1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. miehitys

300 vuotta sitten Pohjanmaalla tehtiin hirmutöitä, joista nyt tuomittaisiin kansanmurhana – "Raaimmista verilöylyistä jäivät todistamaan vain ruumiskasat"

Niin sanottu isoviha täyttää tasavuosia. Juhliin ei ole silti syytä: kyseessä on ehkä Suomen historian synkin vaihe.

miehitys
Poltettu kylä on Albert Edelfeltin historiamaalaus jossa Nainen poika ja vanha mies ovat piilossa kiven takana ja kylä palaa sotajoukon toimesta.
Siviilien sota-aikaisia kärsimyksiä on kuvattu taiteessa harvoin. Albert Edelfeltin maalaus Poltettu kylä vuodelta 1879. Artmedia / Alamy / All Over Press

Kirkkoherra Thomas Stenbäck aloitti saarnan, ja painajaismaiset muistot palasivat kuulijoiden mieleen.

Elettiin marraskuuta vuonna 1770.

Saloisten ja Raahen kirkkoherra Stenbäck oli siunaamassa 95-vuotiaana kuollutta Marjatta Heikintytär Puustia haudan lepoon.

Vainajan elämänvaiheet olivat niin erityiset, että kirkkoherra päätti tavoista poiketen kirjata puheensa talteen. Dokumentti on säilynyt näihin päiviin asti.

Näin Stenbäck puheensa kirjoitti:

"(Puustin) miestä venäläiset kasakat Raahessa viidellätoista piikin eli keihään pistolla haavoittivat. Hän kuoli kolmen päivän perästä. Marjattaa venäläiset suomivat ruoskin ja piiskoin. Hänen poikansa Jaakon venäläiset veivät vankina ja kastoivat uskoonsa, vaan Jaakko on sitten rauhan tultua palannut."

Kun venäläiset seuraavana talvena palasivat, Stenbäck jatkaa, he ruoskivat Marjatan lyijykärkisellä solmupiiskalla, seisottivat alastomana pakkasessa, polttivat sytytetyllä saunavihtalla ja lopulta sokaisivat "tulisesti palavalla talilla".

Venäläisten lopulta mentyä sokea ja raihnainen yksinhuoltaja yritti epätoivoisesti löytää ruokaa lapsilleen, mutta tuhotussa maassa oli tarjolla vain olkia, nahankappaleita ja luita – tuulimyllystä Marjatta Puusti etsi nälissään jopa jauhon tomua.

Kun yksi lapsista oli jo kuollut nälkään, perheen onnistui päästä pakoon Ruotsiin. Siellä sokea Marjatta kiersi viisi vuotta kerjuulla kunnes Suomeen oli saatu rauha ja pakolaiset pääsivät palaamaan koteihinsa.

– Marjatan tarinassa on kaikki ne elementit, kaikki se julmuus, jotka kuuluivat vihaan, sanoo professori Kustaa H.J. Vilkuna.

Saloisten kirkonarkiston kuolleiden luetteloon vuodelta 1770 on pappi tallentanut Margeta Henricsdotter Puustin järkyttävän elämäntarinan
Marjatta Puustin kärsimykset isonvihan vuosina 1713–1721 ovat tallentuneet Saloisten kirkonarkiston kuolleiden luetteloon.Saloisten kirkonarkisto / Arkistolaitos

Vilkuna kertoo Marjatta Puustin tarinan tutkimuksessaan Viha. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta.

Vihalla Vilkuna tarkoittaa noin kymmenen vuoden jaksoa 1700-luvun alussa, jolloin Venäjä miehitti Ruotsiin kuulunutta Suomea. Miehitys päättyi tasan 300 vuotta sitten Uudenkaupungin rauhaan vuonna 1721.

Kansan suussa miehitysaikaa alettiin kutsua isoksivihaksi. Nimeäminen tapahtui juuri Marjatta Puustin hautajaisten aikoihin, 1700-luvun lopussa.

– Aikalaiset eivät isoviha-sanaa käyttäneet. Tarvittiin vertauskohta ja sellainen saatiin myöhemmästä 1740-luvun lyhyestä miehityksestä. Sitä alettiin kutsua pikkuvihaksi erotuksena ankarammasta isonvihan ajasta, Vilkuna selittää.

Armoton aika isoviha todella oli. Ehkä koko Suomen historian julmin kausi.

– Paikallisesti on voinut olla pahempiakin jaksoja. Mutta ei näin pitkää, koko maan siviiliväestöön kohdistunutta katastrofia. Nykymittareilla Pohjois-Pohjanmaan hävityksessä voidaan puhua kansanmurhasta.

Suurvaltojen saappaat marssivat pienten ihmisten yli

Mitä niin kauheaa Suomessa 300 vuotta sitten tapahtui, että professori Vilkuna käyttää siitä termiä, joka on totuttu näkemään natsien tai Ruandan tapahtumien yhteydessä?

Lyhyesti hieman historiallista taustaa.

