1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. eläimet

Jani Kaaron kolumni: Olisipa eläimiä!

”Jos haluat selvitä elämästä, katso mitä eläimet tekevät.” 

eläimet
Jani Kaaro
Nella Nuora / Yle

Muutama vuosi sitten lehdistössä hehkutettiin japanilaisia ”metsäkylpyjä”. Sehän kuulosti kiinnostavalta. Kun asiaan perehtyi, metsäkylpy olikin sitä, että mentiin metsään. Metsäkylpyjen harrastajat kylläkin väittivät, että kyse ei ole vain siitä, että ”mentiin metsään”. Metsäkylvyssä oltiin metsässä kaikki aistit avoinna – mitä se sitten kenellekin tarkoittaa.

Kaikkihan me rakastamme näitä tarinoita. Jos jokin media julkaisee jutun viheralueiden terveysvaikutuksista, se on heti päivän luetuimpien juttujen joukossa. Viheralueet vähentävät stressiä, alentavat verenpainetta, rauhoittavat ADHD-oireita ja lisäävät tyytyväisyyttä elämään. Olen kirjoittanut tällaisia uutisia (siirryt toiseen palveluun) itsekin.

Miten siis voin tuntea itseni, miten tuntea erilaisuuteni, kun joka paikasta minua tuijottavat takaisin toiset ihmissilmät. Siksi tarvitsen eläimen.

Yhtä asiaa kuitenkin ihmettelen. Sitä nimittäin, että miksi viheralueista puhuttaessa ei puhuta eläimistä. Aivan kuin viheralue olisi vain jokin arkkitehtoninen tila, jossa voimme nojata puuhun silmät kiinni ja tuntea olevamme osa luontoa. Mutta eikö se kuulkaas ole vähän yksinäistä? Puut eivät puhu, kivet eivät kysy, taivas ei vastaa. Mutta annapas olla kun metsän varjoissa liikahtaa eläin. Maisema sähköistyy, tunnelma tiivistyy.

Nyt et ole enää yksin.

Yksinäisyys josta tästä puhun on hieman erikoislaatuista yksinäisyyttä. Voit tuntea sitä vaikka sinulla olisi hyviä ja läheisiä ihmissuhteita. Mutta kaikkialla minne katsot näet vain ihmisen maailman: Ihmisen rakentamia taloja, ihmisen valmistamia esineitä, ihmisen ajatuksia, ihmisten moraalia ja ihmisten rakkautta. Viheralueetkin ovat olemassa, koska ihminen on päättänyt säästää ne.

Miten siis voin tuntea itseni, miten tuntea erilaisuuteni, kun joka paikasta minua tuijottavat takaisin toiset ihmissilmät. Siksi tarvitsen eläimen. Vasta eläimen katseen alla alan hahmottamaan, mikä minä tässä maailmassa olen. Vasta eläimen katseen alla alan ylipäänsä tajuta nämä muut katseet.

Seuraavassa haluan miettiä tätä erityislaatuista suhdettamme eläimiin. Teen sen esittämällä kysymyksen: Miksi meillä on niin paljon ”sääpornoa”? Tarkoitan tällä keltaisen lehdistön loputtomia uutisia lumi-infernosta, käristyskupolista tai valkoisesta kurittajasta. Vastaus on, koska meillä ei enää ole eläimiä. Kun eläimiä ei ole, eläimistä tulee erityistapauksia. Jos ilves hiipii pihapiiriin Kirkkonummella, siitä on heti uutinen Hesarissa (siirryt toiseen palveluun). Tai kun huuhkaja lentää kentän poikki kesken jalkapallo-ottelun (siirryt toiseen palveluun), se saa lempinimen ja kaupunkitoimittajat valitsevat sen vuoden kaupunkilaiseksi.

Kun eläimiä ei ole, sään ilmiöt ottavat eläinten paikan. Sään ilmiöitä personifioidaan, kuten silloin kun annamme myrskyille ihmisen nimen (Mauri-myrsky) ja sään ilmiöt käyttäytyvät elollisen tavoin silloin kun rajuilma riehuu ja moukaroi ja kurittaa tai hävytön helle rikkoo lämpöennätyksiä tai hellesumppu pitää meitä syleilyssään. Väitän, että jos päivämme täyttyisivät saukkojen, hirvien, ilvesten tai mäyrien edesottamusten seuraamisesta, me puhuisimme sään sijaan niistä. Mitä ne ovat tehneet, mitä ne ajattelevat, mitä niillä on mielessä, mitä ne aikovat?

Jokainen, joka seuraa eläimiä tällä tavalla, tietää, että tämä on totta. Eläimet kiehtovat mieltämme, ne tulevat uniimme, me tarvitsemme niitä paljon enemmän kuin voisimme kuvitella.

Lapsuudessani suurin haaveeni oli vain olla eläinten kanssa; olla kuten Tarzan, eläinten ystävä ja apinoiden kuningas tai olla eläin itsekin.

Tämän intensiivisen suhteen eläimiin voisimme todeta vierailemalla minkä tahansa alkuperäiskansan luona. Toimittaja Stephen Budiansky kertoo teoksessaan Convent of Animals että Pohjois-Amerikan intiaanit elättivät leireissään kaikenlaisia lemmikkieläimiä. Oli pesukarhuja, karhuja, susia, hirviä ja jopa biisoneita. Kuvausten mukaan ihmiset olivat hyvin kiintyneitä näihin lemmikkeihinsä ja joissakin tapauksissa naiset jopa imettivät niitä. Ja vielä tänä päivänä saman voisi todistaa jossakin syrjäisessä Amazonin sademetsän kolkassa. Sikäläiset heimot pitävät edelleen lemmikkeinä apinoita, papukaijoja, rottia ja jopa jaguaareja.

