Hyppää sisältöön

Susi Nousiaisen kolumni: Mitä jos unohdan opettaa lapselleni jonkin tärkeän taidon?

Voiko perustaitoajattelu olla haitallista, jos sitä käyttää lapsen ja koko perheen kunnollisuuden mittarina, pohtii Susi Nousiainen.

Kirjailija ja bloggaaja Susi Nousiainen Kuva: Katriina Laine / Yle

Alakouluikäinen lapseni vaati saada valmistaa mangosmoothien. Hän oli löytänyt lehdestä ohjeen ja oli niin tarkkana sen noudattamisesta, että naureskelin salaa hänen vakavuudelleen. Nyt hän tietää tl- ja rl-mittojen olemassaolosta ja osaa käyttää tehosekoitinta.

Jokusen vuoden päästä hän on yläkoululainen. Sitten toisella asteella, ja kohta jo muuttamassa omaan asuntoon. Ruuan muussaaminen koneella tulee olemaan tarpeellinen selviytymistaito.

Mitä jos unohdan opettaa lapselleni jotain tärkeää? Mitä pitää osata pärjätäkseen elämässä?

Ensimmäisenä perustaitona tulevat mieleen kotityöt. Alakoululaisen ei ehkä tarvitse ottaa suurta vastuuta kodin siisteydestä, mutta jossain vaiheessa on opittava pitämään oma reviiri asumiskunnossa. Lastenpsykiatrian erikoislääkäri, perheterapeutti Janna Ranta on huomioinut, että tärkeää on opettaa lapsi kädestä pitäen kotitöihin: “Jos pieni lapsi ei siivoa huonettaan, hän ei välttämättä ole laiska, hän ei vain osaa,” Ranta muistuttaa.

Aikuisella on paljon valtaa ja vastuuta siitä, muodostuuko kodinhoito lapselle möröksi vai helpoksi rutiiniksi.

Kotitöiden tekeminen lapsen kanssa on kliseisesti sanottuna sijoitus tulevaisuuteen, mutta aikuisen on hyvä muistaa, että pieni todella ei osaa vielä mitään.

Onneksi matkimalla oppii.

Alakoululaista kiinnostaa vielä tehdä asioita yhdessä, ja hän oppii nopeasti. Ja on helppo motivoida: lapsi osaa yllättäen siivota oman huoneensa vartissa, kun saa pelata kännykällä sen jälkeen. Osa perheistä lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja opettaa samalla rahan käyttöä viikkorahasysteemillä; osa taas pitää kotitöitä asumiseen kuuluvana hommana eikä halua maksaa lapselle niiden tekemisestä.

Aikuisella on paljon valtaa ja vastuuta siitä, muodostuuko kodinhoito lapselle möröksi vai helpoksi rutiiniksi. Varmasti se heijastuu nuoruuden ensiasunnon lisäksi esimerkiksi rakkaus- tai kämppissuhteen toimivuuteen.

Mietin mitä taitoja olisin itse halunnut osata paremmin, kun muutin omilleni ja mitä piti opetella kantapään kautta. Mitkä taidot taas ovat sellaisia, jotka sain lapsuudenkodista? Tässä en tarkoita toisen asteen yhtälön ratkaisukaavoja tai saksan epäsäännöllisiä verbejä, vaan esimerkiksi tietämystä sitä, että valkoiset pyykit kannattaa pestä keskenään, ja että villasukat kutistuvat kuudessakympissä. Nyt lapsiperheellisenä aikuisena olen syvästi kiitollinen internetistä, esimerkiksi Marttojen nettisivuilla olevien kotiohjeiden (siirryt toiseen palveluun) olemassaolosta.

Ajatus taitopaketista joka lapsen pitää hallita, liittyy kodin lisäksi myös sen ulkopuolisiin ihmissuhteisiin. Ajatellaan että yleistaidot kuten uiminen, hiihtäminen ja pyöräily ovat porukkaan kuulumisen mittareita. Vastaavasti sosiaalisia taitoja taas ovat esimerkiksi kiittäminen ja tervehtiminen, anteeksi pyytäminen ja ruokailutavat.

