Uruguaylaisen vankilan arki on huutoa ja tappeluita, mutta suomalaisten työpaja toi itsetuntoa: "Olemme jollekulle olemassa"

Suomalainen vankilateatterihanke sai alkunsa UPM:n sellutehtaasta. Tavoite on antaa vangeille ääni Uruguayssa, jossa heitä on poikkeuksellisen paljon.

Koreografi Satu Herrala (vas.) ohjasi vangeille liikeharjoitusta. Michel Larrosa (kesk.) ja Roberto Pereira heittäytyivät. Kuva: Gabriel Bendahan

RIVERA Kaltereiden väleistä roikkuu pyyhkeitä, ja käsiä työntyy kohti vankilan etupihaa. Huudot voimistuvat, kun suomalaisen teatteriprojektin väki lähestyy viisikerroksista rakennusta eteläamerikkalaisessa Uruguayssa.

– Blondi! Mene naimisiin kanssani! Minäkin haluan osallistua teatteriin!

Pohjoisuruguaylainen Cerro Caranchon miesvankila valikoitui kohteeksi, kun näyttelijä ja ohjaaja Jussi Lehtonen ohjasi tarinatyöpajan Uruguayssa tammikuussa. Mukana matkasivat koreografi ja tutkija Satu Herrala ja kääntäjä ja dramaturgi Maija Salmi.

Kyse on monivuotisesta vankilateatterihankkeesta, jonka tavoite on antaa vangeille ääni yhteiskunnassa. Uruguayssa vankien asema on huono: he menettävät esimerkiksi äänioikeutensa. Olot vankiloissa ovat usein ahtaat, ja kapinoita ja tappeluita on paljon.

Kääntäjä Maija Salmi ja ohjaaja Jussi Lehtonen kuuntelivat vankien elämäntarinoita. Salmi on Ylen Espanjan-toimittaja. Kuva: Gabriel Bendahan

– Caranchon vankila on rankka paikka suomalaiseen vankilaan verrattuna. Pienessä sellissä on 6–7 vankia, joku nukkuu lattialla. Meteli on hirveä ja paikka likainen. Se on kuin pommi, joka kohta räjähtää. Epätoivoa, ahdistusta ja väkivaltaa on paljon, Lehtonen kuvailee.

Suomalaisten tulo hämmensi

Vankien määrä piskuisessa Uruguayssa oli viime vuonna Etelä-Amerikan suurin asukaslukuun nähden, ilmenee maan syyttäjänviraston tilastosta (siirryt toiseen palveluun). Vankilassa oli 366 ihmistä 100 000 asukasta kohden, kun määrä esimerkiksi Suomessa oli 51 vuonna 2019 (siirryt toiseen palveluun).

Osasyynä pidetään rankaisemisen kulttuuria, jossa tuomiot ovat verrattain pitkiä. Myös vankien kuntouttaminen on vähäistä, mikä johtaa helposti uusiin rikoksiin vapautumisen jälkeen.

Hankkeen tarkoitus on valmistaa myöhemmin dokumenttiteatteriesitys, jota esitetään vankilan ulkopuolella. Tavoite on, että vankien elämäntarinat tulisivat kuulluiksi ja heidät nähtäisiin ihmisinä pelkkien rikollisten sijaan, Jussi Lehtonen selvittää.

Vankilan pohjakerroksen kirjastossa istuu yhdeksän henkilökunnan valitsemaa avo-osaston vankia. Valtaosalla on valpas katse ja tatuointeja. Tilassa on rauhallista, tosin yläkerroksista kiirii välillä huutoja. Moi! Mitä kuuluu? lukee taululla suomeksi.

Vankeja kiinnosti, mitä perustervehdykset ovat suomeksi. Kuva: Johanna Pohjola / Yle

Vangeista oli aluksi kummallista, että porukkaa saapui toiselta puolen maailmaa, yli 12 000 kilometrin päästä Helsingistä. Mitä ihmettä te täällä teette, he tenttasivat suomalaisilta. Miksi olette täällä, kun voisitte olla perheidenne kanssa Suomessa?

Hiljalleen vangit heittäytyivät, innostuivat Satu Herralan vetämistä liikeharjoituksista ja kertoivat Jussi Lehtosen ohjaamissa tarinasessioissa elämästään. Mukana ollut uruguaylaismuusikko Ernesto Donas tulkitsi sanoja fagotillaan, osa vangeista kitaralla ja rummuilla.

Murhasta tuomitun Jorge Rodríguezin, 41, mukaan työpaja on saanut hänet tuntemaan itsensä taiteilijaksi ja vahvistanut hänen ihmisarvoaan. Hän vertaa vankilaa hautausmaahan: molempiin päätyneet unohdetaan hiljalleen.

– Yhtäkkiä ulkomailta tulee ihmisiä, jotka sanovat, että pystymme mihin haluamme. Se on suurenmoista, liikuttavaa ja parasta, mitä minulle on tapahtunut vankilassa, Rodríguez sanoo.

Daniel Dominguez soitti työpajassa kitaraa. Jonathan Rodríguez (vas.), Luis Da Silva, Jussi Lehtonen (takana vas.), Roberto Pereira ja Maija Salmi kuuntelivat. Kuva: Johanna Pohjola / Yle

Murhasta tuomittujen vankien kasvokuvia ei saa Uruguayssa julkaista kunnioituksesta uhrien omaisia kohtaan, mistä syystä Jorge Rodríguezin kuvaa ei ole tässä jutussa. Hän on istunut tuomiostaan 13 vuotta. Jäljellä on noin vuosi.

– On todella outoa, että kaukaisesta Suomesta tulee tänne ihmisiä. Mutta ennen kaikkea se tuo tunteen, että olemme jollekulle olemassa, hän sanoo.

