1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. identiteetti

Riku Siivosen kolumni: Minä minä minä – miksi vähemmistöt ja enemmistöt ovat kummatkin niin itsekkäitä?

Francis Fukuyaman kirja selittää, miten arvostusta vaativa yksilö syntyi ja kuinkas 2000-luvulla sitten kävikään.

identiteetti
Riku Siivonen
Antti Haanpää / Yle

”Tämä kirja pitäisi luettaa jokaisella koululaisella!”

Tuttu lause, jonka sanoja yleensä haluaa, että muutkin katsoisivat maailmaa hänen näkökulmastaan. Joskus puhuja on oikeistolainen, joskus saamelainen, joskus taas vasenkätinen, hetero, ravintolisäuskovainen, tunneihminen tai järki-ihminen, mitä kaikkia meitä nyt on.

Mutta minä haluaisin, että koulussa luettaisiin kirja, joka selittää, miksi olemme kaikki niin innoissamme juuri minusta ja juuri minun vähemmistöstäni. Kirja, joka selittää, miksi yhteiskunnallinen keskustelu on niin vaikeaa kuin kaikki huomaamme sen olevan. Tarkoitan Francis Fukuyaman kirjaa Identiteetti – arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka (2018).

Modernin identiteetin tajusta syntyy identiteettipolitiikkaa, jossa kaikki yksilöt vaativat arvonsa tunnustamista.

Kirja piirtää pitkän historiallisen kaaren Sokrateen kantapäästä Donald Trumpin hiusrajaan. Fukuyama pohtii ihmisen perustarvetta tulla nähdyksi ja kuulluksi, saada arvostusta. Varhaisissa kulttuureissa eniten yhteiskunnallista arvostusta saivat soturit, koska he olivat valmiita uhraamaan henkensä yhteisön puolesta. Mutta kun vuosisadat vilisevät, pikkuhiljaa syntyy ajatus yksilöstä, sisäisestä sankarista.

Ensin yksilö liittyy uskoon ja armoon, tuonpuoleisen elämän mahdollisuuksiin. Martti Luther ajatteli mullistavasti, että on ylipäänsä olemassa jokin sisäinen identiteetti, joka on eri asia kuin miksi yhteiskunta ihmisen luokittelee – ja että yhteiskunta tekee luokittelun järjestelmällisen epäreilusti. Lutherin mukaan usko ja taivaspaikka olivat ihmisen sisäinen asia, eivät ulkoisten tekojen seuraus.

Mutta mitä lähemmäksi tulemme omaa aikaamme, yksilö alkaa vaatia arvostusta jo maallisen vaelluksen kuluessa. Varsinainen iso käänne alkaa tapahtua 1900-luvun mittaan, kun työvoima alkaa siirtyä maasta toiseen, perinteiset yhteisöt hajoavat ja keskiluokka alkaa kasvaa. Kyläyhteisöt ja kotimaat jäävät taakse, ihmiset atomisoituvat kuluttajiksi ja etsivät uutta paikkaansa maailmassa.

Modernin identiteetin tajusta syntyy identiteettipolitiikkaa, jossa kaikki yksilöt vaativat arvonsa tunnustamista. Ensin se koski tietysti edelleen vain miehiä ja sen sellaisia vallakkaita, mutta 1960-luvulla vähemmistöt alkavat vaatia, että heidän arvokkuutensa nähtäisiin – ja ihan suora ja rakenteellinen syrjintä lopetettaisiin.

2000-luvulla henkilökohtaisesta tulee todella poliittista. Yksilöllistyminen sekä vaatimus oman identiteetin tunnustamisesta selittävät (Fukuyaman mukaan) niin toisen sukupolven maahanmuuttajien radikalisoitumista kuin nationalistisen populismin nousua – mutta myös (Siivosen mukaan) kuntosaliketjut, selfhelp-kirjat ja terapiavillityksen.

Fukuyaman ajattelun ihanuus on se, että hänen mukaansa me olemme unohtaneet sielullisten asioiden tärkeyden. Se on iäkkäältä heterosedältä ilahduttava näkökulma.

”Niin tärkeää kuin esimerkiksi aineellinen oman edun tavoittelu on, ihmisiä motivoivat muutkin asiat”, Fukuyama kirjoittaa. Se näkyy politiikassa. Vasemmisto ei perää enää vain taloudellista tasa-arvoa, vaan se ajaa esimerkiksi poliisiväkivallasta kaunaantuneiden vähemmistöjen asiaa.

