Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Auri Ahola joutui äheltämään. Moottorikelkan kone ei meinannut lähteä käyntiin helmikuun paukkupakkasten jäljiltä noin viikko sitten. Inarin Muddusjärven saaresta on matkaa mantereelle ja Ahola oli menossa Inarin kautta töihin Helsinkiin. Hän asuu saaressa miehensä ja päiväkoti-ikäisen poikansa kanssa.

Ahola joutui panemaan peliin kaikki tanssitaiteilijan voimansa, jotta kelkka käynnistyi.

– On tosi raskasta kiskaista kelkka käyntiin 30 asteen pakkasen jäljiltä. Siinä saa tanssija käyttää hauista, Ahola kertoo.

Helsingistä Inariin reilut viisi vuotta sitten muuttanut Ahola, 36, on noussut yhdeksi Suomen nykytanssin freelancer-kentän kiinnostavimmista taiteilijoista. Hän on tanssinut muun muassa Tero Saarisen ja Valtteri Raekallion teoksissa ja tehnyt omia koreografioita.

Aholan muutama vuosi sitten tekemä nykytanssiteos JotteehKulkijat teki kunniaa saamelaisten vuotuismuutolle. Teos sai ensi-iltansa Inarissa vuonna 2017.

Tänä keväänä Ahola tanssii Helsingissä Raekallion teoksessa Uraanilamppu. Sen lisäksi hän esiintyy Ruska Ensemblen teoksessa Donna Quijote, joka saa ensi-iltansa Kansallisteatterissa huhtikuussa - sikäli kuin teatteri on tuolloin auki.

Rovaniemellä syntynyt Ahola on Balettioppilaitoksen kasvatti. Hän työskenteli Kansallisbaletissa kymmenen vuotta ja siitä suurimman osan tanskalaisen Kenneth Greven kaudella. Greve vapautettiin Kansallisbaletin taiteellisen johtajan tehtävästä epäasiallisen käytöksen vuoksi vuonna 2018.

– Luulen, että koko Kansallisbaletti huokaisi helpotuksesta, kun Greve lopulta lähti oli hänestä baletin väelle sitten hyötyä tai haittaa, Ahola sanoo.

Ahola ei itse joutunut Greven ahdistelun tai seksuaalissävytteisen puheen kohteeksi. Hankausta hänellä Greven kanssa silti oli.

– En tanssinut Greven pillin mukaan, Ahola sanoo nyt, vuosia myöhemmin.

Aholalla on asennetta, ja sitä voi olla vaikea niellä baletin hierarkkisessa maailmassa. Näyttämöllä siitä on kuitenkin etua. Aholan kaltainen voimakas, juureva ja karismaattinen hahmo kiinnostaa monia tanssintekijöitä.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

“Tunnen itseni tosi tyhmäksi”

Ahola kokee seuraavansa kotimaisen tanssin kenttää ulkolaidalta, koska hän tekee töitä Lapissa. Ahola on parhaillaan virkavapaalla päivätyöstään saamelaiskulttuurin läänintaiteilijana. Toisaalta onhan hän myös tanssin sisäpiiriläinen, koska tekee töitä tanssijana vapaan kentän tuotannoissa pääkaupunkiseudulla.

Aholaa harmittaa yhteiskunnan polarisoituminen. Se näkyy hänen mukaansa myös taiteen kentässä. Siellä on Aholan mukaan äänessä eräänlainen elitistinen porukka, jota hän kuvailee “etuoikeutetuiksi ihmisiksi etuoikeutetussa asemassa”. Nämä taiteilijat kisaavat Aholan mukaan keskenään siitä, “kuka pääsee piikittelemään muita terävimmin ja lakaisemaan heillä lattiaa”.

– Ihmiset eivät aina edes rauhoitu ja kuuntele, mitä toinen sanoo. He hyökkäävät kesken lauseen minkä tahansa sanan tähden, joka on sattunut ärsyttämään.

Valmius luopua omasta näkökulmasta ja omaksua uutta toisen argumentoinnista voisi muuttaa asioita, mutta sitä ei Aholan mukaan juuri tapahdu.

– Tämä aika ruokkii kahtiajakoa. Valitse rintamalinjasi ja pysy omalla puolellasi. Takinkääntäjiä ei suvaita.

Kun puhe kääntyy intersektionaaliseen feminismiin, Ahola painaa jarrua. Intersektionaalinen feminismi muokkaa taiteen tekemistä tällä hetkellä enemmän kuin mikään muu ismi on muokannut sitä pitkään aikaan. ilmiössä on kyse siitä, miten epätasa-arvoa voidaan tunnistaa ja purkaa.

Hiljan käyty keskustelu Taideyliopiston teatterikorkeakoulun opetuksen sisällöistä kuvastaa hyvin sitä. Aholan mielestä taidekeskustelun akateemisuus saa monet kokemaan ulkopuolisuutta alan keskusteluissa.

– Tunnen itseni usein tosi tyhmäksi tällaisissa keskusteluissa, koska niissä puhutaan taidekieltä, jota en ymmärrä.

