Hyppää sisältöön
Mielipide
Mobiilipelit

Susi Nousiaisen kolumni: Lumikasan El Primo ja pihaleikkien pikku impostorit

Lasten leikkiminen on yhä vähemmän yksiselitteisesti digitaalista tai ei-digitaalista, pohtii Susi Nousiainen.

Lapsi pyysi eräänä lauantaina auttamaan pihaleikissä. Sain jakaa hänelle ja kavereille laput, joista kaikki paitsi yksi olivat tyhjiä. Oli tärkeää jakaa laput niin, ettei kukaan pääsisi kurkkimaan, sillä etukäteen ei saisi tietää kuka on impostor eli huijari. Tämän impostor-lapun saaneen piti pysytellä salassa, kun taas muut yrittivät saada häntä nalkkiin. Jokin tässä soitti kelloja ja pysähdyin miettimään: eikös tämän leikin nimi ollut aiemmin vampyyri?

Minulle ysärilapsuudesta tutun vampyyrileikin nimi on viimeisimpien tietojeni mukaan nykyään Among Us, ja tätä leikkiä ei enää opita partiosta vaan kännykästä. Avaruusalukselle sijoittuvassa Among Us -mobiilipelissä (siirryt toiseen palveluun) joku pelaajista on pahis, joka yrittää napata muita salaa, ja toiset saavat esittää epäilyksiä syyllisen kiinni saamiseksi. Lapseni on pelannut tätä peliä kännykän välityksellä kavereidensa kanssa. Sieltä se siirtyi luontevasti pihaleikiksi. Omasta näkökulmastani taas pihaleikki oli ensin ja siitä on sittemmin versioitu digitaalinen peli.

Olen tottunut puhumaan digipeleistä ilmiönä, joka on erillään muista leikeistä. Kun olin lapsi, monet vanhemmat asettivat vastakkain tietokoneella pelaamisen ja “oikean sosiaalisen leikin”. Nyt tällainen vastakkainasettelu tuntuu vanhentuneelta.

Sanoisitko sovelluksen avulla kalliomaalauksiin lapsensa kanssa tutustuvalle vanhemmalle, että hänen pitäisi ottaa kasvattajana naama pois kännykästä?

Digitaalinen leikki ei tapahdu eristyksissä muusta maailmasta. Monet tuntemani vanhemmat ovat metsästäneet kännykällä Pokémoneja yhdessä lapsensa kanssa, ja “oikeasti ulkoilleet” siinä samalla. Olen myös käynyt keskustelua siitä, onko tämä hyvää vai huonoa vanhemmuutta: eivätkö aikuiset enää jaksa kehittää lastensa kanssa “oikeaa tekemistä”, kun puistossakin ollaan kännykkä naamassa?

Pokémon ja muut lisätyn todellisuuden sovellukset ovat tuoneet näkyväksi sen, ettei digipelien ja “oikean tekemisen” välinen raja olekaan kiveen kirjoitettu. Päinvastoin, se on yhä huokoisempi. Vai sanoisitko sovelluksen avulla kaupungin eri kolkkiin (siirryt toiseen palveluun) tai kalliomaalauksiin lapsensa kanssa tutustuvalle vanhemmalle, että hänen pitäisi ottaa kasvattajana naama pois kännykästä ja tehdä lapsensa kanssa “jotain oikeaa”?

Parhaimmillaan sovellus voi olla opettavainen ja hauska samaan aikaan. Kännykän käyttäminen onkin yksi yhdessä tekemisen muoto.

Korona-aika on entisestään lisännyt pelaamista, digipelien lisäksi myös perinteisempänä ajateltua lautapelien pelaamista. Tuntuu luontevalta, että ihmisten eristäytyessä koteihinsa voidaan tavata digipelissä, ja olla siellä “ihan oikeasti” juttusilla.

Voidaan myös kysyä, mikä edes on perinteistä leikkiä ja mikä ei. Digipelien ja pihaleikkien välistä sisällön vaihtoa tapahtuu edelleen perinteiseen malliin esimerkiksi niin, että peleistä otetuilla hahmoilla leikitään ei-digitaalisessa ympäristössä. Näin pelit näyttäytyvät hyvin samanlaisena leikin inspiraationa kuin vaikkapa elokuvat tai kirjat.

