Hyppää sisältöön

Kari Enqvistin kolumni: Kaikkien kukkien pitää antaa kukkia, mutta joukossa on aina myös rikkaruohoja

Julkisessa keskustelussa typerimpiäkin väitteitä markkinoidaan mielipiteiksi, vaikka ne ovat täynnä vain tyhjää ääntä ja vimmaa, kirjoittaa Kari Enqvist.

Kuva: Antti Haanpää

Huuhaa tai ääripopulistit eivät koskaan ponnista julkisuuteen omalla painollaan. Niiden takana seisovat aina mahdollistajat.

He ovat niitä, jotka itserakkaasti uskovat kykenevänsä manipuloimaan kulloistakin kansanvillitsijää. He ovat niitä, jotka kyynisesti hakevat julkisuutta tarrautumalla valetiedon takinliepeisiin.

He ovat poliitikkoja, toimittajia, blogisteja. Heidän yhteinen nimittäjänsä on huomiohakuisuus, ja sitä herraa palvellessaan he ovat valmiit flirttailemaan sekä meuhkaajien että harhaanjohtajien kanssa.

Historia on kuitenkin osoittanut, että paha, jota nämä mahdollistajat ovat luulleet hallitsevansa, karkaa aina lopulta heidän kontrollistaan. Siksi kyseessä on tulella leikittely.

Tätä urheilulajia olen viime aikoina havainnut harrastettavan Suomessakin.

1920-luvun Saksassa oikeistokonservatiivit pitivät natseja roskaväkenä, jota ohjailemalla kommunistit saataisiin pidettyä aisoissa. Yhdysvalloissa republikaanijohtajat inhosivat Donald Trumpia mutta kuvittelivat voivansa hyödyntää häntä omien tavoittensa välikappaleena.

Suomessa Timo Soini uskoi ohjastavansa puolueensa räyhälaitaa, mutta hevonen karkasi kuolaimista, ja Soinin ratakierroksesta tuli Ikaroksen lento.

On kuin populismia ajaisi gravitaation kaltainen voima: se panee putoamaan kiihtyvällä nopeudella yhä syvemmälle pimeyteen. Eikä sille tunnu voivan mitään.

Yhdysvalloissa vauhtia piiskasivat vaikkapa eräät Fox Newsin äänekkäät toimittajat, joiden suosio kasvoi samaa tahtia kuin heidän väitteensä loittonivat totuudesta. Näkyvyyttä niitettiin liiottelulla, mielipuolisilla sepitteillä ja salaliittoteorioilla.

Nyt, kun uutiskanavaa uhkaavat miljardiluokan vahingonkorvaukset (siirryt toiseen palveluun), takkia on siellä alettu kääntää niin että saumat repeilevät.

Samoin QAnonin valheita levittänyt amerikkalaissenaattori Marjorie Taylor Greene on yhtäkkiä oivaltanut olleensa väärässä heti, kun hänet äänestettiin pois senaatin komiteoista. Juutalaisten avaruuslaserit eivät olekaan sytyttäneet Kalifornian metsäpaloja ja kaksoistorneihin todella iskeytyi lentokone, hän vannoo nyt.

Vaikka mahdollistajat muuta väittävät, amerikkalaissenaattorin tavoin he ovat pohjimmiltaan vailla periaatteita. Heille kelpaa mikä tahansa, mikä kulloinkin edistää henkilökohtaista uraa.

Kyyninen katsoja- ja kuuntelulukujen kalastelu tai oman maineen kasvattaminen totuuden kustannuksella ei ole tuntematonta Suomessakaan.

Tiedotusvälineissä se verhotaan hurskasteluun, jonka mukaan myös kriittisten äänien pitää päästä kuuluviin. Niinpä tolkun ihmisen keskusteluseuraksi haalitaan usein joku marginaalivouhottaja, joka esimerkiksi viikko toisensa jälkeen vannoo euron romahtavan huomenna.

Tätä paapomista kutsutaan tasapuolisuusharhaksi. Siinä alaviite ikään kuin nostetaan samanarvoiseksi hakuteoksen kanssa. Sitä on talouden lisäksi esiintynyt monella muullakin saralla, vaikkapa Yhdysvaltojen vaalien yhteydessä. Podcasteissa suorastaan kilpaillaan siitä, kuka löytää räväkimmän räksyttäjän ja aiheista ufoimman.

On surullista, miten taipuisaksi mahdollistajien moraalinen selkäranka on vääntynyt. Typerimpiäkin väitteitä markkinoidaan mukamas mielipiteinä, vaikka ne ovat vain täynnä ääntä ja vimmaa, tarkoitusta vailla.

Usein tällaista toimintaa puolustellaan väittämällä, että jos äärilaitojen äänet tukahdutetaan, ne häipyvät omille pimeille foorumeilleen. En tiedä, miksi se olisi pahasta. Samalla logiikalla vaadittiin aikoinaan, että Stalinia pitää hyssytellä, koska hänet voisi korvata joku vielä vaarallisempi.

Mutta jos ääriajattelulle annetaan tilaa tasavertaisuuden nimissä, se samalla normaalistetaan. Kun mahdollistajat päästävät hörhöt ääneen viitsimättä kyseenalaistaa heitä, kohennetaan samalla liekkejä, jotka pahimmillaan polttavat yhteiskunnan.

Kun esimerkiksi suomalainen poliitikko julistaa, että presidentti Joe Biden on kommunisti, (siirryt toiseen palveluun) kyse ei ole mielipiteestä vaan todellisuuden hämärtymisestä. Biden ei ole kommunisti millään määritelmällä. Mutta jos tällaiset möläytykset omaksutaan osaksi mielipiteiden normaalijakautunutta spektriä, kuka tietää mitä seuraavaksi?

Sensuuria ei tietenkään tule hyväksyä. Kaikkien kukkien pitää antaa kukkia, mutta samalla on tehtävä selväksi, että kukkiakin on monenlaisia: on upeita ja hyödyllisiä mutta myös rikkaruohoja. Mahdollistajien on kannettava oma vastuunsa siitä, kummat päästetään rehottamaan.

Kari Enqvist

Kirjoittaja on kosmologian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa ja tietokirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.

Kolumnista voi keskustella 18.2. klo 23.00 asti.