Ahola uskoo, että taidekeskustelun vaikeaselkoinen kieli sulkee myös osan yleisöstä taiteen ulkopuolelle.

– Nytkin pitäisi tarkistaa, että mitä intersektionaalinen feminismi täsmälleen tarkoittaa. Tarvitsen sanakirjan, Ahola toteaa itseironisesti.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Elitismin leima ei karise

Ahola kokee, että elitistinen leima vaivaa taidetta. Se näkyy hänen mukaansa jo siinä, millaisista perheistä päädytään taidekouluun.

– Meillä on hyvin vahva sivistyneistö, jonka jälkikasvu harrastaa taidetta ja voi saada siitä myös ammatin.

Se heijastuu Aholan mukaan taiteen tekemiseen ja siitä käytävään keskusteluun.

– Ovatko kaikki siksi edes mukana siinä keskustelussa, jota taiteessa käydään? Ahola kysyy.

Baletti on helppo leimata elitistiseksi taiteenlajiksi senkin tähden, että sitä esitetään juhlavassa instituutiossa Kansallisbaletissa. Siellä satujen prinssit ja prinsessat uhmaavat painovoimaa hulppeissa kulisseissa, ja ihmismassa todistaa illuusiota katsomossa hiljaa.

Satujen ympärille luodut klassikkoteokset kuuluvat balettitalojen ohjelmistoon, mutta Ahola haluaa nostaa esiin baletin toisen puolen. Kansallisbaletti vierailee myös erilaisissa laitoksissa.

Ahola esiintyi aikoinaan kahden muun balettitanssijan kanssa Riihimäen miesvankilassa. Tanssijat olivat tehneet teoksen vankien säveltämään musiikkiin. Vankeja auttoi musiikin luomisessa ammattisäveltäjä. Valmis teos esitettiin elinkautisvangeille vankilan kappelissa.

– Siinä näki ihmisen läheltä toisin kuin suurelta näyttämöltä Kansallisbaletissa. Kaikkien silmät kostuivat, jopa Greven, joka oli tullut katsomaan esitystä, Ahola kertoo.

Helsingissä nykytanssilla on ollut tunnistettava yleisö jo vuosikymmenien ajan. Alalla on puhuttu pitkään siitä, että tanssitaiteilijat tekevät teoksia toisilleen. Tämä näkyy erityisesti Helsingissä toimivan uuden tanssin keskuksen Zodiakin katsojaprofiilissa.

– Eihän se oikeasti ole ihan näin, mutta siinä on totuuden siemen, Ahola sanoo.

Hän toivoo, että tanssitaide olisi nykyistä lähestyttävämpää ja että taiteilijoihin suhtauduttaisiin kuin keihin tahansa tavallisiin ihmisiin eikä kuin muiden yläpuolella olevaan ihmeelliseen porukkaan.

Ahola karsastaa ajatusta taiteilijan erityisyydestä. Taiteilijat ovat Aholan mielestä korostaneet erityisyyttään itä ja ajat, mikä on johtanut siihen, että se on vain vahvistanut taiteilijoiden erillistä asemaa muiden ammattien joukossa.

– Meidän pitäisi alleviivata sitä, että tämä on tavallista työtä. Se on parempi keino edistää taiteilijoiden palkkausta ja kulttuurin määrärahoja kuin ammatin erityisyyden korostaminen. Pitäisi tehdä selväksi se, ettei meidän ympärillämme ei leiju mitään tähtipölyä, Ahola toteaa.

Inarissa entinen ballerina on yksi muiden joukossa. Kun Ahola tekee Inariin esityksen, sitä tulee katsomaan varsin sekalainen seurakunta.

– Yleisössä on naapurin putkimies ja naapurin poromies perheineen sekä koulun siivooja.

Ahola kohtaa samat ihmiset kylillä päivittäin.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

“Ani harvoin uskallan tykätä somessa mistään”

Ahola on oppinut Inarissa olemaan tekemisissä kaikenlaisten ihmisten kanssa. Myös niiden, joiden arvomaailmaa hän ei välttämättä hyväksy. Pienellä paikkakunnalla ei ole varaa eristäytyä muista omassa samanmielisten porukassa. Kaikkien panosta tarvitaan, jotta rattaat pyörivät.

Ahola harmittelee sitä, kuinka mustavalkoisen polarisaatio on yhteiskunnasta tehnyt. Sosiaalisessa mediassa voi valita piirinsä. Sama pätee kaupunkeihin. Ihmiset huutelevat toisilleen somessa ja “sylkevät naamalle”, kun vastapuolen ajatukset eivät miellytä.

– Minusta tuntuu, että olemme hukanneet kollektiivisesti kyvyn olla eri mieltä rakentavasti.

Ahola ihmettelee, miten ihmiskunta on ajautunut tällaiseen tilanteeseen, jossa ihmiset demonisoivat toisiaan ja vastapuolta.

– Surettaa, että emme näe toisiamme enää edes ihmisinä.

Ahola ei itse osallistu some-keskusteluihin juuri lainkaan.

