1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Venäjä

Suomalaiset lähtivät nälkävuosina Amurinmaalle etsimään onnea, mutta todellisuus rikkoi unelmat – Vladivostokissa elää yhä vapaan kippari Höökin muisto

Suurin osa lähtijöistä palasi kotimaahan, mutta jotkut suomalaisista nousivat merkittävään asemaan Venäjän Kaukoidässä.

Suomalaissiirtolaisia Venäjän Kaukoidässä. Kuva: Leonid Vasjukevitšin kotialbumi / Домашний альбом Леонида Васюкевича

1860-luvun Suomea koetteli ankara vitsaus: nälkä. Noin kymmenen prosenttia väestöstä kuoli ravinnon puutteeseen ja kulkutauteihin vuosina 1866-1868. Nälän runtelemassa maassa kaikui kirkkojen saarnastuoleista kuitenkin houkutteleva viesti: keisari lupasi ilmaiseksi maata ja verovapauden 24 vuodeksi niille, jotka lähtisivät uudisasukkaiksi Siperian itäisimpään kolkkaan, Amurinmaalle.

Houkuttelevaan tarjoukseen tarttui noin satakunta suomalaista, heidän joukossaan myös Tammisaaresta kotoisin oleva kolmekymppinen merenkulkija Fridolf Höök (1836–1904). Hän ei lähtenyt aivan tuntemattomille seuduille, kertoo porvoolainen Peter Broberg, joka on Höökin sisaren Selman jälkeläinen.

– Fridolf, joka oli jäänyt isättömäksi 12-vuotiaana, lähti merille jo 13-vuotiaana. Höök tunsi Venäjän Kaukoitää, sillä hän oli työskennellyt alueella venäläis-suomalaisen valaanpyyntiyhtiön palveluksessa.

Höök perusti kumppaniensa kanssa “Amurin yhtiön”, jonka nimiin otettiin 30 000 Venäjän hopearuplan laina. Rahoilla oli tarkoitus ostaa laiva ja kattaa alkuaikojen juoksevia kuluja perillä Venäjän Kaukoidässä. Läksiäisjuhlia vietettiin Helsingin Seurahuoneella, nykyisellä Kaupungintalolla, lokakuun lopussa 1868. Jäähyväisiä entiselle elämälle oli jättämässä puolensataa henkeä, pääasiassa Höökin kaltaisia nuoria, naimattomia säätyläismiehiä, mutta olipa joukossa muutama perheellinenkin.

Ammateista edustettuina olivat muun muassa insinööri, proviisori, maanviljelijä, tynnyrintekijä, viinuri, puutarhuri, seppä, turkkuri ja kaksi kauppiasta. Lisäksi mukaan otettiin nuoria poikia, joille oli tarkoitus opettaa merenkulkutaitoja, ja muutama Helsingin köyhäinhoitohallituksen luovuttama “tyttönen”, joiden oli ilmeisesti tarkoitus toimia ruoanlaittajina ja pyykinpesijöinä miesvaltaiselle joukolle.

Amurin yhtiön miehet Bremerhavenissa, edessä keskellä F. Höök, 1868 Kuva: Finna.fi, Museovirasto, C.J. Schoultz, 1868

Helsingistä purjehdittiin ensin Saksaan, Bremerhaveniin. Sieltä ostettiin laiva, joka sai uuden nimen “Imperator Alexander II”, olihan keisari ollut koko retken henkinen taustavoima ja alullepanija. Marraskuussa 1868 alkoi merimatka, jonka aikana käytiin maissa Plymouthissa, Kap Verdellä, Trindadessa ja Jaavalla.

Lopulta, 11 kuukautta myöhemmin, syyskuussa 1869, matkalaisten eteen avautui merenlahti ja kumpuileva rantamaisema. Oli tultu perille Nahodkaan Venäjän Kaukoitään.

Amurinkuume valtasi myös turkulaiset

Höökin retkikunta ei kuitenkaan ollut ensimmäinen suomalaisryhmä alueella. Heitä ennen, huhtikuussa 1869, Nahodkan-lahdelle oli saapunut noin 50 turkulaisen joukko. Heidän muuttoonsa Venäjän Kaukoitään oli osallisena suomalainen virkamies Harald Furuhjelm (1830–1871), joka toimi keisarin perintömaiden käskynhaltijana Amurinmaalla, kertoo suomalaisia siirtolaisyhteisöjä tutkinut tietokirjailija Teuvo Peltoniemi.

– Furuhjelm toimi alueen kuvernöörinä ja edesauttoi retkikunnan syntymistä. Suomalaisena hän halusi Amurinmaalle nimenomaan maanmiehiään. Turkulaiset lähtivät sinne maanviljelijöiksi, toisin kuin Höökin joukko, johon kuului monenlaisten ammattien harjoittajia.

Harald Furuhjelm Kuva: Wikipedia

Turusta lähtijöiden joukossa oli myös Erik Knaapi vaimonsa Erika Wilhelmiinan ja lastensa kanssa. Varmaa syytä heidän lähtöönsä ei tiedetä, kertoo turkulainen taiteilija Lilli Haapala, joka on sukua Erikalle. Haapala arvelee, että osasyynä saattoi olla puhdas seikkalunhalu, sillä Knaapien asiat Suomessa olivat suhteellisen hyvällä mallilla.

