Herostratos”… Tämä kaikki on sanottu samasta ihmisestä.

Kirjassaan Neuvostoihmisen loppu valkovenäläinen nobelisti Svetlana Aleksijevitš dokumentoi entisten neuvostoliittolaisten kokemuksia maan hajoamisesta. Mitä ihmiseen jää jäljelle, kun passiin merkitty kotimaa ja järjestelmä, johon on kasvanut, lakkaavat olemasta?

Olen merkinnyt yllä olevan kohdan kirjasta Posti-it-lapulla. Nimettömänä pysyttelevän Kremlin sisäpiiriläisen puheenvuoro Neuvostoliiton viimeisestä presidentistä, Mihail Gorbatšovista, ei sinänsä ole poikkeuksellinen. Ulkopuoliset kuvailevat siinä ihmistä, jolla on paljon valtaa. Sellainen saa liikanimiä, kuten tiedämme Donald Trumpistakin.

Panin kohdan muistiin aivan toisesta syystä. Se tuntui nostavan esiin jotain, jolle on tässä ajassa aivan liian vähän tilaa ja ymmärrystä: ihmisen ristiriitaisuuden. Tämä kaikki on sanottu samasta ihmisestä.

Aikamme suosii ehyitä tarinan kaaria ja virtaviivaisia profiileja. Se mikä ei istu, tiputetaan pois. Twitterin kaltaisissa, kansanradiomaisissa mielipidepalveluissa typistymme helposti yhden asian liikkeiksi. Nopea vilkaisu profiilisivulle paljastaa, mihin leiriin kukin kuuluu.

Keskusteluissa ei esiinny se sama ihminen, joka käy luennoilla, istuu kahvilla työkavereiden kanssa, pelaa sählyjoukkueessa tai löhöää sohvalla perheen parissa.

Ilmastonmuutos – puolesta vai vastaan. Maahanmuutto – puolesta vai vastaan. Rokotukset – puolesta vai vastaan.

Joko–tai. Ei sekä–että.

Näissä keskusteluissa ei esiinny se sama ihminen, joka käy luennoilla, istuu kahvilla työkavereiden kanssa, pelaa sählyjoukkueessa tai löhöää sohvalla perheen parissa. Se ristiriitainen oman elämänsä ”Gorba”. Todellinen ihminen, joka hetkien ja mielihalujensa sekä heikkoutensa heittelemänä sanoo yhtä ja tekee toista. Tuntee ilmastotuskaa, muttei pysty lopettamaan lentämistä. Vastustaa maahanmuuttoa, mutta toivoo itse muuttavansa eläkkeellä Espanjaan. Itkee helpotuksesta, kun koronarokotukset alkavat, mutta epäröi sellaisen ottamista itse.

Suomessakin mietitään, käykö meidän niin kuin Yhdysvaltojen: tuleeko meistäkin jakautunut kansa. On selvää, ettei Suomi ei ole Yhdysvallat. Ei poliittisesti, kulttuurisesti eikä yhteiskunnallisesti.

Silti meilläkin ihmiset voivat alkaa vieroksua toisiaan, vaikka suurta ideologista polarisaatiota Suomessa ei tutkimusten mukaan vielä ole.

Jos ihmisestä näkee vain yhden, yksinkertaistetun puolen, kuten usein sosiaalisessa mediassa, on helppo alkaa pitää häntä joko hyvänä tai pahana. Sellainen ruokkii kuvitelmaa siitä, että keskuudessamme yhteiskunnassa eläisi jonkinlaisia ihmishirviöitä.

Haastattelin syksyllä Tukholman yliopiston teoreettisen filosofian professoria ja Ruotsin akatemian jäsentä Åsa Wikforssia. Hänen kirjansa Vaihtoehtoiset faktat käsittelee valetiedon ja salaliittoteorioiden mekanismeja: mikä saa meidät uskomaan hölynpölyyn, ja miten epäluulon ja vihan kylvämistä ja yhteiskunnan jakautumista voisi estää. Kirjaa on jaettu oppikirjaksi esimerkiksi ruotsalaisiin lukioihin Abban Björn Ulvaeuksen toimesta.

Voimme Wikforssin mukaan kaikki tietenkin tehdä paljon siellä somessakin. Ketään ei esimerkiksi kannata kutsua rokotekriitikoksi, jos tarkoituksena on aidosti käydä hänen kanssaan keskustelua. Ihminen ei halua joutua ivan kohteeksi tai tulla nolatuksi. Arvostaminen on tie dialogiin.

Yhteiskunnassa säilyy rakenteita, joissa erilaisista taustoista tulevat ihmiset joutuvat tekemisiin toistensa kanssa.

Mutta Wikforss nosti esiin myös, miten tärkeää on pitää huoli siitä, että yhteiskunnassa säilyy rakenteita, joissa erilaisista taustoista tulevat ihmiset joutuvat tekemisiin toistensa kanssa.

Ne ovat paikkoja, joissa kohtaamme vastapuolen sijaan ihmisen, josta voi sanoa monta asiaa.

Suomessa meillä onneksi vielä on tällaisia paikkoja. On esimerkiksi julkinen päivähoito, peruskoulu, armeija ja saunanlauteet (siirryt toiseen palveluun). Kaupungit ovat alkaneet testata anonyymia rekrytointia, jonka ansiosta työnsaannissa painottuu kokemus ja osaaminen esimerkiksi nimen, ulkonäön tai iän sijaan. Parhaimmillaan se lisää moninaisuutta työpaikoilla.

Suomessakin on silti nähtävissä eriytymiskehitystä niin päiväkodeissa ja kouluissa kuin alueellisesti (siirryt toiseen palveluun).

Jos haluamme välttää vihalinjojen syntymisen, yhteiskuntaan sisäänrakennettuja kohtaamispaikkoja pitäisi puolustaa viimeiseen asti. Ne voisi julistaa demokratian suojelukohteiksi.

Kati Kelola

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka monen muun tavoin toivoo, että erilaiset kohtaamispaikat avautuvat pian uudelleen.

Kolumnista voi keskustella 28.1. klo 23:00 asti.

Lue seuraavaksi