Oma lapseni saattaa viettää pihaleikeissä aikaa oravana tai koirana, mutta silloin kun hän haluaa ottaa hurjimuksen roolin, hänestä tulee El Primo (siirryt toiseen palveluun), Brawl Stars -mobiilipelin painija-asuinen nyrkkisankari. (Kyllä, olemme päätyneet keskustelemaan siitä, mitä pelihahmon tekemiä liikkeitä voi tehdä oikeiden ihmisten välisessä leikissä ja mitä ei.) El Primo on vahva, raju ja pystyy juoksemaan lumikasan huipulle sekunneissa. Näin lapset napsivat peleistä kulloiseenkin tunnelmaan sopivia hahmoja itselleen: samasta lumikasasta saattaa löytyä kaveriksi pari Frozenin Elsaa ja Ryhmä Haun Samppa.

Nuorena tiesin, että pelissä pitää olla aina yksi naishahmo, mutta sillä ei käytännössä kannata pelata.

Vaikka tämä samaistuttavien hahmojen leikkiminen on jatkunut samanlaisena minun lapsuudestani nykypäivään, Brawl Starsia sivusta seuranneena huomaan peleissä muutoksia.

Nuorena tiesin, että pelissä pitää olla aina yksi naishahmo, mutta sillä ei käytännössä kannata pelata. Naishahmo oli mekaniikaltaan vähän muita huonompi ja sille oli laitettu aina se sama vähän miekkaa huonompi jousipyssy.

Kun juttelen lasteni kanssa pelaamisesta, huomaan nykypelien olevan tasa-arvoisempia: poikani paitsi osaa samaistua tyttöhahmoihin, hän myös pelaa niillä niiden taitojen takia. Vanhemman silmiin vaikuttaa, ettei peliin ole survottu mukaan paria tyttöhahmoa “koska pitää olla tyttöjäkin mukana”, vaan mukana on eri sukupuolia edustavia hahmoja, joilla voi voittaa riippumatta hahmon sukupuolesta.

Tällaiset digipelien sisäiset asiat voivat vaikuttaa “oikeaan maailmaan”. Toinen esimerkki tästä roolituksen monipuolistamisesta on ollut Fortnite, jonka ollaan ajateltu saavan poikia innostumaan tanssimisesta.

En ole ensimmäinen joka hoksaa digitaalisten ja ei-digitaalisten leikkien ja pelien huokoisuuden. Pihaleikkeihimme ilmestynyttä Among Us -peliä on keksitty jo hyödyntää opetuksessa (siirryt toiseen palveluun).

Minä saatoin oppia pihaleikkejä partiosta, mutta nykyään esimerkiksi partiolla (siirryt toiseen palveluun)ja Kirkolla (siirryt toiseen palveluun) on toimintaa Minecraft-pelissä. Näissä digiympäristöissä on olennaista, että toimintaa ohjaa ja valvoo työtään tekevä aikuinen.

Hyvä esimerkki nuorille suunnatusta toiminnasta on Sekasin Gaming. Se on Suomen mielenterveys ry:n järjestämä Discordissa toimiva verkkonuorisotila (siirryt toiseen palveluun), jossa ammattilaiset keskustelevat ja pelaavat nuorten kanssa. Tässä ajassa peliympäristö on toisinaan juuri se paikka, jossa lapset ja nuoret voivat kohdata toistensa lisäksi myös turvallisia aikuisia.

Tämä ei toki tarkoita, etteikö digipelaamiselle pitäisi olla sääntöjä kuten ikärajat, peliajat tai pelaavan nuoren ja vanhemman välinen peliturvadiili (siirryt toiseen palveluun).

Ehkä kuitenkin voimme digipelien ja ei-digitaalisen leikin vastakkainasettelun sijaan miettiä, millaisilla tavoilla pääsemme kulloinkin käsiksi yhdessä tekemiseen. Aina varhaisteiniä ei nappaa yhteinen lenkkeily vanhemman kanssa, mutta yhteisellä Pokémon-kävelyllä saattaa äkkiä vapautua tilaa puhua elämän tärkeistä asioista. Karanteenin aikaan etätapaaminen Minecraftissa on tervetullutta yhdessäoloa kavereiden kanssa. Joskus digipelistä taas on hauskinta ottaa leikki mukaan laitteen ulkopuolelle, kuten lasteni Among Us -pihaleikki näytti minulle.

Susi Nousiainen

Kirjoittaja on kahden lapsen isä ja kulttuuri- ja kasvatusalan ammattilainen, joka tekee väitöskirjaa suomalaisesta pelialasta. Hän on myös Fire Mage Hordella, kun haluaa tavata ihmisiä pelimaailmassa.

Kolumnista voi keskustella 6.4. klo 23.00 saakka.