Haapalaa yllätti ajatus, että parempaa elämää oli lähdetty etsimään ilmansuunnasta, joka ei yleensä suomalaisissa herätä positiivisia mielikuvia.

– Äitini on tehnyt sukututkimusta ja hän tiesi kertoa, että meidänkin suvusta on lähdetty Siperiaan. Utopiayhteisö Siperiassa - se tuntui hätkähdyttävältä, sillä yleensähän Siperiaan on viety vankeja Suomesta. Siinä on jännittävä ristiriita.

Turkulaiset asettuivat Nahodkanlahteen laskevan Sutšan-joen varrelle ja keskittyivät viljelemään maata. Maa oli hedelmällistä, mutta luonnonolosuhteet ja ilmasto suomalaisille oudot. Öisin ympäröiviltä vuorilta kuului outoa huutoa, joka raastoi selkäpiitä. Ääni oli lähtöisin tiikereistä, joilta suojautuakseen siirtokuntalaisten piti rakentaa asujaimistojensa ympärille korkeat aidat.

Teuvo Peltoniemi Sutšan-joella (nyk. Partizanskaja) 2019 Kuva: Teuvo Peltoniemen valokuva-arkisto

Todellisuus murskaa ihanteet

Höökin ryhmä puolestaan valitsi asuinpaikakseen Strelok-lahden rannan noin 80 kilometrin päässä Nahodkasta. Yhteisö jakautui kahtia: toiset keskittyivät valaanpyyntiin ja toiset maanviljelykseen. Tulot oli tarkoitus jakaa tasan kaikkien yhteisön jäsenten kanssa. Ankara todellisuus iski kuitenkin pian haavekuvat rikki: valaanpyynti ei ollut helppoa, sato epäonnistui, ja yhteisöläiset huolehtivat mieluummin omista pikku palstoistaan kuin yhteisistä maista. Eripura alkoi nostaa päätään.

Ensimmäinen talvi 1869–1870 oli rankka: turkulaiset asuivat käytännössä maakuopissa, Höökin yhteisössä asukkailla sentään oli katto päänsä päällä, mutta esimerkiksi naimattomat siirtolaiset asuivat yhteismajoituksessa talossa, jossa oli maalattia. Maaliskuussa siirtolaisilta loppuivat jauhot.

Strelokin ensimmäinen talo, 1869. Talo kuului aikaisemmin kiinalaisille, mutta oli tyhjä, kun Höökin ryhmä saapui paikalle. Kuva: Teuvo Peltoniemen arkisto

Leipää oli lähdettävä hakemaan siirtokunnan keskuspaikasta, Nahodkan suomalaisesta kauppapaikasta eli Faktorista, jossa käskynhaltija Furuhjelm oli saanut asiat hyvälle mallille: vuonna 1870 siellä toimi 15 kauppaa, yleinen sauna, sepänpaja, mylly ja saha. Furuhjelm auttoi maanmiehiään hankkimaan elintarvikkeita, ja niin siirtokuntalaiset selvisivät hengissä ensimmäisestä talvesta.

F. Höök ja valaan pääkallo Kuva: Brobergien kotialbumi / Домашний альбом семьи Броберг

Seuraavana kesänä valaanpyynnissä päätettiin ottaa uusi yritys: Höök lähti Ohotan merelle toisen suomalaisen valaanpyytäjän Otto Lindholmin kanssa. Mutta siltäkin retkeltä matkalaiset palasivat marraskuussa Strelokiin laihan saaliin kera. Myös sato oli pettymys: kato vei kaiken muun paitsi perunat. Tässä vaiheessa oli jo käynyt ilmeiseksi, että siirtokuntalaiset, ylevistä pyrkimyksistään huolimatta, tekivät ahkerammin töitä omalla pikku maapalstallaan kuin yhteisillä pelloilla. Lisäksi kateus nosti päätään niitä kohtaan, joilla asiat olivat paremmin kuin muilla. Toisia taas ärsytti kanssa-asujien laiskuus ja epäkäytännöllisyys. Erimielisyys ja riidat lisääntyivät syksyn kääntyessä kohti uutta talvea.

Näkymä mereltä Strelokin siirtokuntaan Kuva: Brobergien kotialbumi / Домашний альбом семьи Броберг

Strelokin yhteisö hajoaa, sitkeimmät jäävät Amurinmaalle

Marraskuussa 1870, reilu vuosi saapumisen jälkeen, Strelokissa pidettiin myrskyisä yhtiökokous: Höök olisi kannattajineen halunnut vielä jatkaa, mutta jäi vähemmistöön. Äänin 21–5 Amurin yhtiö purettiin. Tämä merkitsi idealistisen yhteisökokeilun loppua. Tässä vaiheessa monet lähtivät takaisin Suomeen, mutta osa jäi. He ostivat yhtiön viljelysmaat ja jatkoivat elämäänsä Venäjän Kaukoidässä.

Myös turkulaiset olivat vaikeuksissa, kertoo Peltoniemi.