Ruotsi oli 1600-luvun lopussa Pohjois-Euroopan valtias. Se oli valloittanut laajoja maa-alueita niin Baltiasta kuin Pohjois-Saksastakin. Tämä ärsytti naapureita.

Tanska, Puola ja Venäjä näkivät tilaisuutensa koittaneen, kun Ruotsin valtaistuimelle nousi poikanen, 15-vuotias Kaarle XII.

Alkoi suuri Pohjan sota (1700–1721).

Alkuun se sujui nuoren Kaarlen johtamalta karoliiniarmeijalta voittoisasti, mutta käänne koitti vuonna 1709. Pultavan murskatappion jälkeen erityisesti Pietari Suuren johtama Venäjä alkoi vallata alueita Baltiassa ja myös Suomen suunnalla.

Kaarle Xll:n luodin lävistämä kallo.
Samaan aikaan kun miehittäjä riehui Suomessa, hallitsija Kaarle XII koki kohtalonsa Norjan rintamalla. Ampujaksi on epäilty omia, mutta nykytutkimus on päätellyt kallon vammasta, että luoti tuli vihollisen suunnasta. FLHC2 / Alamy / All Over Press

Karjalan venäläiset olivat valloittaneet heti sodan alussa, mutta Pultavan jälkeen joukot työntyivät koko nykyisen Suomen alueelle. Alkoi miehityksen eli isonvihan aika.

Pietari Suuri käski tuhota Pohjanmaan rannikon Kalajoelta pohjoiseen sadan kilometrin syvyydeltä niin totaalisesti, ettei Ruotsin armeija sitä kautta enää koskaan tunkeutuisi itää kohti.

Hänen huolenaan oli vuonna 1703 perustamansa nimikkokaupungin Pietarin turvallisuus. Siinä mielessä isonvihan taustalla vaikutti sama strateginen motiivi kuin paljonkin myöhemminkin talvi- ja jatkosodassa.

Miehitysjoukoilla oli siis tsaarin siunaus ja vapaat kädet tuhota asumukset, viljelykset ja ihmiset. Mikään ei pidätellyt heitä. Ei edes omatunto. 1700-luvun armeijan suhtautuminen siviiliväestön kärsimyksiin oli nykyihmisen näkökulmasta hämmentävän välinpitämätöntä.

– Silloin armeijat olivat aina väkivaltaisia siviilejä kohtaan, Kustaa Vilkuna sanoo.

Kyse ei siis ollut Venäjän armeijan erityispiirteestä. Samanlaisiin kauheuksiin syyllistyi Kaarlen armeija Puolassa.

Väkivalta oli keino huoltaa armeijaa – mutta myös silkkaa raakuutta ilman sääntöjä

Isonvihan aikaan venäläisten joukkojen käytös selittyi osin armeijan huollolla.

Joukkojen mukana ei kulkenut soppatykkejä, vaan usein tuhansissa laskettava miesjoukko oli ruokittava päivittäin sillä, mitä ympärillä kulloinkin oli tarjolla. Käytännössä se tarkoitti siviiliväestön omaisuuden ryöstelyä. Palkkioksi sotilaat saattoivat säästää siviilin hengen. Yleensä eivät säästäneet.

Mutta kyse oli muustakin kuin armeijan nälän tyydyttämisestä.

Kustaa Vilkunan Viha-kirjan alalukujen nimet ovat kuvaavia: tuhoaminen, verilöylyt, kidutukset, raiskaukset, ihmisrosvous.

Vilkunan kirjassa on satoja esimerkkejä siviileihin kohdistuneesta terrorista:

"Raaimmista verilöylyistä jäivät todistamaan vain ruumiskasat. Varsinaista suunnitelmallisuutta rahvaan tappamisessa ei ollut. Tapettiin ne, jotka sattuivat osumaan partioiden eteen. Toiset ammuttiin mielivaltaisesti ja toiset kidutettiin hengiltä. Eroa ei tehty säädyn, sukupuolen tai iän perusteella. Päinvastoin. Pikkulapsia vangittiin ja järjestettiin julkisia tappajaisia."

Kustaa H.J. Vilkuna
Perikato on sana, jolla Kustaa H.J. Vilkuna kuvailee isonvihan aikaa.Tauri Kankaanpää / Teos

Marjatta Puustin kotiseutu, Pohjois-Pohjanmaa, oli pahiten tuhoutunutta aluetta. Viranomaistietojen mukaan maakunnassa murhattiin yli 6 000 ihmistä.

Pahin yksittäinen teurastus oli Hailuodon murhaperjantai marraskuussa 1714; yhden yön aikana tapettiin 800 ihmistä. Tapauksesta kerrotaan muutaman vuoden takaisessa tv-sarjassa Pimeä historia. Voit katsoa jakson tästä.

Kaikki, jotka pystyivät, pakenivat. Marjatta Puustin tavoin Ruotsiin lähti ehkä noin 30 000 ihmistä. Oulu ja Raahe olivat vuosina 1715–1717 autioita kaupunkeja.

