Jenny Matikainen: Me jätämme heidät kärsimään

Tulemme vielä katumaan, ettemme onnistuneet estämään uiguurien kohtaloa, kirjoittaa Jenny Matikainen blogissaan.

Kuva: Antti Haanpää / Yle

Säännöllisin väliajoin minua pyydetään televisioon tai radioon puhumaan uiguureista. Se johtuu siitä, että olen viimeisin Ylen toimittaja, joka on päässyt käymään Xinjiangissa.

Xinjiang on Kiinan läntinen maakunta, uiguurimuslimivähemmistön koti ja paikka, jossa miljoona ihmistä on lukittu leireille.

Kiina väittää niitä koulutusleireiksi. Muu maailma on saanut pala palalta tietää totuuden: leirit ovat rangaistus- ja pakkotyölaitoksia, joissa vähemmistön uskonto ja kulttuuri pyritään eliminoimaan.

Helmikuun alussa Britannian yleisradioyhtiö BBC (siirryt toiseen palveluun) kertoi jälleen uusia tietoja: leireille vietyjä uiguurinaisia joukkoraiskataan säännöllisesti. BBC:n haastattelemien uiguurien mukaan seksuaalista väkivaltaa tehdään myös sähköiskuilla.

Leireillä olleiden puheita on mahdoton vahvistaa mutta kertomukset ovat yhteneviä.

BBC:n haastatteleman Tursunay Ziawudunin todistus on karu: Kun naiset tuodaan leirille, heidät kootaan yhteen. Heiltä viedään korut, osalta riisutaan vaatteita ja leikataan hiukset. Leireillä tehdään selittämättömiä lääkärintarkastuksia ja pakotetaan lääkintään.

Kuulostaako tutulta?

Tämä ei ole ensimmäinen kerta maailmanhistoriassa, kun valtiovalta kääntyy yhtä kansanryhmää vastaan.

Kiina kiistää kaiken väkivallan ja pakon, mutta kasaantuvien tietojen valossa on vaikea olla hakematta yhtäläisyyksiä.

Kun juutalaisia suljettiin leireille, heidät riisuttiin ja ajeltiin. Naisia raiskattiin.

Reiluuden nimissä on sanottava, että Xinjiangista ei ole kiirinyt tietoa joukkomurhista.

Sen jälkeen on sanottava, että Tursunay Ziawudunin mukaan jokainen leiriltä päässyt on kuollut henkisesti.

Heidän tavoitteensa on tuhota kaikki, Ziawudun sanoi.

Kiina peittelee Xinjiangin tapahtumia hymyllä, joka ei hyydy lähes koskaan. Pari viikkoa sitten Kiinan ulkoministeriön edustaja kutsui pääministeri Sanna Marinin (sd.) vierailulle maakuntaan.

Tämä tapahtui tiedotustilaisuudessa, jossa Ylen kirjeenvaihtaja kysyi Kiinan kommenttia Marinin tviittiin (siirryt toiseen palveluun). Pääministeri oli BBC:n artikkelin (siirryt toiseen palveluun) julkaisun jälkeen ottanut Xinjiangin tapahtumiin kantaa tiukemmin kuin Suomen johto koskaan aiemmin.

Kutsu ei ollut yllätys. Kiinalla on tapana pyytää epäilijöitä kylään Xinjiangiin. Ikään kuin maakuntaan voisi matkustaa noin vain koputtelemaan kenen tahansa ovelle.

Se että kukaan ulkopuolinen ei ole nähnyt uiguurileirien kauheuksia, ei voi olla todiste yhtään mistään.

Jos kutsun ottaa vastaan, saa täyslaidallisen teatteria. Kuten eräälle leirille päästetyt toimittajat saivat toissa vuonna kokea (siirryt toiseen palveluun), vapaasta tarkkailusta on turha haaveilla. Kiina näyttää sen, minkä haluaa tehdä näkyväksi.

Kiinan mielestä rajoitukset eivät todista mitään. Poliitikot ja virkamiehet toistelevat, ettei Xinjiangissa tapahdu mitään salattavaa.

Kyseessä on peli, jonka säännöt Kiina on kirjoittanut. Kun me liikuimme Kashgarissa, aseistetut joukot estivät kulkemisemme. Helsingin Sanomien (siirryt toiseen palveluun) toimittaja joutui tunneiksi teelle.

Mutta miksi ette mene itse katsomaan, sanoo Kiina samalla.

Journalismin tehtävä on esittää faktoja ja kertoa, miksi voimme uskoa jonkun asian olevan totta. Se että kukaan ulkopuolinen ei ole nähnyt uiguurileirien kauheuksia, ei voi olla todiste yhtään mistään.

Jos sallin itselleni vielä yhden vertauksen: natsien keskitysleirien kauheudet selvisivät maailmalle vasta, kun liittoutuneiden joukot kävelivät leirien porteista sisään.

Kävin Kashgarissa lokakuussa vuonna 2018. Olen muistellut matkaa lukemattomia kertoja.

Kuinka meitä seurattiin, kuinka työnteko estettiin ja kuinka päätin, etten voi vaarantaa ihmisiä lähestymällä heitä. Kukaan ei tiennyt tarkkaan, mitä länsimaiselle toimittajalle puhuvalle uiguurille tapahtuisi.

Pelko on sortajan voimaa, ja se toimii Xinjiangissa kuin unelma.

  • Kuuntele Maailman politiikan arkipäivää:
Jenny Matikainen kävi Kashgarissa lokakuussa 2019.

Matkamme jälkeen Xinjiangista on tullut koko ajan lisää uutisia. Sanomalehti New York Times (siirryt toiseen palveluun) kertoi lokakuussa 2019, kuinka käsky uiguurien vainoon on tullut suoraan Kiinan presidentti Xi Jinpingiltä.

Tutkijoiden ja toimittajien raportit ovat kertoneet raiskausten lisäksi uusista jättileireistä (siirryt toiseen palveluun), pakkostrerilisaatioista ja pakkotyöstä (siirryt toiseen palveluun).

Paljastukset ovat vaatineet kiinalaisdokumenttien penkomista, haastateltavien etsimistä ja satelliittikuvien analysointia. Nämä keinot ovat aseita Kiinaa vastaan. Se pitää leirien portit visusti kiinni mutta ei ole voinut estää tietovuotoja.

Muiden maiden on toimittava tutkijoiden ja toimittajien keräämän tiedon valossa. Jos jäämme odottamaan sensuroimatonta videokuvaa leireiltä, pelaamme Kiinan pussiin.

Minä istun ehkä taas pian studioon kertomaan, mitä näin Xinjiangissa. Sillä ei olisi enää niin väliä, jos alueelle voisi matkustaa vapaasti.

En minä edes enää tiedä, miltä Kashgarissa näyttää. Tosin Washington Postin toimittajan kokemuksen (siirryt toiseen palveluun) mukaan mikään ei ole muuttunut, ei ainakaan parempaan suuntaan.

Lehden toimittajaa oli viime syyskuussa vastassa tutut turvallisuusviraston seuralaiset. Tiedä vaikka sama sujuvaa englantia puhuva hurmuri, jonka kohtasimme lokakuussa pari vuotta aiemmin.

Kiinan hymyilevät kasvot, jotka sanovat tervetuloa.

Täällä ei ole mitään nähtävää.

Jenny Matikainen

Kirjoittaja on Ylen ulkomaantoimittaja, joka ahdistuu klikkiotsikoista mutta miettii, onko maailman tärkeimmälläkään uutisella merkitystä, jos sitä ei kukaan lue.

Aiheesta voi keskustella 27.2. klo 23:00 saakka.