– Toisen siirtokunnan tuhon takana oli nälkä. Heillä ei ollut pääomia kuten Höökin ryhmällä. Vaikka jokitörmä olikin hedelmällistä maata, tulvat tuhosivat viljelykset ja veivät talot. Jos Furuhjelm ei olisi ollut paikalla auttamassa siirtolaisia, heillä olisi ollut todella rankka kohtalo. Nyt he sentään säilyivät hengissä.

Mutta vain vaivoin. Toinen talvi 1870–1871 oli edellisen tavoin koettelemuksia täynnä: edelliskesänä satoa oli saatu heikosti, valaanlihaa ei ollut sen paremmin syötäväksi kuin myytäväksikään. Yhteydet ulkomaailmaan oli heikot. Talvella posti haettiin kerran kuussa suksilla Vladivostokista. Aika ajoin siirtokuntalaiset ajautuivat napit vastakkain kiinalaisten ja korealaisten alkuasukkaiden kanssa. Ryöstelevät rosvojoukot herättivät kauhua.

Höökin alus Strelokin vesillä Kuva: Brobergien kotialbumi

Talven jo taittuessa kohti kesää siirtokuntaa kohtasi uusi, odottamaton vastoinkäyminen: huhtikuussa 1871 käskynhaltija Furuhjelm kuoli äkillisesti verenmyrkytykseen. Se merkitsi siirtokunnan lopun alkua. Rahat olivat loppu, ja Nahodkan virkamiehet siirrettiin Vladivostokiin. Usko uudisasukkaisiin loppui myös valtakunnan pääkaupungissa Pietarissa. Sieltä tuli käsky lopettaa siirtokunnan toiminta. Näin kävikin. Siirtokunta lakkautettiin 23.5.1873. Suomalainen yhteisö ja kauppapaikka ehti toimia Venäjän Kaukoidässä kuutisen vuotta, vuodesta 1867 vuoteen 1873.

Venäjän Kaukoitään oli lähtenyt myös F. Höökin Hjalmar-veli (1845-1883). "Strelokista" lähdön jälkeen hänestä tuli Venäjän laivaston kapteeniluutnantti. Hjalmar Höök kuoli Saksassa. Kuva: Brobergien kotialbumi / Домашний альбом семьи Броберг

Vuoteen 1877 mennessä Nahodkanlahden rannalla ei ollut enää suomalaista asutusta. Sutšan ja Strelok tyhjenivät nopeasti. Suomalaiset muuttivat kohti Vladivostokia, heidän joukossaan myös turkulainen Erik Knaapi perheineen. Lilli Haapala matkusti vuonna 2018 Vladivostokiin (siirryt toiseen palveluun) etsimään tietoa sukulaistensa kohtalosta Venäjällä. Tarjolla oli vain tiedonmurusia.

– Paikallisesta arkistosta löytyi asiakirja, jonka mukaan Knaapi muutti siirtokunnan sulkemisen jälkeen Vladivostokiin, missä hän sai omistukseensa tontin, jota yritti myydä takaisin tuloksetta. Tämän jälkeen on vielä tietoja siitä että Erika Wilhelmiina kuoli Vladivostokissa ja Erik meni uusiin naimisiin. Myös osan heidän lastensa tietoja ja uusia asuinpaikkoja löytyi myöhemmin arkistoista. Toivoin, että olisin löytänyt tietoja siitä, mitä heidän lapsilleen ja mahdollisesti lapsenlapsilleen tapahtui sen jälkeen, asuuko minulla mahdollisesti etäserkkuja vielä Venäjällä. Enempää tietoa ei tähän mennessä kuitenkaan ole löytynyt. Oma hankaluutensa tietojen etsimisessä oli se, että vaikka kaikki halusivat ystävällisesti auttaa minua etsinnöissä, paikallinen arkistokulttuuri siellä on kovin erilainen kuin meillä.

Sosialistinen utopia vai seikkailu?

Höökin retkikunnan perustamaa Strelokin yhteisöä on luonnehdittu jälkikäteen “sosialistiseksi” ja jopa “kommunistiseksi” utopiayhteisöksi. Muun muassa vuonna 1925 ilmestyi Berhard Lagusin kirja Amurinmaan retki: suomalainen kommunismin koe tositapausten mukaan, joka perustui Amurinmaalta palanneiden siirtolaisten kertomuksiin. Määritelmään törmää myös tutkimuskirjallisuudessa ja Arvo Tuomisen dokumenttielokuvassa Kapteeni Höökin seikkailu (2008).

Sosialismista ja kommunismista puhuminen Amurinmaan siirtokunnan yhteydessä on kuitenkin hieman jälkijättöistä, sanoo utopiayhteisöihin perehtynyt tietokirjailija Peltoniemi.

