Hyppää sisältöön

Kirjailija Leena Krohnin mukaan elämme uuden suvaitsemattomuuden aikakautta, jota ruokkivat poliittinen islam ja sosiaalisen median sanktiot

Leena Krohnin tuore Mitä en koskaan oppinut -kirja kartoittaa ilmiöitä koneälystä uussuvaitsemattomuuteen.

Useaan otteeseen palkittu Leena Krohn tunnetaan omaperäisenä ajattelijana, joka sai Finlandia-palkinnon Matemaattisia olioita tai jaettuja unia -novellikokoelmastaan vuonna 1992. Kuva: Jussi Mankkinen / Yle

– Sananvapaus säilyy, jos sitä uskalletaan käyttää. Se ei säily, jos mukaan astuu itsesensuuri.

Näin toteaa kirjailija Leena Krohn, joka käsittelee uudessa Mitä en koskaan oppinut -esseekokoelmassaan (Teos, 2021) muun muassa sananvapauden nykytilaa. Mutta tarkastellaan sananvapauden kipupisteitä hieman myöhemmin.

Kirjailija-filosofi Leena Krohnin laaja tuotanto kurkistelee usein tulevaisuuteen ja käsittelee ihmisen ja koneen yhä syvenevää ja myös ongelmallistuvaa suhdetta. Krohn ryhtyi kirjoittamaan keinoälystä, neuroverkoista, kyborgeista ja biomekaniikasta jo 1990-luvun alkupuolella.

Toinen pääteema Krohnin tuotannossa on todellisuuden ja tietoisuuden rajanvedot sekä yliluonnolliset ilmiöt. Esimerkiksi Umbra-romaanissa (1990) oli mukana tietokone, joka tunsi pelkoa siinä missä ihminenkin. Tribar-esseekokoelmassa (1993) Krohn kirjoitti muun muassa tutkimusmatkailija Alexandra David-Néelistä, joka oli perehtynyt tiibetinbuddhalaisuuteen ja oppinut luomaan ajatuksen voimalla vierelleen henkiolennon.

Tällaisten teemojen syvällinen pohdiskelu on muovannut Finlandia-palkitusta Leena Krohnista (s. 1947) eräänlaisen kulttikirjailijan, jonka joidenkin vuosikymmenten takaista tuotantoa ei ole saatavilla oikein missään. Tai jos on, siitä joutuu maksamaan kohtalaisia rahasummia.

– Hans Christian Andersen kirjoitti aikoinaan, että uuden vuosisadan runotar on lyhyt, selkeä ja rikas. Minä ainakin olen halunnut oppia kirjoittamaan lyhyesti, selkeästi ja rikkaasti. Kyse on vaikeasta ja kunnianhimoisesta yhdistelmästä, mutta siihen olen pyrkinyt, Leena Krohn toteaa. Kuva: Jussi Mankkinen / Yle

Teosofian pauloissa

Mitä en koskaan oppinut -kirjassa Leena Krohn jatkaa ihmisen ja koneen olemuksen sekä tietoisuuden käsittelyä, mutta avaa muutamassa esseessä myös lapsuuttaan ja nuoruuttaan.

Krohnin merkittävään kulttuurisukuun on mahtunut monenlaisia persoonallisuuksia. Salatieteisiin syvällisesti perehtynyt isoisä Leo Krohn kävi kirjeenvaihtoa kuolleen poikansa hengen kanssa, setä Sven Krohn taas tutki parapsykologiaa ja kirjoitti aiheesta kirjojakin.

Salattu tieto eli esoteria on ympäröinyt Leena Krohnia jo lapsuudessa. Hän kävi sisarensa kanssa ruusuristiläisyys-liikkeen sunnuntaikoulua ja imi samalla runsaasti vaikutteita teosofiasta. Sekä ruusuristiläisyys että teosofia ovat uskonnollis-filosofisia liikkeitä, joihin on ripoteltu osasia muun muassa mystiikasta, esoteriasta ja idän uskontojen salaperäisistä piirteistä.

– Meillä oli kotona lastenkirja, jossa oli teosofisia satuja. Sen kantta koristi elämänpyörän kuva, joka kiehtoi minua kovasti. Sellaiset käsitteet kuten jälleensyntyminen, karma ja astraalitasot tulivat minulle tutuiksi jo hyvin varhaisessa vaiheessa, Krohn muistelee.

Vaikka Krohn ahmi kouluikäisenä alan kirjailijoiden kuten Helena Petrovna Blavatskyn teoksia, hänestä ei koskaan tullut täysveristä teosofia.

– Teosofia on kylläkin herättänyt minussa oleellisia kysymyksiä olemassaolosta, tietoisuudesta, elämästä ja kuolemasta, mutta oppirakennelmana se ei ole ollut minulle tärkeä tai riittävä.

1800-luvulla elänyt ranskalaisrunoilija Charles Baudelaire on kulkenut Leena Krohnin mukana useamman vuosikymmenen ajan. Lucilia illustris -novellissa (1992) Krohn kuvaa yksityiskohtaisesti ihmisruumiin mätänemisprosessia. Inspiraatio novelliin tuli Baudelairen Haaska-runosta. Kuva: Jussi Mankkinen / Yle

Koneihmisen äärellä

Mitä en koskaan oppinut - kirjan nimi kuvaa tietynlaista paradoksia: sitä, mitä ihminen ei ole koskaan oppinut on kahmaloittain enemmän kuin sitä, minkä hän on joskus oppinut.

– Minusta on hyvä, että ihminen oivaltaa sen, kuinka vähän hän ylimalkaan tietää, Leena Krohn summaa.

Mutta voisiko kone tietää jossakin vaiheessa enemmän kuin ihminen? Krohnin mukaan keinoäly ei ole pelkkä kone, vaan sen tietoisuus tulee kehittymään tietoverkoissa itsestään. Kyse on emergentistä, uusia ominaisuuksia luovasta ilmiöstä.

– Mielestäni vuorovaikutus keino- ja ihmisälyn välillä on molemminpuolista, Krohn pohtii.

Mutta kuinka erottaa luonnollinen luonnottomasta tai yliluonnollinen luonnollisesta?

- Leena Krohn

Krohn on käsitellyt aiemmin koneen ja ihmisen liittoa muun muassa hybrotien kautta. Hybrot eli “hybrid robot” voi esimerkiksi koostua tietokoneen keskusyksiköstä, johon on yhdistetty biologisia elementtejä, kuten rotan sikiön aivosoluja. Tällainen biologinen robotti on pysynyt hengissä jopa kaksi vuotta (siirryt toiseen palveluun).

– Ehkä me ihmisetkin tulemme joskus elämään tuonkaltaisessa symbioosissa keinoälyn kanssa. Mutta kuinka erottaa luonnollinen luonnottomasta tai yliluonnollinen luonnollisesta? Olen miettinyt, ovatko koneet muka epäinhimillisiä. Nehän ovat kuitenkin ihmisen hengen tuotoksia, ja inhimillisyys on osa luontoa.

Ultraälykkäiden koneiden merkitystä ja seurauksia ihmiskunnalle on käsitelty – myös uhkakuvin kuorrutettuina – jo 1990-luvulta lähtien. Kiperä kysymys kuuluu, mitä tapahtuu, jos ja kun kone päihittää ihmisälyn.

– En usko, että enää mikään voisi pysäyttää älykkäiden koneiden kehittämistä ja kehittymistä. Toisaalta seuraukset saattaisivat olla myös positiivisia: koneäly voisi suitsia ihmisen aggressioita ja tuhovoimaa. Jos koneet korvaisivat tulevaisuudessa homo sapiensin kokonaan, ehkä se olisi maapallon luonnolle ja eläimille parempi asia.

Leena Krohnin teoksissa pohditaan usein sitä, kuinka ihminen käsittää todellisuuden. Datura-romaanissa (2001) todellisuus hahmottuu hallusinogeenien kautta, Kadotuksessa (2018) todellisuutta venyttää Bitula-niminen olento, josta ei tiedä, onko se lainkaan kotoisin tästä maailmasta. Kuva: Jussi Mankkinen / Yle

Todellisuuden erilaiset tasot

Mitä en koskaan oppinut -kirjan sivuilla leijuvat niin keinoäly, parapsykologia kuin tiibetiläinen kuolleiden kirja Bardo Thodolkin. Leena Krohnin mukaan näitä toisilleen varsin kaukaisilta vaikuttavia asioita yhdistää tietoisuuden käsite: kuinka inhimillinen tietoisuus voisi siirtyä koneeseen, ja miten tietoisuus mahdollisesti säilyisi ihmisruumiin tuhouduttua.

