1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Afrikka

Arkea maailmalta: Työmatkalla syön vaikka nyrkin kokoisen etanan, mutta on muutama asia, joita en suuhuni pane

Syötävää löytyy aina sieltä mistä ihmisiäkin, vaikka se ei olisikaan omaa tuttua arkiruokaa, kirjoittaa Ylen Afrikan-toimittaja Liselott Lindström.

Afrikka
Liselott Lindström
Antti Haanpää / Yle, kuvankäsittely Harri Vähäkangas / Yle

Monrovia– Onhan teillä eväitä mukana, sieltä ei sitten saa mitään ruokaa, varoitti suomalainen Monroviassa. Olimme juuri lähdössä 11 tunnin ajomatkalle Liberian, Guinean ja Sierra Leonen rajaseudulle.

Olimme ostaneet mukaan jonkin verran pähkinöitä ja patukoita jo Nairobista, mutta ihmettelin silti. Jos siellä asuu ihmisiä, onhan siellä ruokaa?

Ja tietenkin oli, ei vain ehkä sellaista ruokaa, mitä olemme tottuneet syömään.

Kun saavuimme perille Voinjaman kaupunkiin, menimme ravintolaan. Kyltissä luki Food is ready, ja koska piti vielä jatkaa matkaa, pikainen lounasstoppi kuulosti houkuttelevalta.

No, muuta ei ollut tarjolla kuin paikallista herkkua: jättietanoita keitettynä tulisessa kastikkeessa ja riisiä.

Soosi oli herkullista, ja nyrkin kokoinen etana maistui itse asiassa aika paljon mustekalalta. Syönhän minä myös pieniä etanoita valkosipulivoissa, miksi en söisi jättietanoita? Sain kuulla, että ne ovat muuten parempia grillattuina, pitääpä maistaa niitäkin.

Kulttuurin merkitys ruokatottumuksiimme on aina kiehtonut minua. Miksi vierastamme vaikkapa isojen heinäsirkkojen syömistä, vaikka snapsin kanssa soljahtaa alas useita rapuja loppukesän juhlissa? Onhan niillä aika samantyyppiset jalat, miksi vierastamme toista ja kosketamme huoletta toista?

Lapsena kävin usein äidin kanssa Kiinassa hänen työmatkoillaan. Silloin tuli maistettua milloin mitäkin, muun muassa juuri jättimäisiä heinäsirkkoja.

Kerran tarjolla oli soppaa, ja äiti käski syödä, koska piti osoittaa kunnioitusta ja syödä, kun ruokaa tarjoiltiin. Keitossa oli käärmeen palasia. Huomasimme kuitenkin, ettei kiinalainen ystävämme syönyt keittoa, ja kysyimme miksi.

– En minä käärmeitä syö! hän vastasi kauhistuneena.

Työmatkoillani lounaaksi syön usein keksejä ja pähkinöitä. Matkat ovat usein pitkiä, eikä pysähdyksille ole aina aikaa. Ja välillä ruoan saaminen kestää, koska ravintola aloittaa kokkaamisen, kun tilaus tulee.

Ihan kaikkialla ruokaa ei kuitenkaan ole.

Kun hirmumyrsky oli iskenyt Mosambikiin keväällä 2019, lähdin sinne repussa keksejä ja pähkinöitä. Muuta en sitten pariin päivään syönytkään, koska katastrofialueella ei juurikaan ruokaa ollut. Yhteen pähkinäpussiin oli lisäksi majoittunut muurahaisia.

Viimeisenä yönä nukuin eteläafrikkalaisten pelastuslentäjien telttaleirissä lentokentällä, ja silloin kävi tuuri. Missä eteläafrikkalaiset, siellä braai, eli grilli. Yksi lentäjistä oli löytänyt lihaa, ja sain syödä ison pihvin illalliseksi. Aterimia ei ollut, mutta upposi se käsilläkin.

En väitä, että vatsani olisi säilynyt terveenä aina. Salamatkustajina minulla on ollut ruokamyrkytysbakteereja, ameeboja, pari erilaista loista ja myös bilhartsia (joka ei sentään ruoasta tullut, vaan Ugandassa Niilin vedessä viihtyviltä etanoilta).

Lähden aina sillä asenteella, että syön sitä mitä on tarjolla. Esimerkiksi kasvissyöjänä voi olla hankalaa pärjätä. Mitä tehdä, jos kyläläiset päättävät teurastaa kunniaksesi kanan tai vuohen? Silloin on parempi ottaa lusikka kauniiseen käteen.

Syksyllä reissailin pitkin Kongojokea ystävän kanssa, ja silloin eteen tuli kaikenlaista mielenkiintoista. Boaa olisi ollut tarjolla yhdessä paikassa, mutta valitsinkin listalta antilooppia.

Krokotiilille ei oikein ollut sesonkia, koska vesi oli niin korkealla. Vastaan tuli myös puukanootteja, joista myytiin hiillostettua käärmettä. Koska en tunnistanut lajia, jäi tällä kertaa ostamatta.

Proomulla, jolla kuljimme, eräs nainen kokkaili joka päivä mustia toukkia kattilassaan. Olisin minä varmaan niitäkin syönyt, jos oikein nälkä olisi ollut.

Mutta kaikella on rajansa. Kissoja, koiria, apinoita tai torakoita en suostu syömään. (Vaikka kerran paahdetun torakan Kambodžassa söinkin. En enää.)

Kun lensimme Kongossa Mbandakan kaupungista pääkaupunkiin Kinshasaan, matkaseurana oli epäilyttävä laatikko. Se oli täynnä kuolleita apinoita ja kaloja, matkalla Kinshasan hienostoravintoloihin.

Yhtäkkiä herkullinen kalaillallinen Kinshasassa ei tuntunutkaan enää niin houkuttelevalta.