– Varsinkin 1920-luvulla Amurinmaalta palanneet yhteisön jäsenet puhuivat paljon Strelokista “kommunistisena yhteisönä”. Olivathan sellaiset ajatukset silloin pinnalla. Itse kutsuisin Höökin yhteisöä pikemminkin osuusfarmiksi. Etupäässä ruotsinkieliset helsinkiläisjäsenet seurasivat toki maailmaa ja olivat omaksuneet uusia aatteita. Strelok oli osakeyhtiömuotoinen, mutta heillä oli kuitenkin yhteistalous, eli asuttiin ja ruokailtiin yhdessä ja pidettiin yhteistä kassaa. Rahapalkkaa ei ollut tarkoitus jakaa. Myöhemmin vastaavantapaisia utopiayhteisöjä syntyi lukuisia, muun muassa Yhdysvaltoihin osuusfarmeja 1800-luvulta lähtien, ja myös Neuvostoliiton sisälle kuten amerikansuomalaisten kommuuna “Kylväjä” Rostovin lähellä 1921.

Myöskään Höökin Suomessa asuvat jälkeläiset eivät allekirjoita näkemystä, että heidän esi-isänsä olisi lähtenyt Venäjän Kaukoitään sosialistisen aatteen innoittamana. Heidän mielestään Höökin motiivina toimi ennen kaikkea seikkailunhalu, mutta myös puhdas pragmatismi.

– Kyllä hän varmasti oli myös seikkailija. Höök lähti nuorena merille ja oli osallistunut valaanpyyntiin. Nyt Amurinmaalla oli kaiken lisäksi luvassa myös ilmaista maata. Totta kai se houkutteli, sanoo Lalle Broberg, joka on serkkunsa Peterin tavoin Höökin siskon Selman jälkeläinen.

F. Höökin sisar Selma Kuva: Brobergien kotialbumi / Домашний альбом семьи Броберг

Hänen serkkunsa Peter Broberg puolestaan arvelee, että lähtöpäätökseen vaikutti osuva “mainonta”.

– Höök haksahti keisari Aleksanteri II:n kuulutukseen. Kaikille luvattiin ilmaista maata, verovapautta 24 vuodeksi ja vapautusta armeijasta. Ei hän tavoitellut sosialistista tai kommunistista yhteiskuntaa. Pyrkimyksenä oli rakentaa ideaalinen yhteisö, jossa kaikki olisivat samalla viivalla, kaikilla olisi sama palkka ja sama arvo.

Olot perillä rikkoivat kuitenkin nopeasti illuusiot ja haavekuvat, sanoo Lalle Broberg.

– He olivat idealisteja, jotka uskoivat, että päätyvät hienoon paikkaan, jossa on viljavat maat ja valaanpyynti olisi helppoa. Vaikeudet alkoivat jo merimatkan aikana. Matka oli pitkä, laiva pieni, porukkaa paljon. Kenkä rupesi hiertämään moneen kertaan. Kun tultiin perille ja siellä ei paistanutkaan koko ajan aurinko, niin mielialat eivät olleet parhaat mahdolliset. Valaanpyynnin piti olla yksi varteenotettava tulonlähde. Mutta koko porukassa vain Fridolf Höök tiesi jotain pyynnistä. Siellä vesillä ei ollut valaita kuin nimeksi, mutta ne muutamat, jotka löytyivät, saatiin pyydystettyä valtavan suurella vaivalla. Ja välineet oli surkeat. Ei ollut osaamista.

Siirtokuntalaisilla näytti kuitenkin olleen myös metsästysonnea. Laguksen kirjassa "Amurinmaan retki" mainitaan, että Strelokin edustalla sijainneen Askoldin saaren metsissä oli runsaasti hirviä. Kuva: Brobergien kotialbumi / Домашний альбом семьи Броберг

Höökin matkan luonnetta on pohtinut myös venäläinen elokuvaohjaaja Mila Kudrjašova, jonka dokumenttielokuva Höökin retkikunnasta Fridolf Höök. Mereltä merelle (siirryt toiseen palveluun) sai helmikuussa ensi-iltansa Nahodkassa. Hän rinnastaa suomalaisen merenkulkijan toiseen aikalaiseen, Jules Verneen, jonka kirja Kapteeni Grantin lapset ilmestyi samoihin aikoihin kun Höök lähti kohti Venäjän Kaukoitää.

– Vuodet 1868–1869 ovat suurten löytöretkien, suurten maantieteilijä-kirjailijoiden ja seikkailukirjallisuuden aikaa. Höök ja Verne ovat käytännössä samaan aikaan syntyneitä. Heidän elämiään vertaillessa voi huomata, että kaikki se, mistä Jules Verne haaveili, omassa elämässään toteutti Fridolf Höök. He molemmat ilmensivät aikansa henkeä.

Kudrjašova huomauttaa, että Marxin Pääoman ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1867, siis suurinpiirtein samoihin aikoihin, kun Höökin retkikunta lähti matkaan. Sillä, tiesikö Höök tai Verne Marxin teoksesta ja sen aatteista, ei ole väliä. Kyse on ajan hengestä, painottaa hän.

Suomalaisten Nahodkan-matkan ja Höökin luoman yhteisön luonnetta on pohtinut myös oululainen tietokirjailija Katariina Vuori, joka on itsekin purjehtinut paljon maailman merillä.

– Utopiassa paras vaihe on se, ennen kuin se on alkanutkaan. Höök oli toimelias ihminen, joka oli ollut laivoilla töissä jo oikeastaan lapsena. En usko, että hän lähti Venäjän Kaukoitään helpon leivän perässä. Joidenkin aikalaislähteiden valossa Amurinmaalle lähtö oli alunperin muiden kuin Höökin idea. Amurin yhtiön perustajajäsenistä kukaan ei ollut merenkävijä, ja he tarvitsivat laivan. Yhden tarinan mukaan värväys tapahtui krouvissa. Siellä oli istuttu iltaa, ja Höök sattui paikalle. Tämän tarinan paikkaansapitävyyttä ei voida todistaa, mutta minusta se on yksi mahdollinen vaihtoehto, hauskakin sellainen.

Vuori, joka valmistelee narratiivista biografiaa Höökistä ja utopiasta, näkee Höökin valinnoissa paljon pragmaattisuutta utopismin sijaan.

– Höökillä oli vahva usko siihen, että siellä saattoi harjoittaa menestyksellistä liiketoimintaa, eli pyytää valaita ja metsästää turkiksia. Alueen vedethän olivat hänelle tuttuja, ja hän tiesi seudun realistisen potentiaalin. Muut viljelisivät maata. Senhän piti olla aika viljavaa seutua ja mukava ilmasto. Höök oli viimeisiä, jotka halusivat pitää siirtokunnan pystyssä kun muut jo halusivat lakkauttaa sen.

Unelma nimeltä “Amurinmaa” ei toteutunut, mutta muisto siitä elää vielä tänä päivänäkin tamperelaisen työväenkaupunginosan Amurin nimessä.

Höökin myöhempi elämä Vladivostokissa – merentutkimusta ja traagisia menetyksiä

F. Höök rakkaan Labokka-koiransa kanssa. Kuva: Brobergien kotialbumi / Домашний альбом семьи Броберг

Fridolf Höök jäi suomalaissiirtokunnan lakkauttamisen jälkeen Amurinmaalle, ja hänestä tuli sittemmin paikallinen merkkihenkilö, jonka perintö elää vielä tänä päivänäkin alueen paikannimissä, kartoissa, laivojen nimissä, museoiden kokoelmissa. Häntä arvostetaan rohkeana uudisasukkaana, joka toi sivistystä ja tietotaitoa alueelle, joka oli vasta äskettäin siirtynyt Kiinalta Venäjälle. Valaanpyynnin lisäksi Höök kunnostautui tutkimusmatkailijana, kertoo Vladivostokissa asuva Höökin tyttären pojanpoika Leonid Vasjukevitš:

– Vuoden 1885 jälkeen Höök lähti Sibir-laivalla Tšukotkan niemimaalle. Tämän matkan jäljiltä alueella on yhteensä noin 30 paikkaa, jotka on nimetty hänen mukaansa, kuten Höökin lahti ja Höökin maa. Hän mittasi merenlahtien syvyyksiä ja merkitsi niihin ankkuripaikat. Höökin kartat olivat merenkulkijoiden käytössä, ja hänen merkitsemänsä ankkuripaikat ovat vieläkin olemassa. Se on merkittävä asia. Lisäksi hän keräsi suuren kokoelman alueen alkuperäiskansojen, tšuktšien ja kamtšadaalien, esineistöä. Elämänsä viime vuosina 1890-luvulla Höök vartioi alueen vesiä japanilaisilta salakalastajilta. Häntä kutsutaankin alueen ensimmäiseksi “tullimieheksi”, joka harjoitti kalojensuojelua.

Höökin talo Sidemissä Kuva: Leonid Vasjukevitšin kotialbumi / Домашний альбом Леонида Васюкевича

Höökin elämää varjosti siirtokunnan hajoamisen jälkeen suuri henkilökohtainen tragedia. Höök oli mennyt naimisiin ja rakentanut perheelleen talon Sidemiin Vladivostokin eteläpuolelle, lähelle Korean-rajaa. Vuonna 1879 Höökin taloon hyökkäsi hunguusi-rosvojoukko, joka tappoi hänen vaimonsa ja todennäköisesti kaappasi pojan. Näin tapahtumasta kerrottiin paikallisessa “Golos”-lehdessä 4.2.1880:

“Takahuoneesta löydettiin hirtettynä nainen, jonka kädet oli sidottu. Yhteen kasaan oli heitetty molemmat hevosenhoitajat ja yksi työntekijä, joiden kallot oli murskattu. Hirtetyn naisen 7-vuotias poika oli kadonnut jälkiä jättämättä. Ruumiiden mätänemisasteesta ja muista seikoista voi päätellä, että hyökkäys oli tapahtunut yöllä sen jälkeen, kun Höök ja kaksi hänen työntekijäänsä olivat lähteneet uudelleen merelle kuunarillaan. Todennäköisesti hunguusit olivat tarkkailleet lähistöllä uhrejaan ja odottaneet sopivaa hetkeä. Ryöstäjät poistuivat paikalta Höökin veneillä, joihin oli lastattu ryöstösaalis.”

Suvun piirissä on säilynyt myös suullista perimätietoa noista traagisista tapahtumista, kertoo Leonid:

– Höökin valtasi suuri epätoivo. Vaimo on hirtetty, poika on kadonnut. Hän etsi poikaansa koko lopun elämänsä. Höök matkusti Kiinaan ja Koreaan ja etsi katseellaan väkijoukosta vaaleatukkaista pikkupoikaa. Mutta turhaan. Yhden tarinan mukaan poika pakeni taigalle, jossa hän joutui tiikerien saaliiksi.

Höökin rosvojen uhriksi joutuneesta ensimmäisestä vaimosta ei ole tarkkoja tietoja. Leonid arvelee hänen olleen venäläinen ja nimeltään Anna. Tämän version puolesta puhuu se, että yhden Höökin laivan nimi oli "Annuška", ja se olisi kaikesta päätelleen nimetty vaimon mukaan.

F. Höök oli taitava piirtäjä. Oletettavasti tämä pieni piirros 5x10 cm oli luonnos Imperator Alexander II -aluksesta. Piirroksen toisella puolella oli Selma-siskolle osoitettu runo: Selma min vän / Glöm icke mig / Snart nog igen / Är jag åter hos dig. Fridolf (Selma ystäväiseni / Älä unohda minua / Pian taas olen / luonasi. Fridolf). Nimen vieressä oli hieno piirros ankkurista. Kuva: Brobergien kotialbumi

Vuonna 1882 Höök meni uusiin naimisiin. Hän otti vaimokseen paikallisen venäläisupseerin lesken Pelageja Semjonovnan, jolla oli jo kaksi tytärtä. Heille syntyi vielä yhteinen tytär, Jelena Fridolfovna, tuleva Leonidin isoäiti.

Höökin elämä päättyi pistoolinlaukaukseen laivan kajuutassa heinäkuussa 1904. Tyttären pojanpoika Leonid Vasjukevitš arvelee itsemurhan taustalla olleen monia syitä.

– Olen miettinyt asiaa paljon. Siihen oli varmasti useita syitä. Kun hän menetti perheensä, myös terveys meni. Toisekseen, siirtokunta, joka oli perustettu hänen aloitteestaan, ei menestynyt. Hän uskoi lujasti yhteisöelämään. Joku kalastaisi, toiset keräisivät sieniä, ja kaikki laitettaisiin yhteen. Mutta eihän kaikissa perheissäkään ole yhteisymmärrystä, ihmiset eroavat. Höökin yhteisö epäonnistui, ihmiset lähtivät eri teille. Hänelle esitettiin syytöksiä: “Fridolf, minkä peijakkaan takia kutsuit meidät tänne? Kuukausia matkustimme laivalla, eikä mikään suju niin kuin pitäisi.” Tietenkin tämä vaikutti hänen psyykkiseen terveyteensä. Vuonna 1902 kuoli yllättäen hänen rakas toinen vaimonsa 43 vuoden iässä, keuhkotautiin. Höök päätti päivänsä oman käden kautta 68-vuotiaana. Isäni kertoi minulle, ilmeisesti isoäidiltä kuultuna, että Höök kärsi unettomuudesta, ja se olisi myös osaltaan ajanut hänet lopulta epätoivoiseen tekoon.

Höökin tyttärenpojat jatkoivat merenkulun perinteitä – elämä kuljetti heidät esi-isien maahan

Höökin Jelena-tytär meni 1900-luvun alussa naimisiin Höökin oppilaan Nikolai Vasjukevitšin kanssa. Nikolain isä oli karkotettu 1860-luvulla Siperiaan Puolan epäonnistuneen kapinan jälkeen. Jelenalle ja Nikolaille syntyi neljä poikaa: Klavdi (1906), Jevgeni (1909), Juli (1912) ja Georg (1918). Jevgeni kuoli Stalinin vainojen uhrina vuonna 1936. Myös perheen pää Nikolai vangittiin, ja hän joutui vankileirille 16 vuodeksi. Vangituiksi joutuivat 1930-luvun alussa myös Jelena ja perheen kolme muuta poikaa, mutta he välttivät leirituomion. Perheen omaisuus takavarikoitiin valtiolle.

Jelena Fridolfovna poikiensa kanssa. Kuva: Leonid Vasjukevitšin kotialbumi / Домашний альбом Леонида Васюкевича

Kaikista Fridolf Höökin eloonjääneistä tyttärenpojista tuli merenkulkijoita. Sotavuosina nuorin poika Georgi taisteli Itämeren laivastossa, ja sodan jälkeen hänet määrättiin pariksi vuodeksi palvelukseen Porkkalan tukikohtaan. Kohtalon ivaa on, että Neuvostoliitolle vuokrattu alue sijaitsi vain kivenheiton päässä Höökin suvun alkukodista, Tammisaaresta. On jäänyt arvoitukseksi, oliko Georg tietoinen tästä asiasta, ja jos oli, mitä ajatuksia se hänessä herätti. Olosuhteet ja aika olivat kuitenkin sellaiset, ettei hänellä olisi ollut mitään mahdollisuutta päästä käymään Suomen puolella tai yrittää ottaa yhteyttä suomalaisiin sukulaisiin. Stalinin aikana mitkä tahansa yhteydet ulkomaille saattoivat maksaa hengen.

Stalinin kuoleman jälkeisinä “suojasään” vuosina kohtalo kuljetti kuitenkin erikoisella tavalla myös toisen Höökin jälkeläisen esi-isiensä maahan. Leonidin isä, merikapteeni Juli Vasjukevitš kävi vuonna 1959 hakemassa Suomesta laivan, jonka Neuvostoliitto oli tilannut Sahalinin Höyrylaivastolle.

– Olemme aina tienneet suomalaisista sukujuuristamme emmekä ole peitelleet asiaa. Höökin nimi oli kuitenkin painettu unohduksiin valtion tasolla. Uudelleen se nousi kuitenkin esille, kun Sahalinin höyrylaivasto päätti nimetä yhden Suomessa rakenteilla olleen laivan “Kippari Höökiksi”. Mikä tärkeintä, isästäni Juli Nikolajevitsista tuli tämän laivan kapteeni. Hän kävi Suomessa vastaanottamassa laivan, toi sen tänne ja työskenteli sitten 3–4 vuotta sen kapteenina. Se oli rahtilaiva, joka kuljetti kontteja ja kaikenlaista muuta tavaraa täällä Kaukoidän rannikolla.

Eräs Leonidin voimakkaimpia lapsuudenmuistoja on se, kuinka hän yhdessä Jelena-isoäitinsä kanssa oli vastassa Suomesta tuotua laivaa Sahalinin saarella. Tapauksesta on säilynyt valokuvia ja lehtiartikkeli, joka oli otsikoitu “Höökin tyttärenpoika työskentelee kapteeni “Kippari Höök” -laivalla”.

Leonid Vasjukevitš isoäitinsa Jelenan Fridolfovnan kanssa "Kippari Höök" -laivan kannella, Sahalin, 1959. Kuva: Leonid Vasjukevitšin kotialbumi / Домашний альбом Леонида Васюкевича

Höök-museo Vladivostokissa odottaa suomalaisia turisteja

Perestroikan vuosina 1980-luvun loppupuolella Vladivostokin kaupunki osoitti kunnioitusta suomalaislähtöiselle merkkimiehelleen. Vuonna 1989 Höökin maalliset jäänteet siirrettiin arvostetulle Merihautausmaalle, ja hänen haudalleen pystytettiin näyttävä monumentti, jossa lukee “Kaukoidän merten vapaa kippari”. Samana vuonna Höökille nimettiin Vladivostokissa katu “Kippari Höökin katu”, jonka varrella Jelena Fridolfovna oli asunut poikiensa kanssa.

F. Höökin hautamuistomerkki Vladivostokissa Kuva: Teuvo Peltoniemen valokuva-arkisto

Vuonna 1990 Vladivostokiin, joka oli ollut neuvostoaikana ulkomaalaisilta suljettu kaupunki, saapui vieraita Suomesta: Höökin jälkeläinen Erna Buss ja tutkija Teuvo Peltoniemi. He tapasivat Höökin jälkeläisiä, laskivat kukat hänen uudelle haudalleen ja kävivät suomalaissiirtolaisten asuinpaikoilla. Lisäksi kaupungissa järjestettiin Peltoniemen tutkimuksista kertova "Kohti parempaa maailmaa" -näyttely. Vaikuttava kokemus suomalaisvieraille oli risteily sotalaivalla samoilla vesillä, joilla oli purjehtinut myös Höök. Lämmin vastaanotto Vladivostokissa osoitti suomalaisvieraille kouriintuntuvasti, kuinka suuressa arvossa Fridolf Höökin muistoa kaupungissa pidetään.

Erna Buss, Teuvo Peltoniemi ja Larisa Aleksandrovskaja, Vladivostok 1990 Kuva: Teuvo Peltoniemen kuva-arkisto

Leonid Vasjukevitš hankki 2000-luvun alkupuolella tontin Vladivostokin ulkopuolelta, Bezverhovo-nimisestä paikasta, jossa aikoinaan, paikan ollessa vielä nimeltään Sidemi, oli sijainnut Fridolf Höökin talo. Leonid rakensi tontille yhdessä poikansa kanssa Höökin datšaa jäljittelevän kivitalon, jossa nykyään toimii Höökin ja hänen aikalaistensa, Brinereiden ja Jankovskien toimintaa esittelevä kotimuseo. Juli Briner ja Mihail Jankovski olivat Höökin hyviä ystäviä ja työtovereita Vladivostokin-vuosina.

F. Höökin kotimuseo Sidemissä (Bezverhovo). Kuva: Leonid Vasjukevitšin kotialbumi / Домашний альбом Леонида Васюкевича

Pihalla on entisöity Höökin kellari. Leonid esittelisi kohdetta mielellään myös suomalaisille turisteille, mutta heitä ei näille seuduille usein eksy. Työstään kotiseudun kulttuuriperinteen tallentajana Leonid Vasjukevitš sai vuonna 2019 kansallisen “Kulttuuriperintö”-palkinnon.