– Tähän liittyy myös alkeellisia kysymyksiä: missä tietoisuus sijaitsee, onko se ajallinen ja paikallinen elementti, mitkä ovat tietoisuuden rajat ja onko ihmisellä ja inhimillisellä tietoisuudella kykyjä, joita emme kovin helposti tunnista tai tunnusta. Viittaan tässä esimerkiksi telepatiaan.

En usko, että ihminen voi koskaan täysin ymmärtää omaa tietoisuuttaan.

- Leena Krohn

Krohn itse mieltää, että parapsykologiaa, joka käsitttelee ihmisen yliaistillisia kokemuksia, pitäisi ryhtyä tutkimaan vakavammalla otteella.

– Olisi toivottavaa, että löytyisi tutkijoita, jotka uskaltautuisivat tuollekin alueelle – siitäkin huolimatta, että nykyisin parapsykologiaa väheksytään tiedeyhteisössä.

Krohnin mukaan ihmisen tietoisuuden tutkiminen on yleensäkin äärimmäisen vaikeaa, koska äly ei voi tutkia itseään.

– En usko, että ihminen voi koskaan täysin ymmärtää omaa tietoisuuttaan ja älynsä mekanismeja. Lopullinen selko saataisiin, jos ihmistietoisuutta tutkisi joku ulkopuolinen entiteetti.

Itäisellä Uudellamaalla asuva Leena Krohn kotipihallaan. Kirjailijan tuotannon on sanottu viiittaavan myös transhumanismiin, jonka ideana on, että teknologia kehittää ihmisrodusta ikään kuin uudemman ja paremman version. – Vaikka olen kirjoissani kuvannut tällaisia kehityskulkuja, en pidä itseäni transhumanistina. Kuva: Jussi Mankkinen / Yle

Ihmisiä hiljennetään sosiaalisilla sanktioilla

Mitä en koskaan oppinut -teoksessa Leena Krohn jakaa kriittisiä sivalluksia useampaan suuntaan, ja etenkin tämän hetken keskusteluilmapiiri saa osansa.

Krohnin mielestä “turvallisen tilan” ja “kulttuurisen omimisen” kaltaisia ilmaisuja voidaan käyttää myös sanan- ja ajattelunvapauden kuristamiseen.

Krohn kirjoittaa myös, että “filosofisesti se näkemys, että ihmisen sukupuoli on mielessä eikä lihassa ja materiassa, edustaa äärimmäistä idealismia.” Tämän perusteella hän näkee, ettei sukupuoli voi olla yksinomaan tahdon tai mielen asia, eikä kehittynyt pelkästään sosiaalisena konstruktiona eli rakennelmana.

Viime aikoina on keskusteltu kiihkein äänenpainoin siitä, kuka saa esittää ja ketä. Äskettäin Simpsonit-sarjassa vuosikymmeniä työskennellyt ääninäyttelijä Harry Shearer siirtyi sivuun (siirryt toiseen palveluun) tohtori Hibbertin roolista, koska tämä on musta. Piirrossarjassa valkoihoinen ei voi enää toimia värillisen hahmon äänenä. Kirjassaan Krohn kysyy, kuuluuko nykyvaatimuksiin se, että esimerkiksi pedofiilia esittävän näyttelijän pitää olla itsekin pedofiili.

Nykyinen sananvapauden tila vertautuu Krohnin mielestä 1970-luvun hurjimpiin ja fanaattisimpiin taistolaisaikoihin, jolloin pahin julkinen etikettivirhe oli neuvostovastaisuus, eli silloisen totalitaristisen naapurimaamme Neuvostoliiton kritisoiminen.

Taistolaisuus oli kommunismin ihanuutta julistanut poliittinen liike, jolla oli runsaasti kannatusta etenkin kulttuuriväen keskuudessa. Taistolaisten tyyliin kuului painostaa muita ajattelemaan samalla tavalla.

1970-luvun Suomessa oli taistolaisten vihaamia toisinajattelijoita, nyt meillä on “väärinajattelijoita”. Leena Krohnin mukaan keskusteluilmapiirin on vallannut uusi etiketti, jonka rikkomisesta seuraa sanktioita.

Esimerkiksi Yhdysvalloista Eurooppaan rantautunut cancel-kulttuuri pyrkii asettamaan boikottiin henkilöitä, joiden mielipiteet koetaan vääriksi tai loukkaaviksi. Pahimmissa tapauksissa yksi ainoa sana tai ilmaisu on vienyt työpaikan tai tehnyt ihmisestä hylkiön.