Ramiro Silveira, 36, istuu viiden vuoden tuomiota ryöstöistä, jotka teki saadakseen rahaa huumeisiin. Myös hänen siskonsa ja kuusikymppinen äitinsä ovat vankilassa toisaalla, huumekaupasta tuomittuina.

Silveira kertoo olleensa raittiina nyt kaksi vuotta. Hän on käynyt vankilassa koulua ja huolehtinut kirjastosta, jotta tuomio lyhenisi. Kymmenvuotiasta tytärtä on kova ikävä. Ramiro Silveira kokee, että musiikki on auttanut häntä kertomaan vaikeita asioita työpajassa.

– Sisälläni on paljon asioita, mutta olen arka puhumaan. Musiikin avulla pystyn kertomaan laajemmin ja täsmällisemmin, hän sanoo.

Ramiro Silveiralla on tuomiota jäljellä noin kaksi vuotta. "En koskaan kuvitellut tutustuvani kehenkään Suomesta tai kuulevani suomea, etenkään vankilassa", hän sanoo. Kuva: Johanna Pohjola / Yle

Vankilan koulutuksesta vastaavan työntekijän Laura Lotiton mukaan osallistujat ovat olleet harvinaisen rentoutuneita ja keskittyneitä.

– He eivät ole ehkä koskaan tehneet vastaavia harjoituksia. Ne ovat vankilassa poikkeuksellisia. Olen kannustanut heitä nauttimaan tilaisuudesta, jollaista tuskin tulee edes vankilan ulkopuolella. Muut vangit huutelevat ikkunoista, että hekin haluavat osallistua, Lotito sanoo.

Sellutehdas poiki kulttuurihankkeen

Hankkeen taustalla on uruguaylainen kulttuurituottaja Tamara Cubas. Hän sai metsäyhtiö UPM:n Uruguayhin rakentamasta sellutehtaasta idean: jos Uruguaylla ja Suomella kerran on taloudellista yhteistyötä, miksi maiden välille ei luotaisi samalla myös kulttuurisia ja sosiaalisia suhteita?

Cubas kävi toissa vuonna Suomessa etsimässä yhteistyökumppaneita ja tutustui Jussi Lehtoseen. Tämä vetää Kansallisteatterissa Kiertuenäyttämöä, joka vie teatteriesityksiä ja taidetyöpajoja esimerkiksi vankiloihin, palvelutaloihin ja vastaanottokeskuksiin.

Cubasin perustama kansalaisjärjestö Proac on aiemminkin järjestänyt Cerro Caranchossa taidehankkeita, kuten hiphopryhmiä.

Cerro Caranchon vankila sijaitsee Pohjois-Uruguayn maaseudulla, lähellä Brasilian rajaa. Kuva: Johanna Pohjola / Yle

– Vankeja pidetään yhteiskunnan roskasakkina. Mutta hekin ovat ihmisiä, joilla on tunteet. He ovat kansalaisia, joilla on perustuslaillinen oikeus kulttuuriin ja taiteeseen. Lisäksi taide edistää luovuutta, jota tarvitaan toisenlaisen todellisuuden luomiseen vankilan jälkeen, Cubas sanoo.

Suomessa hanketta rahoittaa Koneen Säätiö. Työpaja oli vähällä siirtyä Uruguayn kiihtyvän koronatilanteen vuoksi, mutta se saatiin lopulta pidettyä. Vankilassa oli henkilökunnan mukaan tuolloin todettu vain yksi koronatapaus, eräällä työntekijällä.

"Joku etsii aina tappelukaveria"

Cerro Caranchon sääntöihin kuuluu, että siellä ei saa juosta eikä tehdä tulta. Molemmat tulkitaan pakoyritysten merkeiksi.

Vankilassa on suljettu osasto, piso trancado, ja avo-osasto, piso abierto, jossa vangit saavat oleskella vapaammin. Hiljattain saapunut Luis Da Silva, 21, kertoo, että tahtoisi avo-osastolle mahdollisimman pian.

– Lukitulla osastolla tappeluita tulee enemmän. Joku etsii aina tappelukaveria. Tappeluihin joutuminen hidastaa poispääsyä, Da Silva sanoo työpajassa.

Jussi Lehtosen mukaan vangit ovat olleet helpottuneita päästessään pois selleistä. Nämä kommentoivat, että työpajassa sai olla oma itsensä, eikä tarvinnut esittää vangin ja rikollisen rooleja.

Jonathan Rodríguez (toinen vas.), Michel Larrosa, muusikko Ernesto Donas ja Luis Da Silva liikkuivat Satu Herralan (vas.) ohjaamina. Kuva: Gabriel Bendahan

Vankilateatteria tutkinut Lehtonen on työskennellyt myös suomalaisissa vankiloissa. Cerro Caranchoon verrattuna ne ovat hänestä kliinisiä ja hiljaisia laitoksia, joissa "ollaan kuin huopatossutehtaassa". Vankien päivittäiset haasteet voivat silti olla hyvin samankaltaisia, hän vertaa.

Jussi Lehtoselle on ollut järkytys ymmärtää, että niin moni uruguaylaisista vangeista on asunut lapsena kadulla. Kotona asuminen ei ole ollut syystä tai toisesta mahdollista tai turvallista.

– On aina koskettavaa, kun saa ihmiseen yhteyden, ja tämä alkaa avautua. Elämänpiiriini ei kuulu sellaista, että lapset elävät kadulla. Se on jotain uutta, josta opin. On hyvä kysymys, mitä sellainen tekee ihmiselle.

Juttua muutettu 20.2. klo 18.08: Huumeiden salakuljetus korjattu huumekaupaksi.

Kuuntele myös Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelma Cerro Caranchon vankilasta: