Hyppää sisältöön
Mielipide
Matkailu

Kati Kelolan kolumni: Shhh… Olin Rukalla, mutta älä kerro kellekään

Matkailusta on tullut kielletty nautinto. Mutta kotiin jääminen ei ole oikea ratkaisu maailman ongelmiin, kirjoittaa Kati Kelola. Kolumnin voi myös kuunnella.

Saako matkailusta enää nauttia? Osallistuin äskettäin keskustelutilaisuuteen, jossa pohdittiin tätä kysymystä.

Matkailun mainesyöksy on ollut nopeaa. Ensin alkoi levitä lentohäpeä, sen jälkeen virus ja kaikenlainen liikkumiseen liittyvä kontrolli ja tuomitseminen.

Jos kerron olleeni tänä talvena Rukalla, en aloita enää siitä, miten maagisia olivat Riisitunturin tykkylumipuut, vaan litanialla turva- ja vastuullisuusjärjestelyjä: ei ollut hiihtoloma-aikaan, oli oma mökki, omat ruuat, oma jengi, omat ladut, ei nuhaa eikä lentokonetta.

Kuka olisi arvannut, että 2020-luvulla matkailusta tulisi syntiä?

Matkailuun liittyy paljon isoja ongelmia. Ympäristön ja ilmaston tuhoutuminen, sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus, epätasa-arvo ja rasismi.

Ongelmat ovat samoja kuin muuallakin yhteiskunnassa. Emme matkusta erillistodellisuudessa. Matkailukin on kuluttamista. Relevantit kysymykset ovat siksi samoja kuin ostoksilla lähikaupassa: tarvitsenko tätä tuotetta, missä se on tuotettu, kenelle rahat menevät, saako tekijä työstään oikeudenmukaisen palkan ja millaiset ovat työolot, kaadettiinko tätä varten metsä plantaasin tieltä, kärsivätkö eläimet?

Osa muita aloja jo ravistelevista keskusteluista ei ole matkailussa vielä edes alkanut. Kuten miksi oletusmatkailija on edelleen niin usein valkoinen eurooppalainen tai amerikkalainen. Miksi esimerkiksi Lonely Planetin Afrikka näyttäytyy mantereena, jossa matkailijan tulee olla alati varuillaan (siirryt toiseen palveluun)? Tai miksi intialaiselta näyttävä matkakirjailija saa yllättyneen vastaanoton (siirryt toiseen palveluun)?

Tai miksi meillä on kansallisuuteen perustuva erottelujärjestelmä, jossa maailma on auki vain osalle ihmisistä? Maailman 20 vahvimman passin haltijoista lähes kaikki ovat eurooppalaisia (siirryt toiseen palveluun). Suomalainen pääsee 188 maahan ilman viisumia, intialainen on tervetullut 58:aan. Viisumi tarkoittaa ajan- ja rahanmenoa, aikeiden todistelua (siirryt toiseen palveluun). Jos lupa ei heltiäkään, hotelli- ja muut varaukset menevät hukkaan. Työmatkalle ei singahdeta ­– raportoimaan toimittajana.

On oikein, että matkailustakin on alettu puhua myös kriittisesti. Vain siten matkailu voi kehittyä paremmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Ja kulkutautiaikana matkustamisen välttäminen on tietenkin terveyssyistä fiksua.

On selvää, ettei mitään nyt olemassa olevaa kulttuuria olisi syntynyt ilman matkailua.

Mutta ratkaisu maailman ongelmiin ei ole, että jäämme kotiin ja sulkeudumme jonkin niin mielivaltaisen kuin valtioiden sisäpuolelle (Helsingistä lomalle Leville on 980 kilometriä, Tallinnaan 86 kilometriä).

Tällainen tavoite on tietenkin mahdotonkin: Koko elämänmuotomme on riippuvainen liikkumisesta, sekä ihmisten että tavaroiden. On selvää, ettei mitään nyt olemassa olevaa kulttuuria olisi syntynyt ilman matkailua Silkkitietä, meriteitä, jokia ja muita pitkin.

Mutta mielestäni tärkein argumentti matkailun puolesta on, että matkailu lisää solidaarisuutta ja kykyä empatiaan.

Ja puhun tässä nyt kaikenlaisesta matkailusta: lomamatkoista, työmatkoista, opintomatkoista, matkoista katsomaan vanhempia…

Ainakin me kaikki etätyöläiset tiedämme, miten käsitys ympäröivästä maailmasta kaventuu eristyksissä. Fyysisistä rajoista tulee myös mielen rajat. Jos kiertää enää kotikorttelia, jo matka toiseen kaupunginosaan on uhka. Sellainen mielentila on hyvä alusta epäilylle ja vihalle.

Samoin käy maailmassa, jossa kohtaamme enää vain itsemme kaltaisia, samasta kulttuurista ja taustasta tulevia, samoin opetettuja ja samoilla kokemuksilla varustettuja ihmisiä. Ihmisiä samasta historiasta matkalla kohti samaa tulevaisuutta.

Silloin muista tulee ”niitä”.

Vuosia jatkunut brexit-uutisointi rakensi vastakkainasettelua meidän (EU) ja niiden (Britannia) välille Suomessakin. Mietin itsekin, mitä ihmettä briteille oli tapahtunut. Kun kävin Lontoossa, tajusin: ei mitään. Ihmiset olivat edelleen samoja: yhtä ihania, kamalia, mitä kukakin.

Matkailu tekee muista ”meitä”.

Ihmisyyteen kuuluu kulkeminen, tapaaminen ja jakaminen.

Hongkongissa käynyt voi uutiskuvien äärellä sijoittaa itsensä demokratiamielenosoittajien kanssa samoille kaduille. Näiden ihmisten kanssa on istuttu vierekkäin metrovaunussa, jonotettu friteerattuja mereneläviä grillillä loppuyön tunteina.

Konflikti saa kasvot ja maantieteen. Syntyy side. Sellainen pitää maailmaa kasassa.

Itse toivon matkailulle parempaa jatkoa. Ihmisyyteen kuuluu kulkeminen, tapaaminen ja jakaminen. Mutta muutosta tarvitaan.

Kritiikin hyvä puoli on, että usein asiat kehittyvät sen myötä entistä paremmiksi. ”Kaikki irti”-kerskamatkailun sijaan matkoista voi tulla esimerkiksi entistä valikoidumpia, siis harvempia mutta merkityksellisempiä.

Ja kyllä, matkasta pitää nauttia. Muuten se on juuri sitä, mitä on paras välttää: pelkkää tuhlausta.

Kati Kelola

Kati Kelola on toimittaja, joka on julkaissut kestävästä matkailusta kaksi tietokirjaa ja työskennellyt aiemmin matkailulehdessä. Hänen viimeisin matkansa oli Turkuun.

Kolumnista voi keskustella 14.4. klo 23:00 asti