– Sananvapauteen vaikuttaa tällä hetkellä sosiaalinen paine, konformismi eli yksilön mukautuminen enemmistön mielipiteeseen, poliittinen korrektius sekä itsesensuuri. Jos eksyy kovin kauaksi mielipidekäytävän ulkopuolelle, siitä seuraa sosiaalisia sanktioita. Ja ne riittävät hiljentämään monet, koska tällaiset sanktiot heilauttavat ihmisen marginaaliin.

Se, että pitäydytään puhumasta joistakin asioista ja valitaan hiljaisuus, on jo uhka sinänsä.

- Leena Krohn

Sormi huulilla -esseessä Krohn luettelee esimerkkejä vääristä mielipiteistä saaduista sanktioista. Harry Potter -kirjailija J.K. Rowling on leimattu (siirryt toiseen palveluun) vaaralliseksi fundamentalistiksi ja transfoobikoksi, koska hän on todennut, että ne, joilla on kuukautiset, ovat naisia.

Aino-triptyykin paikka Ateneumin seinällä on #metoo-liikkeen hengessä kyseenalaistettu (siirryt toiseen palveluun), koska teoksessa vanhempi mies lähentelee nuorempaa naista. Kirjailija Lionel Shriver heivattiin ulos (siirryt toiseen palveluun)naiskirjailijoille suunnatun Mslexia-julkaisun järjestämän kirjallisuuspalkinnon tuomaristosta vain siksi, että hän erehtyi sanomaan poliittisen korrektiuden olevan kirjallisuudelle vahingollista.

– Se, että pitäydytään puhumasta joistakin asioista ja valitaan hiljaisuus, on jo uhka sinänsä. Minua esimerkiksi ihmetyttää, että vaikka ilmastonmuutoksen ja muiden tätä planeettaa vaivaavien ongelmien perimmäinen syy on liiallinen väestönkasvu, tämä asia yleensä vaietaan kuoliaaksi, Krohn toteaa.

Leena Krohn koki 1970-luvulla taistolaisajan hurjimmat pyörteet. Hän ihmetteli usein liikkeen fanaattisuutta. Kuva: Jussi Mankkinen / Yle

Poliittinen islam vaarallisinta sananvapaudelle

Leena Krohn pitää sananvapauden pahimpana globaalina uhkana poliittista islamia, joka pyrkii brutaalein keinoin tukahduttamaan kaiken sitä kohtaan suunnatun kritiikin. Vuonna 2015 poliittisen islamin nimissä murhattiin kaksitoista satiirilehti Charlie Hebdon työntekijää.

Viime lokakuussa islamisti leikkasi pään irti ranskalaisopettaja Samuel Patylta, joka oli käyttänyt perustuslakiin kirjattua sananvapauttaan ja näyttänyt oppitunnilla pilakuvia profeetta Muhammedista.

– Tällä hetkellä äänessä ovat tahot, jotka julistavat intersektionaalista feminismiä ja cancel-kulttuuria, mutta jotka eivät halua sanoa mitään poliittisesta islamista, Leena Krohn ihmettelee.

Intersektionaalisuudessa useiden tekijöiden, kuten sukupuolen ja ihonvärin, oletetaan vaikuttavan yksilön asemaan sortavasti. Krohnin mukaan intersektionaalisessa feminismissä kuten aikoinaan taistolaisuudessa on naiivia ihanteellisuutta ja puhdasmielistä halua etsiä oikeudenmukaisuutta.

– On kuitenkin surullista ja traagista, että kun halutaan suitsia ja tuhota vanhaa suvaitsemattomuutta, siirrytäänkin uuden suvaitsemattomuuden aikakauteen.

Kirjassaan Krohn siteeraa Charlie Hebdon pilapiirtäjää Junia, joka on sanonut, että sananvapaus, sekularismi ja oikeus jumalanpilkkaan eivät ole vanhentuneita arvoja.

– Toivon, että hän on oikeassa. Olisi traagista, jos nämä arvot ovat jotenkin vanhentuneet.

Korjaus 26.4. klo 10.15: Muutettu ensimmäisen kappaleen sana kohtuullinen sanaksi kohtalainen.

Leena Krohnia kiinnostaa tällä hetkellä mosaiikkitaide, jota hän on tehnyt muun muassa kasvihuoneensa lähettyville. Alhaalla keskellä oleva mosaiikki esittää neljää elementtiä, maata, ilmaa, tulta ja vettä. Kuva: Jussi Mankkinen / Yle

Lisää aihepiiristä:

.
.