Kaunan politiikkaa on myös kaikki se, kun ihminen – esimerkiksi amerikkalainen tai venäläinen tai suomalainen keski-ikäinen mies – kokee, ettei häntä arvosteta ja julkisesti tunnusteta. Tai poliittinen johtaja saa hänet kokemaan niin. Nöyryytetyt lähtevät peräämään oikeuksiaan.

Samalla ne ovat yhä useammin minun oikeuksiani. Maalla asuva valkoihoinen heteromies vaatii nimenomaan hänelle kuuluvaa arvostusta erotuksena Helsingin hernekeppimiehistä. Seksuaalivähemmistöjä kuvaava kirjainrimpsu pitenee, sateenkaarestakin loppuvat ehkä värit.

Tässä kohtaa Siivonen ottaa kohtuullisen reippaan ajatusloikan ja väittää: osa samaa ilmiötä on myös itsekeskeinen ja itsesyytöksinen hyvinvointikulttuuri.

Yksilön oman potentiaalin täydellistämisestä on tullut hänen elämänsä päämäärä ja samalla myös yhteiskunnan tehtäväksi on tullut tukea sitä täysimääräisesti – esimerkiksi suojella ihmisiä heitä loukkaavilta ajatuksilta. 

Yhteiskunnallinen yltäkylläisyys on pidentänyt elinikäämme ja saanut meidät tavoittelemaan yhä parempaa versiota itsestämme: täydellistä elämänlaatua ilman ahdistusta ja sairauksia.

Yksilöllistyminen, kapitalismin logiikka, globalisaatio ja digitalisaatio ovat luoneet terapeuttisen hyvinvointiteollisuuden. Se lupaa hiljentää sielumme ulvovat näädät. Yritämme kehittää itseämme terapioilla, ravintolisillä, personal trainereilla, mindfulnessilla ja älysormuksilla. Media, somegurut ja tietokirjailijat antavat meille meidän jokapäiväisen ohjeemme: kuinka syön oikein, kuinka uskon oikein – olenko aina punnertanut väärin?

Sielumme ja ruumiimme kehittämisestä on tullut uusi pyhä, kun uskonnot eivät enää innosta.

Fukuyama kutsuu tätä kaikkea yhteiskunnan terapeuttiseksi käänteeksi. Yksilön oman potentiaalin täydellistämisestä on tullut hänen elämänsä päämäärä ja samalla myös yhteiskunnan tehtäväksi on tullut tukea sitä täysimääräisesti – esimerkiksi suojella ihmisiä heitä loukkaavilta ajatuksilta.

Koska tavoitteemme ja olemisemme on niin erilaista, yhteiskunta ei voi koskaan onnistua tässä täysin. Siinä on ikuinen ristiriita ja sehän näkyy Twitterissä.

Sen paremmin Fukuyama kuin Siivonenkaan eivät väitä, että vallan tai tunnustuksen uusjaon vaatimuksessa olisi mitään väärää – vaikka jokainen toimija voi lyödä vaatimuksissaan ylikin. Ja voivathan molemmat olla paljolti väärässä. Itse uskon sekä Fukuyaman moniin selityksiin että samaan aikaan siihen, että kaikki aikojen ajat ovat olleet minäkeskeisiä. Ja on totta, että on myös taloudellisia tosiasioita, kuten saamelaisten maanomistusoikeuksia tai naisvaltaisten alojen palkkoja.

Kyse on lopulta vain yrityksestä ymmärtää ja selittää. Fukuyama kirjoittaa siinä mielessä antiteesiä tutkimalleen polarisaatiolle, että hän ei syytä ketään eikä väitä toisten olevan enemmän oikeassa kuin toisten. Samaan aikaan Siivonen näkee minä-kolikon kolmannella puolen yksilöllisen wellness-kulttuurin, jossa syytämme itseämme yhteiskunnallisista epäkohdista silloinkin, kun ei pitäisi.

Itse olisin Fukuyamaa kärjekkäämpi. Vaatisin, että meitä kokonaiskuvaa ymmärtäviä keski-ikäisiä miehiä arvostettaisiin enemmän tai muuten, hm, hm – ryhdymme lakkoon! Yrittäkääpä selvitä päivä ilman meitä!

Riku Siivonen

Kirjoittaja on käsikirjoittaja ja kirjailija.

Kolumnista voi keskustella 4.4. klo 23.00 saakka.

Lisää aiheesta:

Haluatko täydellistää oman ainutlaatuisen potentiaalisi tai ainakin ymmärtää, miksi itsemme kehittämisen keinot ovat juuri nyt puheissamme ja teoissamme? Riku Siivosen täydellinen elämä -ohjelmasarja kuultavissa Yle Areenassa.

Lue seuraavaksi