Mistä nämä eläimet on leireihin saatu? Useimmiten ihmiset ovat tappaneet emon ja tuoneet poikasen tai poikaset leiriin. Siinä ei taida olla mitään väärää, sillä useimmiten emo on tapettu syötäväksi. Kirjoituksen pointti on kuitenkin siinä, miksi poikaset on ylipäänsä tuotu leiriin. SIksi, että ihmiset ovat halunneet elää niiden kanssa. Tämä on asia, jonka minä ymmärrän enemmän kuin hyvin. Lapsuudessani suurin haaveeni oli vain olla eläinten kanssa; olla kuten Tarzan, eläinten ystävä ja apinoiden kuningas tai olla eläin itsekin.

Mietin usein, mitä varhaiset ihmiset ajattelivat eläimistä. He elivät maagisessa maailmassa, maagisessa myös siinä mielessä, että eläimiä oli niin valtavan paljon. Kuvitelkaa sitä aikaa, kun jääkausi oli työntänyt metsäpeurat, hirvet ja villasarvikuonot jonnekin Ranskan leveysasteille? Olikohan näkymä kuin Afrikan savannilla? Eläimiä, eläimiä, eläimiä, isoja eläimiä silmänkantamattomiin. Ihmiset elivät eläinten keskellä, ei toisinpäin.

Kun ihmiset ja eläimet elivät lähekkäin, niiden kohtalot olivat riippuvaisia toisistaan. Ihmiset katsoivat eläimiä eräänlaisina jumalina. Mitä muutakaan olisi voinut ajatella ihminen, joka ainoana eläinten joukossa oli alaston ja kärsi kylmää, kun kaikilla muilla eläimillä oli turkki. Ihminen tarvitsi eläimiä kaikkeen, eläimet eivät tarvinneet ihmistä mihinkään. Ne olivat luontaisia selviytyjiä.

Vierailin kerran Yhdysvalloissa eräässä intiaanireservaatissa ja jäin juttusille vanhan Ojibway-intiaanin kanssa. Hän kertoi saaneensa lapsena vanhalta isoisältään tämän neuvon: ”Jos haluat selvitä elämästä, katso mitä eläimet tekevät.”

Joskus tämä oli paras neuvo, minkä isoisä saattoi kenellekään antaa.

Joskus 10 000 vuotta sitten tapahtui inhimillisen historian kiehtovin asia – ainakin minun mielestäni. Ihmiset alkoivat elää yhdessä eläinten kanssa. Miten tämä tapahtui, on kaikesta lukemisestani huolimatta minulle täysi mysteeri.

Kuvitellaanpa, että olisin joku mies tuolta ajalta. Eräänä päivänä minulle pälkähtäisi päähän, että haluaisin juoda vesipuhvelin maitoa. Läheisellä tasangolla olisi vesipuhveleita, mutta yhtään vesipuhvelia maailmassa ei ole vielä lypsetty. Miten tekisin sen? Vesipuhveli ei olisi se kesytetty, lauhkea eläin mikä se on tänä päivänä. Eikö puhveli puskisi minut saman tien kuoliaaksi? Vai juoksisinko sen perässä saviruukku kädessä, ”kiltti vesipuhveli, anna maitoa.” Miten tämä tehtiin, kun se ensimmäisen kerran tehtiin?

Muutama vuosi sitten julkaistiin kiehtova uutinen hevosten domestikaatiosta (siirryt toiseen palveluun). Tutkijat olivat löytäneet Mongoliasta hevosen kalloja ja joistakin oli tarkoituksellisesti poistettu hampaita hevosten ollessa vielä elossa. Osassa oli kyse väärin kasvaneista maitohampaista, jotka aiheuttivat hevoselle kipua. Osassa taas oli poistettu sudenhammas, eräänlainen evolutiivinen jäänne, joka estää kuolainten käytön. Jutun juju vain oli siinä, että tämä oli tapahtunut noin kolmetuhatta vuotta sitten. Häh? Miten hevoselta poistettiin väärin kasvanut hammas 3 000 vuotta sitten, senaikaisilla välineillä?

Olisiko niin, että kun ihmiset ja eläimet elivät lähekkäin, ne tiesivät toisistaan asioita, joita ei tiedetä enää? Minun on mahdotonta ajatella, että eläinten domestikaatio olisi tapahtunut kokonaan väkivalloin ja väkipakolla. Päinvastoin, siinä molemmat ottivat askeleen toisiaan kohti; katselivat toisiaan, arvioivat toisiaan ja pitkän prosessin aikana sopeutuivat toisiinsa. Kun simpansseille on opetettu viittomakieltä, on huomattu, että eivät kaikki simpanssit opi puhumaan viittomilla. Vain ne oppivat, jotka haluavat kommunikoida ihmisen kanssa.

Jos nyt kaarran nopeasti tähän päivään, on sanottava, että kyllähän me puhumme aika paljon eläimistä. Tai ei ehkä eläimistä suoraan vaan kiertoteitse: Eläinten oikeuksista, eläinten kärsimyksestä, eläinten lajityypillisestä käyttäytymisestä; sen määritelmästä ja vaatimuksista. Melko abstrakteja asioita siis eikä ihme, sillä jos koiria ja kissoja ei oteta lukuun, eihän missään oikein näe eläimiä.

Olisipa siis eläimiä. Olisi niin paljon opittavaa. Enkä henno edes ajatella, miten paljon olemme menettäneet.

Jani Kaaro

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.

Kolumnista voi keskustella 3.4. klo 23.00 saakka.

Lue seuraavaksi