Joskus pako johti ojasta allikkoon: Hailuodon murhaperjantain kuolinluvut olisivat olleet pienempiä, jollei saarella olisi ollut isoa joukkoa mantereelta paenneita ihmisiä.

Oma lukunsa isonvihan aikaisissa julmuuksissa ovat ihmisryöstöt. Kustaa H.J. Vilkunan mukaan ne olivat Venäjän armeijan erikoisuus, jota ei muualta tunneta.

Kyse oli lähinnä lasten ja Jaakko Puustin kaltaisten nuorten sieppaamisesta ja kuljettamisesta Venäjälle orjuuteen. Osa päätyi rakentamaan Pietaria, osa työvoimaksi valtaville maatiloille. Jotkut myytiin orjamarkkinoilla Persiaan ja Intiaan saakka, osa taas toimi Venäjän armeijan kenttäorjina Turun ympäristössä.

Arviot Venäjälle päätyneiden määrästä vaihtelevat reilusta 10 000:sta noin 20 000:een.

Yhteenlaskettuna murhattuja, paenneita ja Venäjälle siepattuja oli siis 50 000–60 000.

Suomen väkiluku 1700-luvun alussa oli noin 400 000, eli väestö harveni reilusti yli kymmennyksellä.

Osa, kuten Marjatta ja Jaakko Puusti, pääsi rauhan tultua palaamaan, mutta Venäjälle siepatuista lapsista valtaosa venäläistyi, unohti kotimaansa ja jäi sille tielle.

Isoviha iskosti suomalaisiin Venäjän-pelon – sille oli käyttöä myöhemmin

Isonvihan vuodet olivat niin raastava kokemus, että niitä muisteltiin pirttien hämyssä sukupolvesta toiseen.

Kun Suomalaisen kirjallisuuden seura 1900-luvun alussa – siis 200 vuotta tapahtumien jälkeen – kokosi isonvihan aikaisia kansantarinoita, niitä kertyi yhä tuhansia.

Tarinoihin sekoittui muitakin vainolaisaikoja, mutta pääosin kertomuksilla oli historiallinen totuuspohja.

Aihetta tutkinut Lassi Saressalo jakaa tarinat neljään päätyyppiin.

Sankaritarinoissa ovela suomalainen onnistuu huijaamaan ja nujertamaan ylivoimaisen, mutta tyhmän vihollisen.

Paikkatarinat puolestaan liittyvät isonvihan aikana nimensä saaneisiin Ryssänkarin tai Kalmosaaren kaltaisiin tapahtumapaikkoihin.

Kolmas tyyppi on paluutarinat. Niissä kuvattiin Venäjälle orjiksi siepattujen lasten paluuta vuosien jälkeen kotiin. Tällainen tarina on tallentunut myös Sakari Topeliuksen tunnettuun satuun Koivu ja tähti, jossa aikuisiksi varttuneet sisarukset tunnistavat vanhan kotinsa sen vierellä kasvavasta koivusta.

Koirankunolainen, muinainen taruolento jolla oli ihmisen vartalo ja koirankaltainen pää.
Koirankuonolaisia tavataan paitsi suomalaisissa, myös laajemmin Euroopan kansantaruissa.FLHC 98 / Alamy / All Over Press

Ehkä yleisin kansankertomustyyppi on kuitenkin uhritarina. Niissä kerrottiin, kuinka venäläisarmeija kidutti, raiskasi ja tappoi kuin manalasta karannut peto.

Joskus vihollinen muuttui tarinoissa jopa yliluonnolliseksi puolieläimeksi, koirankuonolaiseksi. Se jäljitti poikkeuksellisen tarkan hajuaistinsa avulla metsään piiloutuneet uhrinsa. Ilmeisesti kyseessä olivat Venäjän armeijaan kuuluneet mongolisukuiset kalmukit, jotka saattoivat pukeutua eläintennahkoihin.

Tarinat muokkasivat suomalaisten käsitystä itänaapurista ja edesauttoivat 1900-luvun alkupuolella Akateemisen Karjalaseuran kaltaisten neuvostovastaista propagandatyötä. Myös talvisodan aikaisessa lehtikirjoittelussa oli muistumia isonvihan tapahtumiin. Niillä haluttiin rakentaa vahvaa viholliskuvaa.

Vieläkö isoviha määrittää tämän päivän suomalaisten Venäjä-suhdetta? Ohjaavatko asenteitamme yhä käsitykset manalan pedoista ja koirakuonolaisista.

– En usko. Aika paljon on tapahtunut Suomen ja Venäjän suhteissa isonvihan jälkeen. Nuo myöhemmät kohtaamiset vaikuttavat enemmän, Kustaa H.J. Vilkuna pohtii.

Lue lisää:

Onko Ruotsi Suomelle velkaa isonvihan pakolaisista?

Isonvihan perintö ulottui sukupolvien päähän

Lue seuraavaksi