Mutta voiko perustaitoajattelu olla haitallista, jos sitä käyttää lapsen ja koko perheen kunnollisuuden mittarina?

Perustaidot 2020-luvulla eivät välttämättä ole samoja kuin ysärillä, eivätkä edes kaikille sopivia mittareita. Tutkija Touko Vaahtera on käyttänyt uimista esimerkkinä (siirryt toiseen palveluun) tällaisen ajattelun hyvistä ja huonoista puolista. Kun uimisesta on puhuttu kansalaistaitona, on saatettu luoda yhteenkuuluvuutta, mutta samalla stereotypioita siitä, ketkä ovat “kunnollisia” tai “ei-kunnollisia” suomalaisia. Yksittäisen – sinänsä hauskan – taidon korostaminen pärjäämisen mittarina saattaa peittää sen tosiasian, ettei kaikkien kehoja nyt vaan ole tehty uimariksi. Eikä kaikkia kiinnosta uida.

Samanlaista kunnollisuuskeskustelua näkee kun puhutaan hiihtämisestä perustaitona, jota ilman suomalaisnuoriso on auttamattomasti umpihangessa. Voiko siis ilman hiihtotaitoa olla kunnollinen suomalainen?

Väitän tällaisten stereotypioiden vaikuttavan siihen, mitä opetamme lapsillemme “jotta he pärjäävät elämässä”. Ehkä nykyaikainen näkökulma voi olla suhteellisuudentaju: vaikkapa juuri hiihtäminen on taito, jonka merkitys kaveriporukkaan pääsemisessä on aivan erilainen Kuhmossa kuin Naantalissa. Maantieteellinen sijainti, koti isossa tai pienessä kaupungissa tai maaseudulla, perheen tulotaso ja muut erot vaikuttavat valtavasti siihen, mitkä taidot ovat oleellisia perustaitoja lapsen sosiaalisissa piireissä.

Tässä onkin yksi nykyvanhemman haaste: kuinka opettaa sellaisia perustaitoja, joita ei omassa lapsuudessa ollut olemassa?

Ja ovatko ne taidot, joista puhumme suomalaisuuteen liittyvinä perustaitoina, samoja kuin 50 vuotta sitten? Voisivatko vastaavia taitoja olla 2020-luvulla oikean tiedon etsiminen internetistä, someturvallisuus, ja monimediainen lukutaito?

Lapsi ei ole videopelihahmo, jossa tulee mukana automaattinen kattaus eri taitoja. Tässä onkin yksi nykyvanhemman haaste: kuinka opettaa sellaisia perustaitoja, joita ei omassa lapsuudessa ollut olemassa?

Taidot eivät onneksi sulje toisiaan pois. Hiihtämistä ja somen turvataitoja voi opetella vaikka samana päivänä.

Mielestäni nykyaikana ei voi ajatella, että yksittäiset taidot mittaavat lapsen kunnollisuutta tai elämässä pärjäämistä. Siitä ei kuitenkaan päästä, että kotoa pois muuttaessa täytyy hallita tietyt perustaidot, jotka liittyvät itsestä huolehtimiseen, puhtauteen ja terveyteen, sekä tietysti taitoihin opetella lisää.

Yhä enemmän korostuvat myös kommunikoinnin perustaidot: lapselle on tärkeää tunnistaa ja osata sanoa, mitä haluaa ja tarvitsee. Kun nämä toimivat, on helpompi erikoistua oppimaan asioita, jotka juuri itselle ja juuri omassa porukassa ovat tärkeitä.

Susi Nousiainen

Kirjoittaja on kasvatus- ja kulttuurialan duunari joka tekee kauppakorkeakoulussa väitöskirjaa johtamisesta. Hän on myös kahden lapsen isä, joka aika ajoin unohtaa opettaa lapsilleen jotain tärkeää.

Kolumnista voi keskustella 1.2. kello 23.00 saakka.

.
.