1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. jäkälät

Pakastimesta löytyneet tikat avaavat sienten ja jäkälien leviämisen mysteerejä – itiöt voivat liftata lintujen siivellä maailman halki

Jäkäliä kasvaa kaikilla mantereilla, mutta miten ne ovat valloittaneet maailman? Videolla näkyvät pakastetikat saattavat vastata juuri tähän kysymykseen. Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmista löytyy myös paljon lintujen nahkoja ja luustoja.

Tikkoja Luonnontieteellisen museon kokoelmissa
Tikkoja Luonnontieteellisen museon kokoelmissa

Kenkien alla rapiseva, kallioita ja puidenrunkoja peittävä jäkälämatto jää helposti huomioimatta aarniometsässä kulkevalta eränkävijältä.

Vaatimattomat jäkälät ovat kuitenkin erikoisia eläjiä. Ne ovat vähintään kahden eliön yhteisö, jossa sieniosakas määrää useimmiten lajin ulkomuodon ja leväosakas vastaa yhteyttämisestä.

Maailmassa arvioidaan elävän jopa 20 000 jäkälälajia, joista noin 1 500 viihtyy täällä koto-Suomessakin. Jäkäliä tavataan kaikilla mantereilla – jopa kylmällä, tuulisella ja kuivalla Etelämantereella.

Mutta miten jäkälät ovat valloittaneet planeettamme? Perinteinen selitys kertoo itiöiden kulkevan tuulen mukana, mutta Helsingin yliopiston tohtorikoulutettava Niko Johansson ei usko tuulen vastaavan kaikkiin ilmassa leijuviin kysymyksiin.

Havainnot mietoporonjäkälästä yli 200 vuoden ajalta kertovat sen erikoisesta levinneisyydestä. Kuva: Jyrki Lyytikkä / Yle

Esimerkiksi mietoporonjäkälää, hietaokajäkälää ja ja kalliotorvijäkälää tavataan sekä Suomessa että Etelä-Amerikan eteläisimmässä kärjessä Tulimaassa, mutta ei juuri näiden välillä.

Tällaisia maailman molempia napoja hipovia levinneisyysalueita on noin kahdellasadalla tunnetulla jäkälälajilla.

– Ei tarvitse olla biologi ymmärtääkseen, että tällainen maailmanlaajuinen levinneisyysalue on omituinen, Johansson toteaa.

Vielä omituisemman tilanteesta tekee se, että näiden täysin eri puolella maailmaa elävien jäkäläpopulaatioiden välillä on havaittu geenivirtaa. Ne siis lisääntyvät keskenään.

Mietoporonjäkälän vaatimaton ulkonäkö yllättää. Jäkälän itiöt ovat todellisia maailmanmatkaajia, ja populaatiot yli 10 000 kilometrin päässä toisistaan lisääntyvät keskenään. Kuva: Jouko Rikkinen

Jos sienten ja jäkälien itiöt kipuavat yläilmakehään asti, ne voivat ylittää valtameriä. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan ja Euroopan kantojen lisääntyminen keskenään ei ole ennenkuulumatonta.

– Päiväntasaajalla tuuli- ja sadeolosuhteet ovat kuitenkin vaikeat. Olisi erittäin epätodennäköistä, että biologiset aerosolit voisivat ylittää päiväntasaajan ja kulkeutua sieltä yhä Patagoniaan asti.

Tuulen vietävänä itiöt taistelisivat armottomia epätodennäköisyyksiä vastaan. Matka olisi helpompi taittaa avustettuna.

– Havainnot viittaavat siihen, että tuulen lisäksi itiöillä olisi toinenkin levittäjä. Minä uskon siihen, että sillä on jalat tai siivet.

Puita nuohoava tikka olisi täydellinen jäkälätaksi

Metsälehdon läpi kävellyt saa usein puistella takiasen tarrautuneita hedelmiä irti vaatteistaan. Silloin ihminen toimii takiaisen leviämisvektorina eli kuljettaa jalan siemeniä uusille kasvupaikoille.

Eläinten rooli siementen kuljettajana onkin ollut tiedossa pitkään, ja jo evoluutioteorian isä Charles Darwin pohti, mitä kaikkea linnut saattoivatkaan kuljettaa mukanaan pitkillä muuttolennoillaan.

Pikkutikka tarkastelee puuta ravinnon toivossa. Tietämättään se pyyhkii samalla pyrstönsä kyytiin vaikka mitä. Kuva: Jon Rikberg

Johanssonin mukaan putkilokasvien leviämistä on tutkittu paljon, mutta muut ryhmät ovat jääneet paitsioon.

– Todella harvoin on tehty tutkimusta, joka keskittyisi jäkäliin tai muihin vähän huomaamattomiin eliöryhmiin.

Kun Johansson väitöstutkimuksessaan kävi aiheen kimppuun, syttyi hehkulamppu sopivasta tutkimuseläimestä.

– Tikat liikkuvat puiden kuorien ja lahopuiden pinnalla, ne voisivat olla täydellisiä levittäjiä, jäkälätakseja.

Tikkajahtiin ei kuitenkaan tarvinnut lähteä aarniometsiä koluamaan, vaan linnut löytyivät läheltä: Luonnontieteellisen keskusmuseon Luomuksen pakastimesta.