– Ani harvoin uskallan edes tykätä siellä mistään.

Oikeassa elämässään Inarissa hän sen sijaan iloitsee siitä, että saa olla tekemisissä eri tavoin ajattelevien ihmisten kanssa. Se tekee Aholan mukaan hänelle hyvää, koska silloin hän joutuu siirtämään syrjään turhautumisensa ja kuuntelemaan toista. Mielipiteet voivat liittyä vaikka petoeläinpolitiikkaan tai metsänhakkuisiin.

– Pitää pystyä keskustelemaan niin, että kuuntelee aidosti toisen mielipidettä, Ahola sanoo.

Hän teroittaa, että kaikkia ja kaikkea ei pidä tietenkään kuunnella.

– Siitä ei tarvitse keskustella, oliko holokaustia vai ei, Ahola sanoo esimerkkinä.

Holokaustin kiistäminen kun on historiallisen faktan tietoista vääristämistä.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Saamen kielelle naureskelu harmittaa

Kansallisbaletin entinen ballerina on asunut Inarissa jo hieman yli viisi vuotta. Hän muutti sinne miehensä kanssa vuonna 2015 aloittaakseen inarinsaamen opiskelun. Inarinsaame on yksi kolmesta saamen kielestä, ja inarinsaamen puhujia on noin 350. Inarinsaamelaisia on arviolta 2000. He ovat Inarin alkuperäisväestöä.

Ahola puhuu inarinsaamea pojalleen, mutta miehensä kanssa hän puhuu suomea. Aholan isä ei osannut inarinsaamea, sillä tämän isä lopetti kielen puhumisen pojalleen aikana, jolloin “oli helpompi olla suomenkielinen saamelainen”.

– Tiesin, että inarinsaame oli suvun kieli, mutta kukaan ei enää käyttänyt sitä perhepiirissä, Ahola kertoo.

Inarissa voi kuulla kaupassa pohjoissaamea, inarinsaamea ja suomea. Aholan pojalla on lakisääteinen oikeus saada palveluja äidinkielellään saamelaisalueella, mutta hankalaa se on.

– Palvelujen saaminen on kiinni vanhempien aktiivisuudesta hyvin paljon, Ahola toteaa.

Inarinsaamea puhuvista työntekijöistä on pula, ja rakenteet muuttuvat hitaasti. Mutta ne muuttuvat. Tilanne on kehittynyt Aholan mukaan parempaan suuntaan. Neuvolassa saa palvelua inarinsaameksi samoin Kelassa Ivalossa.

Saamen kielet ovat kuitenkin yhä lapsipuolen asemassa, ja Ahola törmää tämän tästä tilanteisiin, jossa ihmiset tekevät pilaa saamen kielestä. Hän ottaa esimerkiksi tervehdyksen inarinsaameksi: pyeri peivi. Se tarkoittaa suomeksi hyvää päivää.

Tervehdys voi kuulostaa suomalaisen korviin hassulta, ja aina on niitä, jotka alkavat imitoida sanontaa humoristisesti. Ilmassa kaikuu naurun kera pyöreä päivä, pyöreä päivä, kun Ahola on läsnä lapsensa kanssa.

– Se on pojalleni todella ikävä viesti. Hän joutuu jo varhain kuulemaan puhuvansa hassua kieltä.

Ahola uskoo, etteivät ihmiset pilaile saamen kielellä pahuuttaan. Hämmentävät tilanteet kertovat kuitenkin valtarakenteista. Suomalaiset voivat naureskella saamelaisille, koska “saamelaisethan ovat niitä pikkuisia, söpöjä ihmisiä vitriinissä”, Ahola toteaa.

Ahola ajatteli alun perin vain kokeilevansa asumista Inarissa, mutta testi jäi pysyväksi. Ahola ja tämän mies juurtuivat saamelaisalueelle nopeasti. Ahola asuu isoisän isän veistämässä pirtissä, johon perhe sai sähköt vasta hiljan. Tanssitaiteilijan hienoimpia hetkiä Inarissa ovat keväiset kelkka-ajelut postikorttimaisemissa perheen kanssa.

– Siinä sitten pysähdymme jonkin lammen rannalle. Ja kas, siellä ovatkin jo naapurit. Päivä vierähtää, kun jaamme eväitä ja olemme nuotiolla yhdessä, Ahola sanoo.

Teoston koronatuki ei auttanut saamelaisartisteja, sillä heidän musiikkinsa ei kuuluu kaupallisilla kanavilla – Ailu Valle: "Koronatuki sortaa saamelaisartisteja"

Niillas Holmberg haluaa avata kirjassaan syitä, miksi saamelaiset ovat huolissaan elintilastaan ja ympäristöstään: "Nyt on vallalla uusi stereotypia, että olemme mielensäpahoittajia"

Katja Gauriloff työstää unelmaansa, maailman ensimmäistä koltansaamenkielistä fiktioelokuvaa – tuotannon toivotaan käynnistyvän jo tänä vuonna

Aktivisti: Saamelaisuutta käytetään surutta Lapin markkinoinnissa eikä meiltä kysytä mitään