Leonid Vasjukevitsh, Nahodka 2019 Kuva: Teuvo Peltoniemen valokuva-arkisto

"Amurinsuomalaisten" kohtaloita selvitetään museoiden yhteistyönä

Missä tarkalleen sijaitsivat aikoinaan Strelokin ja Sutšanin suomalaisyhteisöt? Mitä "amurinsuomalaisille" tapahtui siirtokuntien lakkauttamisen jälkeen? Paljonko suomalaissiirtolaisten jälkeläisiä asuu tänä päivänä Nahodkassa ja Vladivostokissa? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin ei ole tarkkoja vastauksia. Taloja tai muita rakennuksia suomalaisten asuinsijoilla ei enää ole. Paljon asiakirjoja on tuhoutunut aikojen saatossa ja historian myllerryksissä.

Teuvo Peltoniemen "Kohti parempaa maailmaa" -näyttelyn avajaisyleisöä Vladivostokissa vuonna 1990 Kuva: Teuvo Peltoniemen valokuva-arkisto

Viime vuosina suomalaisten vaiheita alueella on kuitenkin ryhdytty aktiivisesti selvittämään. Tutkimuksen uranuurtaja Vladivostokissa oli professori Larisa Aleksandrovskaja (1935–2019), jolta ilmestyi kolme suomalaissiirtolaisia käsitellyttä kirjaa: Ensimmäisten meritse Etelä-Ussuriaan 1860-luvulla saapuneiden siirtolaisten kokemukset (1990), Fridolf Höökin odysseia (1999) ja Otto Lindholmin ihmeellinen elämä (2003).

2000-luvulla suomalaissiirtolaisten kohtaloita on tutkittu Nahodkan museon toimesta. Yhteistyö Suomen Kansallisarkiston kanssa alkoi vuonna 2016, kertoo Nahodkan Museo- ja näyttelykeskuksen johtaja Marina Nurgalijeva.

– Kansallisarkiston työntekijät kääntyivät puoleemme ja pyysivät meiltä aineistoja ja tutkimuksia, jotka koskevat suomalaisten elämää Kaukoidässä. Heitä kiinnostivat myös asiakirjat, jotka liittyvät Nahodkan kaupallis-teolliseen Faktoriin, jonka johtaja oli Suomesta lähtenyt Harald Furuhjelm.

Jelena Agafonova ja Marina Nurgalijeva Kansallisarkistossa vuonna 2018. Kuva: Marina Nurgalijevan kotialbumi / Домашний альбом М. Нургалиевой

Yhteistyö sai jatkoa vuonna 2018, jolloin Nurgalijeva ja museokeskuksen varajohtaja Jelena Agafonova vierailivat Suomessa. Vierailun aikana he tutustuivat Kansallisarkistossa, Forum Marinum -museokeskuksessa ja Svenska Litteratursällskapet i Finland -seuran arkistossa säilytettäviin asiakirjoihin ja tapasivat Fridolf Höökin jälkeläisiä. Vieraat kävivät myös Helsingin kaupungintalolla, jossa 150 vuotta aikaisemmin, rakennuksen toimiessa vielä Seurahuoneena, oli vietetty Höökin seurueen lähtöillallisia.

Helsingin kaupungintalo, entinen ravintola Seurahuone Kuva: Silja Viitala / Yle

Yhteistyön tuloksena Nahodkan museossa järjestettiin vuonna 2019 näyttely “Suomalaisten elämä Venäjän Kaukoidän eteläosissa: tarinoita ja kohtaloita”, ja vuotta myöhemmin museokeskuksen nettisivuilla avautui venäjän- ja englanninkielinen virtuaalinäyttely “Suomalaishistoria Kaukoidän eteläosissa” (siirryt toiseen palveluun) .

Selvitettävää vielä riittää, kertoo museon johtaja Nurgalijeva. Erityisesti tutkijoita kiinnostavat yksityiskirjeet, joita ei ole vielä paljoakaan tutkittu.

Myös Suomen Kansallisarkisto toivoo hyvin alkaneelle yhteistyölle jatkoa, kertoo professori Dmitri Frolov, joka vastaa yhteistyöstä venäläisten arkistojen kanssa ja jonka johdolla Kansallisarkisto etsii suomalaisia koskevia arkistomateriaaleja Venäjällä ja entisen Neuvostoliiton maissa.

– Haluaisin järjestää yhdessä suomalaisten ja venäläisten tutkijoiden kanssa nuorten historioitsijoiden seminaarin tai webinaarin, jossa käsiteltäisiin suomalaisia siirtolaisia Venäjän keisarikunnassa. Tunnemme hyvin Pohjois-Amerikkaan, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan muuttaneiden suomalaisten tarinan, mutta tiedämme paljon vähemmän niistä suomalaisista, jotka lähtivät siirtolaisiksi 1800-luvun alussa ja keskivaiheilla Uralille, Siperiaan ja Venäjän Kaukoitään.

"Amurinsuomalaisten" kohtaloiden selvittämistä jatketaan Kansallisarkiston toiminnan puitteissa.

Artikkelia korjattu 23.3.2021: Furuhjelm ei ollut kotoisin Turusta eikä hän suoranaisesti organisoinut turkulaisten muuttoa Kaukoitään.