Heikki Valkama: Viisas työnantaja ei julista surevalle ensimmäisenä, että suru ei sitten ole sairaus

Surevan työkyky on ongelma työpaikoilla. Ratkaisu voisi löytyä empatiasta, kirjoittaa Heikki Valkama blogissaan.

Kuva: Antti Haanpää / Yle

Runsas kuukausi ennen joulua äitini päätyi saattohoitoon.

Kun äitini päätyi saattokotiin, otin yhteyttä työterveyshuoltoon.

Vakava sairaus ja pandemia-aika oli mahdollisimman vaikea yhdistelmä – siitä voisin kertoa enemmänkin. Ulkomailta matkustaneet siskonlapsetkin odottivat karanteenissa pääsyä mumminsa kuolinvuoteelle, jotta eivät olisi tartuttaneet ketään, kahdesta negatiivisesta testistä huolimatta.

Tieto äidin kuoleman vääjäämättömästä lähestymisestä haittasi työtäni. Vaikka työ toisaalta sai ajatukset hetkeksi muualle, silti tulevan pohtiminen valvotti yöt.

Sain lopulta ajan työterveyspsykologille kuukautta myöhemmin. Se oli pari päivää hautajaisten jälkeen.

Kun sitten istuin hautajaisten jälkeen, joulun aatonaattona työterveyspsykologin vastaanotolla, tunsin itseni hieman hölmöksi.

“Miksi oikeastaan tulit tänne?” työterveyspsykologi kysyi hieman ihmetellen.

Se oli hyvä kysymys. Äiti oli jo kuollut, jäljelle jäi suru surtavaksi.

Ammattilaisen kanssa puhumisesta oli toki hieman apua. Mutta ei se surua muuttanut.

En kaivannut suruuni vapaata töistä, en myöskään lääkettä.

Kun suru ei ollut akuutti kriisi, se ei tuntunut asialta, jossa työterveys kovin paljoa auttaisi.

Tästä voi varmasti olla montaa mieltä. Ehkä on hyvä siis todeta, että meillä jokaisella on oma tapamme surra.

Työelämän kannalta surut ja kriisit ovat hankala asia.

Suru ei ole sairaus. Siksi suru tai kriisi ei oikeuta sairaslomaan. Toisaalta palkatonta vapaata työnantajan kuuluu lain mukaan myöntää kriisitilanteissa.

Suru voi toki aiheuttaa erilaisia oireita ja jopa sairastumista. Ne ovat erikseen.

Samuli Saarni pohti surua sairautena Duodecim-lehdessä yli 10 vuotta sitten.

”Filosofointi surureaktion sairausluonteesta on mielenkiintoista, mutta tavallisempi ongelma lienee tilanne, jossa sairauslomaa haluava on sairaudestaan huolimatta työkykyinen”, hän kirjoittaa. ”Työpaikoille tarvitaan joustoa ja selkeitä toimintatapoja, jotta kenenkään ei tarvitse lähteä hakemaan sairauslomaa surun murtamana.”

Asia pohdituttaa selvästi nykyäänkin. Kun hakukoneelle kirjoittaa ”suru ei ole sairaus”, löytyy kymmeniä artikkeleja, joissa asiantuntijalääkärit toteavat, että näin on.

Surut ovat asioita, joita työpaikoilla ei osata käsitellä, toteaa organisaatiososiologi, Camilla Reinboth. Hänen mukaansa vaikeus on siinä, että työpaikka ei ole terapiayhteisö, jossa kaikkien pitää osallistua surun käsittelyyn, mutta silti suruja ei voi työpaikoilla ohittaa.

Sureminen on yksilöllistä, Reinboth kehottaa työeläkeyhtiö Varman lehdessä (siirryt toiseen palveluun) työpaikkoja pohtimaan, miten surua voi käsitellä. Surukäytännöistä voi puhua esimerkiksi esimieskoulutuksissa.

Kun kerroin pomolleni äitini lähestyvästä kuolemasta, hän otti osaa ja totesi kutakuinkin, että työ joustaa.

Suuri apu suruun oli juuri empatia, osanotto.

Yksikään viisas työnantaja ei lähde surevalle julistamaan ensimmäisenä, että suru ei sitten ole sairaus.

Ei ole ihme, että empatia on noussut viimeisen parin vuoden aikana suorastaan työelämätrendiksi.

Surua ja kipua kokevalle on turha kertoa, kuinka kipeät asiat jalostavat eniten. Läheisensä menettäneelle on turha mennä puhumaan ihmisenä kasvamisesta. Suuri osa kärsimyksestä on ihan vain sitä itseään: sietämätöntä pahaa oloa.

Tottakai vaikeudet voivat olla myös voimavara: suru, pelko ja ikävä kuuluvat ihmisyyteen siinä missä ilo ja rakkaus.

Jos suru paranee, se paranee suremalla.

Heikki Valkama

Kirjoittaja on Ylen taloustoimittaja, joka kirjoittaa vapaa-ajallaan jännityskirjoja ja tietokirjoja.

Blogista voi keskustella 27.3. klo 23.00 saakka.