1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. aikuiset

Anna-Sofia Niemisen kolumni: Meillä on liian ahdas aikuisuuden malli

Kun haaveilen asuvani kavereiden kanssa kimppakämpässä, tuntuu, että haaveilen jostain väärästä, kirjoittaa Anna-Sofia Nieminen. Kolumnin voi myös kuunnella.

aikuiset
GIF-animaatiossa on vapaa toimittaja Anna-Sofia Nieminen lokakuussa 2020.
Silja Viitala / Yle

Jonkun mielestä minä varmaan elän pitkittynyttä nuoruutta. 34-vuotiaana asun yksin, en seurustele ja minulla ei ole aikomustakaan hankkia lapsia. Välillä katson sarjoja tuotantokausi enkä jakso kerrallaan. Jos ei olisi koronaa, näkisin harva se ilta kavereita ja kävisin silloin tällöin yökerhoissa. Koska olen freelance-toimittaja, en edes käy säännöllisissä töissä.

Entä jos elän tämänkaltaista elämää edelleen viisikymppisenä? Tai asun siinä vaiheessa kimppakämpässä? Elänkö silloinkin pitkittynyttä nuoruutta?

En pidä sanaparista, koska sillä on negatiivinen kaiku. Kun nuoruus pitkittyy, se kestää liian pitkään. Olisi pitänyt jo kasvaa aikuiseksi ja… niin, mitä?

Aikuisuuteen liitetään usein tiettyjä merkkipaaluja. Kun Helsingin Sanomien Lasten tiedekysymyksissä kysyttiin jokunen vuosi sitten, mitä aikuisuus on, vastauksessa luki muun muassa näin (siirryt toiseen palveluun): Aikuisuuden tehtäviksi lasketaan yleensä itsenäistyminen vanhemmista, ammattiuran valinta, avioliiton solmiminen, lasten syntymä ja työelämään siirtyminen.

Entä jos ei halua tai saa lapsia? Entä jos vaikkapa sairaus estää työelämään siirtymisen? En edes tiedä, miten kommentoida ajatusta siitä, että aikuisen kuuluisi mennä naimisiin.

Meillä on liian ahdas aikuisuuden malli.

Olemme Itkosen kanssa samankaltaisella asialla: hän haluaa laajentaa kuvaa siitä, mitä vanhemmuus voi olla, ja minä haluan laajentaa kuvaa siitä, mitä aikuisuus ylipäätään voi olla.

Kun haaveilen asuvani kavereiden kanssa kimppakämpässä, tuntuu, että haaveilen jostain väärästä. Kimppakämppä olisi ikään kuin askel taaksepäin, rahapulaiseen nuoruuteen, koska kuka nyt haluaa tämän ikäisenä jakaa asunnon kavereiden kanssa? Sen sijaan on outoa, jos ei halua jakaa asuntoa kumppanin kanssa.

Yksiönikin on varmaan joidenkin mielestä vain väliaikainen ratkaisu ennen kuin löydän kumppanin, jonka kanssa hankimme Oikean Asunnon. Voiko aikuisella olla samassa huoneessa sänky ja ruokapöytä?

Kuitenkin Suomessa on yli 1,2 miljoonaa yksinasuvaa, ja määrä vain kasvaa (siirryt toiseen palveluun). Pelkästään minun ikäryhmästäni eli 30–34-vuotiaista 23 prosenttia asuu yksin (siirryt toiseen palveluun).

Marras-joulukuun vaihteessa pääkaupunkiseudun koronakoordinaatioryhmä antoi suosituksen, että tapaamiset rajoitetaan saman kotitalouden tai pysyvyydeltään siihen rinnastettavien läheisten välille (siirryt toiseen palveluun).

Kaltaiseni aikuisen elämässä tuo suositus ei tarkoita yhtään mitään. Se tuntuu perustuvan ajatukseen siitä, että jos ihmisillä ei olekaan ydinperhettä, on vähintään jokin siihen rinnastettava yksikkö.

Minulla on kyllä laaja joukko läheisiä, esimerkiksi rutkasti ystäviä, joita ennen koronaa näin aktiivisesti. Mutta sellainenhan kuuluu nuoruuteen. Kyllä aikuisena pitäisi jo kyetä olemaan potematta sitä, jos elämä ei ole niin sosiaalista.

Otetaan lainaus eräästä Helsingin Sanomien pääkirjoituksesta (siirryt toiseen palveluun) viime syksyltä: Nuoruus on sosiaalista aikaa. Nuorena etsitään elämänkumppania, nuorena ­rakastutaan. Nuorena käydään konserteissa, elokuvissa, baareissa ja festivaaleilla. Eihän nuoruutta voi elää etänä!

Ihan niin kuin kaikki nuoret olisivat kiinnostuneita samoista asioista. Ja eikö aikuisena sitten voi elää sosiaalisesti, rakastua ja käydä konserteissa?

Ai niin, silloin varmaan elää pitkitettyä nuoruutta.

Hiljattain Helsingin Sanomissa ilmestyi kirjailija Juha Itkosen keskustelua herättänyt haastattelu, jossa hän toi esiin perhe-elämän positiivisia puolia (siirryt toiseen palveluun).

Olemme Itkosen kanssa samankaltaisella asialla: hän haluaa laajentaa kuvaa siitä, mitä vanhemmuus voi olla, ja minä haluan laajentaa kuvaa siitä, mitä aikuisuus ylipäätään voi olla.

Itkosella onkin hyviä huomioita perhe-elämästä. Kunpa vain artikkeli olisi keskittynyt niihin.

Jossain vaiheessa Itkonen kuitenkin alkaa puhua siitä, että nuoret aikuiset kuvittelevat elämänsä jatkuvan ennallaan, jos eivät hanki lapsia. Tulee väkisinkin olo, että nuoria aikuisia pidetään jotenkin tyhminä. Huomaan myös miettiväni, eikö Itkonen itse näe, mitä kaikkea ihmisillä voi olla.

Itkoselta on jutussa hieno sitaatti: Edith Södergranin sanoin: onnella ei ole lauluja. Onni on pieniä, ulkoisesti mitättömiä hetkiä. Se voi olla vain sitä, että on lasten kanssa ulkona ja yhtäkkiä tuntuu, että kaikki on kohdallaan.

Eri ihmisille onnen hetket vain voivat olla erilaisia. Onnen tunne voi tulla vaikka siitä, että on ystävän, kämppiksen, kummilapsen, rakastajan tai usean kumppaninsa kanssa ulkona ja yhtäkkiä tuntuu, että kaikki on kohdallaan.

Tai sitten onnen tunne voi tulla jostain ihan muusta.

Anna-Sofia Nieminen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kirjoittaja, joka odottaa innolla sitä aikaa, kun voi taas vapaasti käydä konserteissa, elokuvissa, baareissa ja festivaaleilla.

Aiheesta voi keskustella 3.3. klo 23.00 saakka.

Lisää aiheesta:

Saara Särmän kolumni: Kenen uusi ja kenen normaali?

Anna-Sofia Niemisen kolumni: Miksi historia määrittää puhettamme syntyvyydestä niin vahvasti?

Pekka Juntin kolumni: Jokaisen tulisi kasvattaa lapsi

Lue seuraavaksi