Palokärki on Suomen suurin ja tunnetuin tikka. Tyynellä säällä hiilenmustan nakuttajan rummutus voi kaikua kilometrien päähän. Kuva: Jon Rikberg

Museon kokoelmissa on laaja kattaus linnunnahkoja, joista valtaosa on tavallisten kansalaisten lähettämiä.

Jos lintu törmää esimerkiksi kotitalon ikkunaan, voi sen lähettää Luomukseen, jossa se voidaan ottaa osaksi kansallisia kokoelmia.

– Avasin lintujen pussit ja katsoin, mitä löytyy. Otin höyhennäytteitä ja pyyhkäisynäytteitä ja mikroskoopin avulla aloin tunnistamaan materiaalia, Johansson selostaa prosessia.

Lähempi tarkastelu osoitti tikkojen kuljettavan mukanaan vaikka mitä. Jäkäliä, sienten ja sammalten itiöitä, kasvien siitepölyä ja erilaisia piileviä.

Myös eläinmaailmaa oli matkustanut sittemmin pakastettujen lintujen siivillä: rataseläimiä, erilaisia kuoriameeboja ja sukkulamatoja sekä hyönteisten suomuja ja muita osia.

Monet kysymykset ovat yhä auki, vaikka palaset loksahtelevat paikoilleen

Biologisen todistamisen taakka on painava. Vaikka Johansson tietää nyt, että tikat kuljettavat mukanaan jäkälää, tarvitaan vielä paljon lisätutkimuksia.

Väitöstutkimuksessa on nyt tarkasteltu käpytikkaa, harmaapäätikkaa ja palokärkeä, sillä ne ovat kookkaita ja meillä yleisiä tikkalajeja.

Näiden lajien välillä selkeitä eroja lintujen kuljettamassa materiaalissa ei havaittu, joten Johansson uskoo, että levittäjäksi käy periaatteessa tikka kuin tikka.

Suomen tikat ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi paikkalintuja. Joinain vuosina ne tekevät pitkiä vaelluksia käpyjen perässä, mutta eivät sentään Patagoniaan asti.

Ne valikoituivat ensimmäisiksi tutkimuslinnuiksi puunläheisen elämäntapansa ansiosta. Seuraavaksi tutkimuspöydälle pääsevät todelliset vaeltajat, joita niitäkin löytyy kotoperäisestä linnustostamme.

Esimerkiksi lapintiira lentää pohjolasta Etelämantereelle asti talvehtimaan. Jos se poimii matkalla kyytiinsä itiöitä, pääsevät ne liftaamalla maailman ääriin.

Lapintiira on pitkänmatkan maailmanmestari. Elämänsä aikana se voi lentää matkan, joka vastaa helposti paria reissua Kuuhun.

Linnuista kerättyjen näytteiden lisäksi myös itse jäkälät tukevat osaltaan hypoteesia siitä, ettei tuuli ole kaikki kaikessa.

Osalla jäkälajeista on aktiivisia itiöiden lennätysmekanismeja, joilla ne syöksevät itiönsä ilmaan. Toisaalta joidenkin lajien rakenne ei vaikuta ollenkaan ilmaleviämiseen sopivalta.

Näiden lajien rakenteet keräävät itiöitä jäkälän pinnalle. Sieniosakas pitää ne lähellä itseään, jolloin tuuli ei niihin tartu. Aivan kuin se odottaisi, että joku tulee keräämään ne.

– Miksi tuulilevintään kehnoja rakenteita olisi kehittynyt? Eivät ne turhaan ole olemassa. Nämä rakenteet eivät myöskään ole harvinaisia, ne ovat kehittyneet sienten evoluutiossa monia kertoja, Johansson sanoo.

Sopeutumien todistaminen luonnossa on hyvin hankalaa, eikä väitöstutkimuksessa tehdä tarkkaa evolutionääristä analyysiä. Vallitsevaa käsitystä vastaan sotivat rakenteet kuitenkin viittaavat eläinlevityksen suuntaan.

Jos lajeja katoaa, katoaa myös vuorovaikutuksia. Valkoselkätikka oli hävitä Suomesta tyystin 2000-luvun taitteessa. Kanta on nyt kohonnut hieman: Suomessa asuu arviolta noin 140 pesivää paria. Kuva: Jon Rikberg

Viitteet kertovat siitä, että luonnossa on yhä lukematon määrä vuorovaikutussuhteita, joita emme tunne. Jos voidaan todistaa, että lintujen ja jäkälien välillä on vuorovaikutus, korostaa se ekosysteemin suojelun merkitystä kokonaisuudessaan.

– Kun menetämme lajeja, menetämme ekosysteemille tärkeitä vuorovaikutuksia. Metsässä ekosysteemi on enemmän kuin lajiensa summa, Johansson sanoo.

Lue myös:

Poronjäkälää on kerätty Suomessa jo kauan, mutta nyt sitä himoitsevat sisustajatkin

Jäkälät kertovat ilmansaasteista

Tunnetko sinä Suomen luonnon tikat? Testaa taitosi täällä:

Tunnistatko tikan sen äänen perusteella?